Dramaturgiaa.

Eilen aloitettiin siis dramaturgian opinnot komeasti ja avoimesti Aristoteleen Runousopilla, jonka muistan kahlanneeni läpi kirjallisuustieteen pääsykokeita varten (joihin en kuitenkaan silloin edes mennyt, mikä oli ehkä vähän tyhmää, mutta autottomana ja köyhänä Jyväskylään pääseminen oli vähän hankala juttu). Asiahan on sikäli kummiskin tuttua ja katson nimenomaan tarinankerronnan olevan itseäni kiinnostavimpia asioita koko tässä olemassaolossa, koska muistiamme myöten kaikki kommunikaatiomme on vain tarinankerrontaa, se on koko olemassaolon äärimmäinen perusta. Minä olen, koska minä ajattelen, ja todistaakseni olevani ajatukseni kertovat minulle tapahtuneen mm. näitä asioita. Ja jo siinä alkaa tajunnan valhe, kokemuksen ylittävä ketju menneitä kokemuksia, jotka eivät ole tämän hetkisen todellisuuden kannalta relevantteja muuten kuin selviytymisen kontekstissa, ettemme tekisi samoja virheitä kahdesti.

Toisaalta mielenkiintoista ja hankalaa, kun tässä keskitytään nimenomaan perinteiseen tarinankerrontaan, ja tunnen monessakin mielessä kiinnostukseni käyneen sen läpi jo vuosia sitten perinpohjaisesti, toisaalta juuri siksi onkin mielenkiintoista nähdä tuleeko tällä kurssilla eteen asioita, joita ei ole tullut ajatelleeksi. Koko ajan tekee mieli nostaa eteen vain Beckett, kun puhutaan siitä, että tarinalla pitää olla tietynlainen rakenne ja tietynlaiset tapahtumat, toimintaan pakottava hetki ja jännitteiden purkautuminen, ristiriidan tasoittuminen ja lopun tasapainoinen tila, Aristoteleen pyrkimys hyvään elämään ja tasapainoiseen tilaan. Beckett on tässä suhteessa kerronnallisesti aivan oma lukunsa, ristiriita ja minimalistinen jännite eivät purkaudu lainkaan, elämä jatkuu samana hiljaisena, monotonisena odotuksena, lähdön lupauksena, mutta ilman varsinaista elettäkään lähdön puolesta. Tuo Remembering Beckett on kyllä mielenkiintoista luettavaa anekdoottiensa ja haastattelujensa puolesta, tarjoaa monenlaisia uusiakin näkökulmia tekstin takaa.  Eilen katsottiin myös Vertigo, minkä jälkeen naureskelin sitä, että tuollainen mukavan, samastuttavan ja normaalin ihmisen lipsuminen hulluuteen toimisi huomattavan paljon paremmin, mikäli 50-luvun  amerikkalainen valkoinen heteromies ei olisi jo lähtökohtaisesti melko kuvottava otus.

Tänään piti olla tarina, jonka selitämme muille minuutissa, ja siitä lähdemme työstämään sitten animaatiota käsittääkseni. Aion käyttää tämän, Kameteliöntistä otetun novellin nimeltä Puutarhatontut:

Martti oli aivan varma siitä, että hänen puutarhatonttunsa olivat eläviä. Hän oli jo vuosia selittänyt vaimolleen, miten nuo muoviset veijarit vaihtoivat öisin paikkaa, miten tuolla yhdellä oli ihan
varmasti ollut eilen lapio, ja tänään sillä oli hakku, aivan varmasti!
Puutarhatontut hukkasivat hänen kuokkansa ja tekivät kiusaa hänen koiralleen, joka pihalla haukkui yöt läpeensä. Vaimo myönnytteli vain tyynnyttelevästi aina, mutta punastui pahemman kerran mikäli hänen miehensä alkoi selittää tätä jollekulle naapurille. Hän yritti hyssytellä miehensä hiljaiseksi, mutta tämä oli niin vakuuttunut, että hänen kätensä alkoivat täristä raivosta vaimon tyynnyttelyn edessä! Mitä tuokaan akka muka ymmärsi, ei sitten mitään! Eihän hän ollut kauhean tarkkaavainen, Martti oli varma, että voisi hävitä kokonaan ja kuluisi vuosia ennen kuin vaimo huomaisi hänen olevan edes poissa. Hänen puutarhatonttunsa olivat eläviä ja sillä sipuli! Eräänä yönä hän vihdoin sai päähänsä, että hän väijyisi puutarhatonttujaan ja aikoisi kuvata niiden touhut videonauhalle. Hän kaivoi vintiltä vanhan kameran ja asetti sinne nauhan. Hän teki iltatoimensa kuten tavallista, oli muka menossa nukkumaan. Vaimon nukahdettua hän kuitenkin hiippaili yöpaitasillaan ja pitkissä kalsareissaan kameransa kanssa puutarhaan. Ja siellä ne olivat! Nuo puolen metrin paskiaiset, hakut ja lapiot heiluen mylläämässä hänen puutarhaansa! Pari niistä hätyytti hänen koiraansa, joka tosiaankin räksytti pienille tontuille. Kaiken aikaa hän oli tiennyt olevansa oikeassa! Hän kuvasi tonttuja salaa pensaasta 15 minuuttia. Sitten jotain hirveää tapahtui. Nauha loppui ja kamera päästi
naksahduksen nappuloiden hypätessä mekaanisella voimalla ylös. Kaikki tontut säpsähtivät ja kääntyivät katsomaan häntä. Hän yritti olla liikkumatta, mutta puutarhatontut olivat huomanneet
Martin touhut, eivätkä he voineet antaa tämän mennä ulos maailmaan levittelemään todistusaineistoaan. Nopeasti tontut piirittivät hänet, yksi veti häntä lapiollaan päin näköä. Kohta hän
seisoi itse nyyhkyttäen omassa puutarhassan, pieni lapio kädessään kaivamassa kuoppaa, omaa hautaansa. Yksi puutarhatonttu vahti häntä muovisella lyhdyllään, toinen uhkasi hakulla, mikäli
hän yrittäisi pakoon tai huutaisi apua. Kaivaminen oli raskasta ja uuvuttavaa, ja aamu alkoi viimein jo sarastaa, kun vuolaasti itkevä Martti kömpi matalaan kuoppaansa. Hän itki ja tuijotti yllään
valkenevaa taivasta tonttujen lapioidessa multaa hänen päällensä. Aamulla Martista ei näkynyt jälkeäkään, puutarhatontut olivat paikoillaan, vaikkakin hieman edellispäivää likaisempina, mutta eihän Martin vaimo sitä huomannut. Eihän hän edes huomannut miehensä olevan poissa.