"Crowdfundingia" ja album writing monthia ja muita ameriikan ihmeitä.

Levyn kansitaiteet ja miksaus alkaa olla pikkuhiljaa jotenkin päin hanskassa, tai ainakin hahmo alkaa olla selvillä. Aletaan lähestyä sitä vaihetta, missä pitäisi olla rahaa tehdä levyt. Koska olen köyhä ja opiskelija, eikä crowdfundingit Suomessa oikein futaa, ajattelin nyt tehdä tällaisen pienimuotoisen version aiheesta. Ei tässä nyt mihinkään Wintersun-mittasuhteitten psykooseihin olla pärähtämässä kuitenkaan. Ajatuksena olisi siis se, että jos tekisin vaikka 3 kappaletta sadan euron (100 e) tilausduuneja, rahat olisi kasassa, saisin jopa maksettua ystävälleni vähän miksausavusta ja näkökulmasta sillä rahalla. Jos noita nyt tulisi vaikka neljä, niin sillä olisi kasettipainoskin jo maksettu, mutta sehän nyt olisi jo aika villiä. Ideana siis taulu, päätät värit ja mitä haluat siinä suunnilleen ehkä olevan (tai annat meikälle vapaat lapaset), kankaalle, isoin mitä satun kaupasta löytämään, kun noita metrisiä kankaita nyt ei enää tunnu missään olevan ainakaan tolkun hintaan. Toimitan sen tavalla tai toisella. Tyyli voi olla tuota tavanomaista abstrakia ekspressionismia, mutta kyllä minulta tällainen vähän harmonisempi ja jazzimpi, klassismia liippaava maalaaminen välttävästi sujuu. Tuo kyseinen esimerkki on maalattu ilmoitustaululle, joten sen perusteella ei kannata vedellä kummoisia johtopäätöksiä. Toki voi ostaa jotain valmistakin, jos tuolta Tumblrista mieleistä löytää. Myös piirrokset ovat kaupan, A2-kokoiset Mikki Hiiret 60 euroa kappale. A3 30 e ja A4 kokoiset hommat 15 e. Jos tällä vaikka pääsisi jonkinlaiseen alkuun.


Päätin myös osallistua tähän February Album Writing Month-hommaan, koska ei 14 biisiä kuukaudessa nyt niin mahdoton homma ole. Kyse on lähinnä siitä, kuinka paljon on kaikkea muuta häiriötekijää elämässä, mutta kun tätä koulua tunnutaan ajavan alas, niin hyvinhän tässä on aikaa tehdä toisen levyn verran kaikenmaailman kokeiluja ja hukkapätkiä. Tuskinpa siinä mitään kuolematonta tulee väsänneeksi, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Ehkä voin käyttää niitä juttuja, mitä ajattelin levylle, mutta jätin tekemättä.  Come what ever may, niinkuin kaikessa muussakin.

Viimeaikoina olen kuunnellut tätä Angels of Lightin ja Akron/Familyn yhteislevyä, se on parhaimmillaan helvetin hyvää psykedeliaa ja etenkin ton Akronin porukan lauluharmonioiden määrä  ja laatu on ihan käsittämättömän siistiä. Etenkin tuo yksi kiekuja joka vetää aina vähän mistä sattuu, mutta onnistuu silti tekemään biisien parhaimman ja tärkeimmän panoksen. Tässä biisissä on mielestäni myös helvetin hienoa Captain Beefheart-tribuuttia, eli mikäs tästä nauttiessa. Suosittelen, itseltäni tämä oli aiemmin mennyt ohi.

Keikka takana, viikko edessä.

Harhakuvien lauantain keikka oli taas niin hyvä, että heräsi nälkä soittaa muutama lisää, vaikka ymmärränkin, ettei se ole kauhean helppoa ja mahdollista tässä tilanteessa. Koitetaan nyt saada onnistumaan yksi keikka huhtikuulle, Tampereelle. Sen voimin jaksan ehkä sinnitellä sitten loppukesän ja keskittyä muihin juttuihin. Mietin, että minusta saa varmaan tosi mulkun kuvan kyllä noiden keikkojen yhteydessä, jos tulee sen jälkeen sitä jotenkin kehumaan. Tuijottelen lattiaa ja tokaisen kiitos tai jotain muuta vastaavaa. En katso silmiin tai keskustele aiheesta sen enempää, tai yritä rohkaista ketään muutenkaan mihinkään jatkuvaan vuorovaikutukseen. Se on aivan sitä, että tuo touhu on jotenkin pyhää. Muiden ihmisten mielipiteet eivät heilauta sitä suuntaan tai toiseen ja sen sanallistaminen voi vain pilata sen. Minä tiedän kyllä, milloin keikka on ollut hyvä. Se on hyvä silloin, kun katoan kokonaan. Jos niin ei käy, keikka on ollut keskinkertainen ja sitä myöten heikommasta päästä. Jos en pääse (nyt näkyy Jungit) kosketuksiin sen jonkin arkkityyppisen ja kollektiivisen olemisen muodon kanssa, se tietty katarsis jää saavuttamatta, ja sitä on sitten vain vähän soiteltu siinä niin.

Onnekseni saan soittaa nyt sellaisissa porukoissa, joissa tuo lunastus on enemmän sääntö kuin poikkeus. Sellaisia bändejä, joissa henkinen yhteys on kaikin puolin niin vahva, ettei tarvitse jännittää ylimääräistä ja turhaa. Monet muusikot sanovat, että "kyllähän se pitää jännittää, tai muuten se ei tunnu miltään" - vähän joo ja ei. Isoin osa muusikoista jännittää turhaan ja vääriä asioita, sitä, soittavatko he oikein tai tykkääkö yleisö tai mitä nyt milloinkin. Sellainen jännitys, ainakin jos soitan samalla lavalla, ärsyttää. Se purkautuu ulos pidättäytymisenä ja sellaisena itsekontrollina, joka tuossa tilanteessa pitäisi nimenomaan menettää, jotta pääsee osaksi sitä jotan itseä ja yksilöä suurempaa.

Nyt pitää katkaista ajatus ja juosta kouluun jatkamaan ihmettelyä ja kikkailua. Tällä viikolla koulua onkin kaksi päivää, joten jää hyvin aikaa miettiä omia juttuja ja vääntää niitä mielensä mukaan. Ehkä jo tällä viikolla tulossa jonkinlainen pienimuotoinen teaser levystä. Tai sitten ei.

Harhakuvia Torvessa, levyt ryömii eteenpäin.

Ruostuva Maailma // Palava Mieli nauhoitteli itse itsensä eilen loppuun ja eteni miksaukseen kuin itsekseen. Nyt alkaa biisijärjestyksen kikkailu, kansien jatkaminen, kaikenlainen kokonaisuuden hinkkaaminen ja miettiminen. 9 biisiä siihen tulee, luultavasti A-puolelle 6 ja B-puolelle 3. Vinyyliin se taitaa olla liian pitkä joka tapauksessa, lähempänä 50 minuuttia, muttei aivan yhtä pitkä kuin edellinen. Jossain vaiheessa laitan jonkinlaista maistiaista Youtubeen. Hyvä tästä tulee. Laitoin mielenkiinnosta raidat ja jonkunlaista referenssiä yhdelle ystävälleni, kiinnostaa kuulla mitä joku toinen noista raidoista tekee, kun antaa vapaat kädet.

Tänään on Harhakuvien keikka Torvessa, tänä vuonna ei kovin montaa keikkaa soiteta, kun yli puoli bändiä on lisääntynyt tai lisääntyy tässä näin, mikä hiljentää touhua aika tehokkaasti. Se on ehkä ihan hyväkin. Ei makeaa mahan täydeltä. Tai oksennukseen asti. Tänään soitetaan pari biisiä, joita ei olla koskaan ennen soiteltukaan keikalla, eli odotukset on itselläkin aika korkealla. Ensimmäinen bändi aloittaa kymmeneltä, me aloitetaan yhdeltätoista. Ei ole kallista touhua, kaksi euroa maksaa sisään.  Kohta pitää alkaa äherrellä asioita eteenpäin, joten eipä tässä nyt tämän kummempia tähän hätään, jos olette nurkilla, tulkaa illasta Torveen.

Iloista torstaita

Meinannut jäädä tämä tajunnantilojen raportointi taas vähemmälle. Osin tekemisen paljouden, osin ajatusten epämääräisyyden vuoksi, vaikka tiedänkin, että kyllä ne sieltä lähtevät selkiämään, kun alkaa vaan tykittää kirjainmerkkejä päin näköä ja luottaa siihen, että kädet ajattelevat ihan yhtä pätevästi kuin aina ennenkin. Kari Tapiirin keikkaraportti julkaistiin Lahen Ajat-sivustolla, jossa meikäläisen horinoita voi lukea varmasti silloin tällöin tulevaisuudessakin. Ainakin yksi juttu on vielä takataskussa ja äkkiäkös noita raapii lisää kun inspiraatio iskee. Etlarissakin oltiin varovaisen kiinnostuneita kouluammuskelemattomuustekstistä, mutta sellaisenaan se on tietenkin liian pitkä mihinkään lehteen. Odotellaan, mitä tapahtuu.

Nyt pitää valmistautua illan Sekavan Musan Jameihin, uskoisin siitä tulevan aivan pätevän illan. Hyvä kutina, vaikka pitää ehkä varailla migreenilääkettä mukaan. Rahaa ei ole ollut tietystikään aikoihin mitään syömishommia varten, mutta sellaista tämä elämä nyt vaan on. Valintoja ja omaehtoista kärsimystä. Itse olen tieni valinnut ja päättänyt sillä aktiivisesti pysyä. Nyt isoimmat huolenaiheet liittyvät lähinnä pattereiden riittämiseen ja kaiken romun muistamiseen, eihän tuota äärettömän paljon ole, mutta riittävästi siihen, että unohtaa jotain olennaista kuitenkin. 

Olen lueskellut Jungia nyt kovalla innolla ja elätellyt ajatusta siitä, josko sitä kuitenkin jossakin vaiheessa pänttäisi päähänsä väkisin tilastomatematiikat ja muut kauheudet niin hyvin, että voisi olla mahdollisuus yliopiston psykologian pääsykokeisiin. Tiedän, että itse psykologian ja neurologian puoli minulla kyllä on hallussa, mutta katsaus joihinkin vanhoihin kokeisiin säikytteli minut aikanaan pois niiden opintojen ääreltä. Turhauttaa kuulla huumeidenkäyttäjien puhetta siitä, miten yksikään terapeutti ei meinaa suostua hoitamaan huumeongelmaisia, minä erikoistuisin sitten lähes suorilta niihin. Siitä puolesta minulla on kuitenkin jo paljon kokemusta tämän "katutyön" puolelta. Sitä kautta uskallan sanoa olevani käytettävissä, jos joku näiden ongelmien kanssa pyristelevä tahtoo joskus avautua tai keskustella aiheesta, sähköpostia vaan. Teen minkä voin, oli se minkä verran tahansa. Tiedän, että isoin apu siinä on kuitenkin jo sillä, että ihminen prosessoi omat ongelmansa muotoon, jossa näkee tai kuulee ne itsekin. Sitä kautta sen mittasuhteet ja painopisteet hahmottaa ja niitä voi alkaa purkaa.

Mutta tämä nyt ei suoranaisesti liity tuohon lukemaani, joka käsitteli Jungin nuoruusvuosia ja niitä tuttuja ajatuksia, joita itsellänikin oli teini-iässä, kun kolistelin päätä yhteen pertunmaalaisen pastorin kanssa hengenasioista, maailman todellisesta luonteesta ja sielun käsitteestä. Uskonnon näkemys näyttäytyi minulle vajaana, puolinaisena ja keskeneräisenä, enkä siksi voinut hyväksyä sitä minkäänlaiseksi lopulliseksi totuudeksi. Pastori taas ei kapasiteetiltään riittänyt ajattelemaan asiaa yhtään sen pitemmälle, kuin mihin oli tottunut, joten aika hedelmätöntä touhuahan se oli. En usko, että mitään lopullisia vastauksia onkaan, saatika että niitä voisi ilmaista sanallisessa muodossa, ja juuri siinä zen osuu taas sokeana maaliinsa tarkemmin, kuin mikään muu löytämäni katsomus. Se on nähdäkseni pätevä väline myös tieteilijälle, koska se auttaa pysymään nöyränä tieteen edessä. Tiede ei tarjoa lopullisia vastauksia mihinkään, vaan pelkkiä jatkuvasti kehittyviä teorioita, jotka iteraation kautta määrittävät kaikkeutta yhä tarkemmin ja tarkemmin, kuin jana joka kulkee aina kohti nollapistettä sitä koskaan saavuttamatta. Siinä tämän kaiken hauskuus kai piileekin, ettei mikään koskaan jämähdä paikalleen, vaan todellisuus ja totuus muljahtelevat eteenpäin kuin joki, joka suvannon jälkeen humisee koskeen ja siitä taas asettuu tasaisempaan rytmiinsä. Sinänsä pätevä analogia, että lopussa tulee meri ja universumin lämpökuolema, eikä millään määrällä vettä ole enää meidän mittakaavassamme mitään merkitystä. Torstai on toivoa täynnä!

Tietoisuuden tutkiskelua ja flowta.

Päivällä huomasin meditoidessani mielenkiintoisen asian. Huomasin  ilmiön, joka on ollut olemassa varmasti koko ikäni, joka on olemassa varmasti kaikilla, mutta jonka havaitseminen vaatii omanlaistaan keskittymistä. Kuulin päässäni pulputusta, puhetta. Kirjoitin seuraavan päivityksen Facebookiin, minkä jälkeen se oli täynnä psykoosikauhistelua tai skitsofreniaepäilyjä:

"Tuossa äsken taas meditoidessa tajusin miten paljon päässä kuuluu ylimääräistä pulputusta, aivan kuin seinän läpi kuultuja keskusteluja, joihin ei voi vaikuttaa ja joita on todella vaikea uskoa oman mielen generoimiksi. Äskenkin kuuntelin jonkun haastattelua siitä, millaisiin ratkaisuihin hän päätyy tekstittäessään elokuvia suomeksi ja joidenkin siskosten laivareissutappelua."

Väitän TIETÄVÄNI jotenkin sisäsyntyisesti, että tällainen pulina on ihmismielelle ominainen piirre, jonkinlainen keskustelua simuloiva taso, joka on jossain tarpeellisen arkitietoisuuden alla, kognitiivisena mattona. Kun noita keskusteluja tarkkailee, ymmärtää kyllä niiden lähteneen käyntiin jostain aivan pienestä, ohimenevästä ajatuksen kipinästä, mutta se tuotettu keskustelu on niin koherenttia, ettet huomaa saumaa ajatuksen ja tämän puheen välillä. Veikkaan sen olevan vielä yleisempää paljon lukevien ihmisten keskuudessa, koska se touhu kehittää abstraktia hahmottamista ja abstraktioiden hahmotuskykyä, sitähän tuokin pohjimmiltaan on. Aivojen kierroslukujen mittausta. Suuri osa ihmisistä ei vain keskity kognitiivisten toimintojensa tarkkailuun sen kummemmin, jolloin he eivät ehkä ymmärrä miten paljon he suorittavatkaan erilaisia juttuja päässään samaan aikaan, olkoonkin, että jokainen on valmis jakamaan somessa jonkun "ajattelen liikaa ja se vaikeuttaa elämääni"-viisauden henkisen ajatuskuvan. Sen ei tarvitse vaikeuttaa elämää, se voi auttaa tekemään sinusta myös paremmin toimivan ihmisen, kun vain keskityt niihin ajatuksiin ja etenkiin niihin mekanismeihin ja prosesseihin, jotka niitä ohjaavat.

Tietoisuus on aina vain mielenkiintoisempi ilmiö, mitä enemmän sitä tutkii, kuuntelee ja miettii. Olen varma, että siinä tulee olemaan ihmeteltvää koko olemassaoloni ajalle, ja se on inspiroivaa. Ei tarvitse keksiä tekemistä tyhjille hetkille, ei sillä, että minulla olisi tyhjiä hetkiä elämässä juuri ollutkaan. Olen oppinut sisäistämään ajatuksen flowsta äärimmäisen tärkeäksi osaksi omaa toimintaani. Annan intuitioni ohjata intoani ja tekemistäni, se kulkee aaltoina ja minä toimin niiden mukaan. En jätä asioita viime tippaan, vaikka asuntoni ympäristöni voi näyttää sotkulta tai kaaokselta, se on funktionaalinen sikäli, että minulla on tavallisimmin useita asioita työn alla. Siivoan jälkeni kun lopetan, kunhan ensin lopetan. Pidän siitä tavasta, jolla aivoni toimivat, koska olen hionut sitä aika suurella duunilla vuositolkulla. Ei se työ vieläkään mitään valmista ole, mutta pyrin keskittymään kaikkiin tekemisiini mahdollisimman täydellisesti, tai jätän ne tekemättä kokonaan, kunnes flow on oikea, ja pystyn tekemään parasta mahdollista jälkeä. Toki se ei aina ole ihan mahdollista, mutta yllättävän usein se onnistuu, kun vain lopettaa tekosyiden keksimisen ja asioiden lykkäämisen. Pitää aina vain tökkiä eri seiniä ja kuunnella, mikä niistä on milloinkin rikottavissa. Kyllä ne kaikki siitä sitten kaatuu. 

Outoudesta

Kaikki tuntuu kulkevan suhteellisen kepeästi, omalla painollaan. Ei kai sitä asioille voi sen enempää tehdä. Cut To Fitin keikat järjestävät itse itsensä, mikä meinaa sitä, että tulee treenattua uusia biisejä ainakin keikalla jos ei mitenkään muuten. Harhakuvia soittelee ne jotka sattuvat kaikkien elämäntilanteeseen sopimaan, eli aika harvakseltaan, mikä on ymmärrettävää ihmisten lisääntymistilanteen huomioiden. Näistä syistä olen keskittynyt lähinnä omiin juttuihini, tämä epämääräisten joojoo-miesten kerho alkaa pikkuhiljaa muovautua oikeaksi porukaksi johon voi luottaa, että kyetään tekemään aikalailla mitä tahansa. Ihmisten kanssa värkkäilyssä on yleensä vain se ongelma, että vaikka se on kuinka kivaa, muiden aikataulut ja kiireet monesti rajoittavat sitä tekemistä aika paljon. Eipä tätäkään nyt tarvitse koskaan treenatakaan, luotan Sekavan Musan Jamienkin menevän omalla painollaan paremmin, kuin 90 % niistä keikoista, joita on saanut todistaa sivusta, ihan vain jo siksi, että kaikki ovat samalla aaltopituudella siitä, mitä ollaan tekemässä.

Ruostuva Maailma / Palava Mieli on nyt pyörinyt ajatuksissa koko ajan. Se on oma maailmansa. Se tuntuu kutkuttelevalta, mutta samalla minulla on sellainen tunne, että se täytyy nyt tehdä huolella. Tuntuu, että jokainen laulu olisi tunkemassa itseensä sanoja ja laulamista, mutta kokonaisuuden kannalta se ei ole hyvä juttu. Vaikka sanat voivat olla kaunis ja olennainen juttu, niiden määrä kokonaisuuden kannalta on todella olennainen. Pitää sanoa vain olennainen ja jättää kaikki muu vapaaksi, ajatuksen varaan. Ei pidä aliarvioida ihmisen kykyä rakentaa asioita mielessään, sen opin edellisen levyn kohdalla. Ajattelin, että suhinalla menisi ohi, mutta se tuntui menevän perille todella hyvin. Se antaa jonkinlaista vapautta ja rohkeutta sukeltaa syvemmälle sisäänpäin ja antaa asioiden tulla ulos juuri sellaisena, kuin niiden pitää tulla.

Mistä tulikin mieleen, että tänään luin tämän Mika Rätön haastattelun Rumbasta. Se oli hyvin kirjoitettu ja rinnastus tutkimusmatkailuun oli hyvä. Omat näkemykseni tekemisestä ovat melko vastaavat. Sen pitää kaikkein ensimmäiseksi olla hauskaa. Sen pitää olla leikkiä ja kokeilua, jotain mikä vie asioita eteenpäin puolivahingossa. Se ei tarkoita, että se olisi aina helppoa tai mukavaa, mutta sen pitää olla hauskaa. Ei haahaa-hauskaa, mutta tietynlaisella tavalla ärsyttävää ja stimuloivaa, että sitä jaksaa tökkiä vielä senkin jälkeen, kun se potkaisee pari kertaa hampaisiin. Toisekseen ymmärrän sen, että itsepäisyys on olennainen ominaisuus luovuuden kanssa. Voit olla aivan varma, että jos tahdot tehdä jotain omaehtoisesti ja näkemyksellisesti, saat vaikean jätkän ja ties minkä kusipään maineen. Sain kuulla itsellänikin olevan sellaisen jo ennen kuin täytin 20 vuotta. Eipä se ole silti estänyt tekemästä asioita ihmisten kanssa. En kuitenkaan ole kovinkaan monen entisen bändikaverin kanssa paskoissa väleissä, ja lähtemiset ovat tapahtuneet ymmärtääkseni hyvissä merkeissä, lähinnä siksi, ettei tehty musiikki ole palvellut minua enkä minä sitä. Jos en ole kokonaisuuden kannalta tarpeellinen, ei minua kannata roikottaa mukana, enkä minäkään tahdo tuhlata aikaani johonkin, johon en voi hävitä täydellisesti. Se on minulle kuitenkin musiikin ja taiteen ensisijainen tarkoitus, hävittää itseni kokonaan.

Kolmannekseen olen ihmetellyt sitä, miten ihmiset tuntuvat pelkäävän "outoutta", koska yrittävät tasapäistää itseään ja toisiaan. Tuttua ja turvallista. Se on mielestäni tämän ajan turhauttavin piirre. Nostalgia ja maailman meemiytyminen yhdeksi geneeriseksi loopiksi, joka syöttää itselleen koko ajan aivan samoja asioita, ja kysyy viikon päästä muistatko viime viikon kuumimman jutun. Uusi, kokeileva ja erikoinen ovat kirosanoja, koska ne järkyttävät tätä looppia, rikkovat sen jollakin erilaisella, eikä ihminen tiedä välttämättä, miten suhtautua tähän erilaiseen, koska ei ole nähnyt miten hänen lajitoverinsa suhtautuvat siihen nimenomaiseen asiaan. Kaiken voi tiivistää meemiksi ja väittää sitä satiiriksi, mutta ei se nyt ihan niinkään mene. Olen jo nyt kyllästynyt kaikkiin Trump-meemeihin, koska se tuntuu olevan lähinnä huonoa häviämistä. Eihän hän ole osoittanut mitään kauhean kestäviä ja hyviä päätöksiä ajavansa, mutta tuo jatkuva meemimyllyttäminen kyllä tuntuu lähinnä osoittavan, että amerikkalaiset voisivat tehdä maailmalle palveluksen ja poistaa kaikenlaiset väittelyklubit koulutusohjelmistaan. Nyt kuitenkin eksyn aiheesta, vaikkakaan en edes kovin kauas. Outous vaatii rohkeutta, mutta se vaatii myös ihmisiä, jotka ymmärtävät outoutta. Muuten se kääntyy vain eristykseksi, joka taas voi repiä yksilön rikki melko tehokkaasti. Siitä syystä tämänkin blogin raadollinenkin avoimuus on niin olennaisessa osassa. Jotta rohkaisen jokaista olemaan juuri niin helvetin outo, kuin hän nyt vain sattuu olemaan. Koska kenenkään ei pitäisi joutua olemaan outo yksin.

Pyörät pyörii.

Eilinen toi mukanaan levyn etukannen, jonka piirsin yhdeltä istumalta vision pohjalta. Tänään alkaneella taidehistorian luennolla luonnostelin sisäkuvan, jota alan piirtää kohta puoliin. Taidehistorian luennot vaikuttivat mielenkiintoisilta, mutta olen istunut ne jo niin moneen kertaan elämässäni läpi, että mieluiten suorittaisin iltakurssin esseinä ja käyttäisin iltani johonkin muuhun. Niinkuin vaikka tämän levyn väkertämiseen. Tämä on mukavaa touhua, omaehtoista ja vapaata. Siksi sain jostain helvetistä päähäni sellaisen pinttymän, että tämä pitäisi tehdä nimenomaan vinyylinä. Se olisi muka jotenkin välttämätöntä. Jos viimeinen biisi kestää viisitoistaminuuttia, niin eihän sinne toiselle puolelle paljon muuta mahdukaan. Eli tyhmäkin ajatus se on vielä, kasetilla on sentään enemmän valinnanvaraa. Pitää suunnitella ja katsoa ja miettiä. Kunhan nyt saa kaikki biisit valmiiksi, antaa niiden tehdä itse itsensä. Tänään tein levyn toisen biisin. Se oli aika selkeä ja helppo irroittaa jostain sielun nurkasta irti, sain hakata kanteletta ja kirskutella sitä ja kitaroita jousella. Helvetin tyydyttävää hommaa!

Nyt pitänee sitten odotella hetki ja nauhoittaa sähkökitaroita sitten ajatuksen kanssa niihin biiseihin, jotka sitä tarvitsevat, minkä jälkeen voi katsella josko sieltä kitarastakin löytyisi pari biisiä lisää. Määrällisesti niitä olisi jo tarpeeksi, mutta kokonaisuuteen ja sen teemaan pari niistä ei sovi. Joten keksitään niille taas jokin muu yhteys sitten myöhemmin.

Lueskelin tuossa myös Jungia, mikä on aina inspiroivaa ja samastuttavaa puuhaa. Nyt kun kirjastossakaan ei ole kirjoja, on hyvää aikaa lukea omia amazonin euron ostoksia, tuo Memories, Dreams & Reflections vaikuttaa kyllä jo ensimmäisen 60:n sivunsa perusteella muistuttavan tehokkaasti, miksi Jungia lukee ylipäätään niin mielellään. Se on ajatukseltaan niin terävää ja perusteltua, minkä lisäksi se pysyy helppolukuisena ja tajuisena isompiinkin konsepteihin mennessä. Hieno ihminen oli hänkin. Pariin päivään kuolema ei ole ahdistanut ajatuksena yhtään, vaikka olen ajatellutkin sitä monelta kantilta. En tiedä miksi. Naureskelin jo, että gefiluspiimän bakteerikanta vaikuttaa mahassa, tai sitten pelkkä placebo siitä tekee saman tempun, lopultakin se on se ja sama, kun tuloksia tulee. Meditaatiokin on ollut viime aikoina paljon vähemmässä, kuin pitäisi, ehkä kyse on reflektion puutteesta ja eräänlaisesta omaksutusta "hälläväliä"-välirauhasta. Ei se kuitenkaan montaa päivää kestä, mutta onhan se tervettä vaihtelua tavalliseen. Nyt menen piirtelemään kantta, meditoimaan ja nukkumaan. Solid plan.

Asiat alkavat löytää muotonsa

Tämä päivä osoittautui tuotteliaaksi. Tein seuraavaa levyä varten neljä biisiä. Tiedän jo miten levy alkaa ja miten se loppuu, viimeinen biisi oli melkoista kestävyysurheilua, kun soittaa 15 minuuttia kuumeista yhden soinnun jumitusta muutamalla soittimella putkeen. Siitä tuli kyllä täydellinen. Tai siis ainakin näillä tarpeilla täydellinen. Seuraavana yritän kalastella jostakin rahaa, jotta voin ostaa 5 wattin nupin kotona nauhoitteluun. Ihan siksi, että voi pitää oikeat soittoromunsa treenikämpällä, missä voi ja pitää muutenkin nauhoittaa kovempaa, kotiin riittää pienempikin, kunhan saa jonkun oikean vahvistimen kohinat ja suhinat talteen.

Levy tulee jatkamaan hieman samoilla linjoilla kuin Lopun Ajan Kansan Laulujakin. Oikeastaan se tulee ehkä jatkamaan siitä, mihin tuo levy jäi. Sen työnimenä on nyt Ruostuva Maailma / Palava Mieli. Se on ehkä ankeampi ja kirskuvampi, riitasointuisempi, ainakin tämän alun perusteella. Jos mietin sanoituksia, siinä tuntuu olevan paljon kulkemista ja vaeltamista, itseasiassa koko levy alkaa maailman luhistumisella ja metsittymisellä. Kylmät väreet menevät nyt pitkin selkää, kun tajusin miten hyvin tämä oikeasti toimiikaan. Lopun Ajan Kansan Lauluja loppui tuleen ja tuhkaan, tämä levy alkaa tuhkasta ja uudesta kasvusta, mutta kasvattaa aivan erilaisen maailman, kuin mistä edellisessä lähdettiin.

Huomaan myös, että albumien tekeminen on minulle vahvasti konseptisidonnaista hommaa. Muuten en koe tekeväni albumia, vaan jonkinlaista meditatiivista välityötä, tai jotain sen suuntaista. Vaikka ajattelin, että Kaikkeus olisi ollut varsinainen levy, se oli ennemminkin jotain sellaista, jota minun oli välttämätöntä tehdä siinä elämän vaiheessa oman ajatustyöni puhdistamiseksi. Liian epätasainen ja hajanainen se kuitenkin oli. Tästä tulee jotain sellaista, jonka koen omakseni ja tärkeäksi. Semiakustista psykedeliaa ei tehdä juuri yhtään, ei ainakaan riittävästi. Joten tässä tykittelen enkä muuta voi, hypoteettinen jumala minua armahtakoon.

Laulut kukkii pikkuhiljaa taas.

Kävin eilen katsomassa Kari Tapiiria Tirrassa, kun minua usutettiin kirjoittamaan siitä jotain Lahen Ajat-sivustolle. Saa nähdä meneekö läpi, jos ei, niin laitan sen sitten tänne kai. Oli kyllä hyvä keikka, ostin levynkin, vaikka viimeiset ruokarahat menivät melkein suoraan kädestä käteen, mutta oli tämä kyllä sen arvoinen. Joskus muutamia vuosia sitten muistan kuulleeni Maailmanpyörän ja silloin joku siinä muka ärsytti, nyt en tiedä mikä se muka on ollut, kun tuo lauluhan on aivan helvetin hieno laulu.  Ehkä se oli terve annos nuoren miehen kateutta, vaikkei se helmasyntinä itselleni tavallisesti olekaan. Nimikin on toki saattanut vieraannuttaa, oli se eilenkin jotenkin vaivaava asia siihen asti, että seisoin keikalla ja annoin musiikin viedä. Siitä tuli juuri niin hyvä fiilis, kuin keikasta pitää tulla.

Ennen kaikkea tuo keikka ja nyt pari päivää pyörinyt J Mascisin Different Shades of Why tuntuvat palauttaneen päässä jotenkin ajatuksen ja uskon laulun voimasta. Olen jahdannut jotain suurta ääntä sellaisella raivolla, että kaikki sanat ovat tuntuneet lähinnä rajoittavilta ja rajaavilta, turhilta tahroilta siinä äänessä, mutta pikkuhiljaa heräilee taas ajatus siitä, että voisi ehkä alkaa tehdä taas perinteisiä laulujakin. Toisaalta jos tutkii discografiaa taaksepäin, huomaa tämän olevan aina keväisin kukkiva asia. Joka kevät olen tehnyt jonkinlaisen laulujen varassa kulkevan levyn. Minusta on tuntunut vain, että kirjoittaminen on ollut yllättävän hankalaa. Lyyrinen kirjoittaminen siis. Pitää kirjoittaa niin paljon turhaa paskaa pois, että karstat lähtee, ettei ole ollut oikein aikaa tehdä niin. Nyt toisaalta olisi pari päivää aikaa keskittyä kirjoittamaan. Voisi lähteä illasta ehkä istumaan ihmisten ilmoille ja kirjoittelemaan, jostain syystä baarissa kirjoittaminen sujuu, ehkä sitä ympäröi itsensä muiden ongelmilla joista ammentaa silloin, kun omat ongelmat ovat lähinnä eksistentiaalisia ja vähemmän samastuttavia..

Eilen tein myös tällaisen nestevideon tuolle kitara-ambient biisille Reflections. Siitä tuli mielestäni hyvä, geometriaa ja nesteitä. Pyörteitä ja kohinoita.

Amplified Silence

Torstain keikka meni aivan mukavasti. Kontaktimikki alkoi ilmeisesti hajoilla käsiin jo silloin, mikä on kovin ikävä homma. Lopullisesti se hajosi eilen, juuri kun olin nauhoittamassa itse väkertämiäni jousipalikoita. Niistä sai juuri hyviä efektikohinoita ja kolinoita biiseihin. Teki mieli vähän kiroilla. Keikka! Vaikka alkufiilikset oli koko bändillä melko apeat ja rauhattomat, olosuhteet olivat itselleni täysin vieraat, kun piti pönöttää paikallaan ja liikkumatta ja sen isommin huutamatta, kaikki meni suhteellisen hyvin. Draaman kaaren kannalta Sociasylumin ja Sick Urgen olisi pitänyt ehkä olla toisinpäin, jälkimmäinen oli nimittäin niin kovaa keuhkoamista ettei sen jälkeen oikein mikään tuntunut missään, vaikka virolaiset hyvän keikan soittivatkin. Suosittelen todella, että jos Sick Urge jossain soittaa, niin menette ihmettelemään. Hemmetin hyvä!

Keikan jälkeen jauhettiin miksaaja Pekan kanssa siitä, miten helvetin hieno asia Torvi on ihan jo sen puolesta, että siellä saa kokeilla aivan kaikenlaista, mitä nyt sattuukaan saamaan pieneen villiin mieleensä kokeilla. Enpä keksi missä muualla olisin saanut soitella musiikkia näin laajalla skaalalla noisesta ja bluesista grindcoreen ja kolmen tunnin improjameihin. Tätä aikamme ylistettyämme oli aika pakata virolaiset ahtaaseen autoonsa ja ajaa meille. Saatiin auto parkkiin ja istuimme meille jauhamaan paskaa ja odottelemaan unta. Siinä muisti pitkästä aikaa miten iso osa keikkojen järjestämistä ja väkertämistä nuo ihmiset oikein ovat. Se, että voi majoittaa epämääräisiä hippiäisiä kotiinsa ja löytää yhteisiä juttuja vieraitten ihmisten kanssa, parasta. Grindcore-puolelta ei vielä ole kotiin mitään perseenreikiä kuitenkaan eksynyt. Lisäksi oli positiivista huomata, että nyt kun tuon kävijämäärän on saanut kasvatettua grindikeikoilla vähän alle kahdestakymmenestä vähän päälle kahteenkymmeneen, niin uskaltaa järkätäkin vaikka mitä, kun ei jää Pekalle velkaa miksaushommista. Saa jopa parikymppiä bensarahaa, joka yleensä riittää viemään ulkomaalaiset pois Lahdesta. Rajat kiinni vaan.

Eilisen päivän sitten lähinnä tein musiikkijuttuja. Moottoriturpa Huttunen laittoi joku aika sitten läjän biisejä, mihin oli jonkinlaisia raitoja vailla, ja eilen taisin kolme tai neljä niistä kikkailla jonkinlaiseen kuntoon. Sen lisäksi pyörin turhautuneena miettien, etten mitään ole saanut taas aikaan ties kuinka pitkään aikaan ja tein lopulta yöllä tämän levyn, kolme kitaralla soitettua ambientinomaista juttua. Loppua kohti alkoi olla jousessa riittävästi hartsia soittamiseen. Nimesin ne nyt luvussa olevan Jungin elämäkerran "teemojen" mukaan, yllättäen ne osuivat fiiliksenkin puolesta aika hyvin kohdalleen.

Hampaita pois.

Tässäpä viimeisen reilun vuorokauden kuulumiset noin pääasiassa. Sain vihdoin ja viimein nuo suuhuni kuolevat viisaudenhampaat, tai ainakin kaksi ensimmäistä niistä, pois. Kuten näkyy, juuret olivat melko vänkyrät ja niitä sai vetää hetken aikaa, mutta kyllä ne sieltä lähtivät. Vasemmanpuoleisen reikä piti ommella kiinni, nyt tuntuu siltä kuin joku olisi niitannut poskeni ulkopuolen leuan sisäpintaan kiinni, näytän muumin ja jenkkifutiksen lapselta ja tahtoisin syödä koko ajan jotain, ihan vain siitä ilosta, ja siksi etten voi. Buranaa sain 800, pitäisi kuulema ottaa yksi 8 tunnin välein, mutta olen nyt syönyt yhden tässä vuorokauden aikana. Kaikki tuntuvat ihmettelevän ja sanovat, että taitaa puudutus vielä olla päällä, mutta se kyllä hävisi jo ajat sitten. Kipu ei vain ole mitenkään kummoinen asia, ainakaan tällainen kipu. Migreenikivut ovat huomattavan paljon rasittavampia kokemuksia.  Tässä vituttaa eniten jatkuva verenvuoto ja tuon hyhmän nieleskely, sekä se ettei voi syödä kunnolla. Toki hampaisiin sattuu vähän, mutta tässä kivussa on sellainen luonne, että sen tietää olevan ohimenevää.

Piirtäminen on ollut lähinnä tuhertelua, kun ei ole voinut keskittyä mihinkään pitempään. Olen katsonut myös paljon elokuvia, koulua varten piti katsoa Sam Peckinpahin Rautaristi, jossa pääsi kyllä sotafiiliksiin, kun vaihteli verisiä tuppoja suusta koko ajan. Se oli melko tavanomainen sotaelokuva, sellainen joka täytyy tehdä kalustoa myöten täydelliseksi, ettei kohdeyleisön stondis pääse lerpahtamaan parin tunnin aikana, kun siellä tarkistellaan bingotaulukon ja wikipedian (vale, kaikki niistä osaavat jokaisen aseen valmistusvuodet ulkoa) avulla, onko kaikki käytetyt luodit ja aseet varmasti olleet valmistuksessa jo sinä vuonna, mihin elokuva väittää sijoittuvansa. Siitä tuli kuitenkin välillä mieleen myös Célinen Niin kauas kuin yötä riittää, ja täytynee käydä lainaamassa lisään Célineä kun kirjastossa saavat kirjat takaisin hyllyihin.

Katsoin myös elokuvan Fundamentals of Caring, joka oli melko pätevä hyvänmielen pätkä, ja Big Short, joka on esimerkki juuri sellaisista elokuvista, joista koulussa oli puhe. Sosiaalidraamoja, jotka selventävät yksinkertaisille amerikkalaisille heidän oman systeeminsä toimintaa, ja jotka ovat jopa muuttaneet lakeja siellä, mikä voi tuntua järjettömältä, mutta on aivan totta. Hulluja nuo amerikkalaiset. Nyt haen vähän jäätelöä ja pällistelen lisää jotain. Huomenna Cut To Fitin keikka, meikän osalta menee noisehommiksi, kun en pysty juuri suutani avaamaan.

Kyllähän tämä viikko tästä lähtee ryömimään taas eteenpäin.

Jyväskylän Usko-keikka oli helvetin hyvä, sen jälkeen oli juuri niin tyhjää pöntössä kuin kuuluukin olla, itselle ainakin lunastusta alusta loppuun. Tuollaisia juttuja on kyllä helvetin mukava tehdä, saa pysyä itsekin vähän varpaillaan oikeestaan koko ajan, mutta kun vaihto tulee, saa sitä juttua jauhaa niin paljon, että kerkeää hukata itsensä. Siitä musiikissa on minulle kyse. Just Abandoned Myself, kun Boris sen 18-minuuttiseen biisiinsäkin osuvasti kiteyttää. Jossain välissä kai nauhoitetaankin ainakin nuo pari biisiä mitä Jyväskylässä soitettiin. Tai ainakin siitä oli puhetta, itse olen avoin kaikille ehdotuksille.

Tänään pällisteltiin kuvakerrontakurssilla Kubrickin Barry Lydon, joka oli todella puuduttava 3-tuntinen, lähinnä ehkä siksi etten nauti epookkielokuvista kauheasti muutenkaan, saatika juuri tuohon nimenomaiseen aikakauteen sijoittuvista elokuvista. Niiden keskeinen sisältö tuntuu aina olevan sitä, että katsellaan tuntitolkulla kuinka yläluokkaiset britit narskuttelevat hampaitaan passiivis-aggressiivisissa sosiaalisissa tilanteissa ja koittavat päästä hässimään serkkujaan. Toki, kun kyseessä on Kubrick, sekaan mahtuu pari surrealistisella tavalla stilliksi tehtyä elävää maalausta, jotka toivat sopivan hämmentävää surrealistista otetta muuten täysin yhtenäiseen ajankuvaan, mutta se oli lopultakin melko vähäistä. Toki myös ilman studiovaloa kuvailu toi tietyissä kohdin värejä melko elävällä ja kauniilla tavalla esiin, mutta siitäkin huolimatta tuo oli kyllä melko raskas kokemus. En ollut luokaltani ainut. Valitus yltyi välillä sellaisiin mittoihin, että leikittelin ajatuksella siitä, että istuttaisiin yhdessä läpi Beckettin Huomenna Hän Tulee jonain yhdellä kameralla kuvattuna teatterivetona.

Luin myös Beckett Remembering, Remembering Beckett-kirjan loppuun. Aluksi jännitin sitä, että kuva tuosta ihmisestä kokisi jonkunlaisen kolauksen, mutta inhimmillisyys syvensi käsitystä oikeastaan enemmän ja enemmän. Eihän se tietysti yllätys ole, mutta ihmisten kohdalla saa niin kovin usein pettyä. Beckettin kohdalla ei, koska koko hänen taiteensa rakentuu epäonnistumiselle, pettymykselle ja antikliimaksille. Se on aina ollut itsestäni äärimmäisen kiehtovaa, koska sitä elämä nyt vain niin monelta osin on. Pettymystä ja epäonnistumista, mutta sen ei tarvitse olla synonyymi katkeroitumiselle. Olen nähnyt monia itsestäni nuorempiakin, jotka ovat olleet katkeria jo kauan. Yritän aina jotenkin herätellä heitä siihen, miten hyvin heidän elämässään asiat vielä kuitenkin ovat.

Monet ovat katkeroituneet siitä, ettei vaikka soittohommat tunnu liikkuvan tai kantavan oikein minnekään, tai mikä vielä yleisempää, kun eivät saa siitä julkisuutta tai rahaa. Siinä keskeinen dilemma, joka heiltä jää huomaamatta, on se etteivät he ole oikeastaan koskaan antaneetkaan sille mitään. Omat kulut pitäisi saada joka keikasta takaisin ja mielellään vielä kaikkien muidenkin kulut ja joka keikalla pitäisi olla 100 ihmistä katsomassa, tai ei maksa vaivaa lähteä mihinkään. Jos varot laittamasta itseäsi likoon oikein millään tavalla, on aika hölmöä valittaa kun siitä ei saa mitään takaisin. Ja lisäksi se antaa koko ajan takaisin! Soittaminen itsessään on ainoa oikea syy soittaa. Halu ja tahto soittaa, se itsensä kadottaminen ja äärimmäinen lunastus on jo itsessään riittävästi. Minulle ei tarvitse maksaa senttiäkään, jos saan saavuttaa sen tilan. Jos se ei vain tule, on aivan sama miten paljon minulle työnnettäisiin rahaa taskuun, se ei silti hävittäisi vitutustani oikein mihinkään suuntaan. Soittaminen on itsessään minulle äärimmäinen palkinto. Kaikki muu on enemmän tai vähemmän yhdentekeviä asioita. Toki jotkut näkevät asian aivan erilailla, ihan vapaasti. Antaa mennä vaan, ei se minulta ole pois.

Tänään Jyväskylän Ilokivi

Ensimmäinen Usko-keikoista takana, suuhun jäi helvetin hyvä maku ja tänään voi hyvillä mielin jatkaa myllytystä parilla muullakin biisillä. Mitä nyt nopeasti kuuntelin, niin tuo Paljas Saari kuulosti kyllä sopivan tylyltä, ja asiakas palautekin oli sen suuntaista, että ensin vitutti, mutta sitten siihen turtui. Juuri se on se tunne, joka pitikin syntyä. Paras kokemus itselläni Uskosta livenä on juurikin tuosta samasta biisistä, tuo loppu tuntui jatkuvan ikuisesti, ja niin se todellisuudessa taisi jatkuakin ainakin 20 minuuttia putkeen. Meidän piti soittaa seuraavana ja odotus turhautti, mutta juuri siinä turhautumassa näin valon ja Usko näytti minulle tien ulos. Loistava bändi. Tänään minulla on ilo ja kunnia olla kitarana tuolle porukalle myös Jyväskylässä. Eilisen perusteella uskallan ainakin sanoa, että hyvä tulee.

Tässä olen nyt väleissä pällistellyt myös tätä American Horror Storyn kakkoskautta. Ensimmäinen tuotantokausi oli ehkä vaikuttavampi, koska siinä kaikki oli henkilökohtaisempaa, talon perhesuhteet ja haamut ja muut, tässä on tungettu vähän liikaa kaikenlaista silppua samaan mielisairaalaan, ja vaikka se tuntuukin vähän hölmöltä, niin teki mieli sanoa, että kyllähän liika yliluonnollisuus syö uskottavuutta tällaiselta. Eli mitä enemmän tungetaan kristillistä mytologiaa ns. luonnolliseen paranormaaliin, niin sitä hatarammaksi pohja muuttuu, eikä oikeen mikään ehkä tee niin suurta vaikutusta. Toki kristinusko on melko vahva osa americanan folklorea, eli ymmärrän sen toki myös sitä kautta, mutta siitä huolimatta. Saa nyt nähdä mihin tämä vielä menee. On tämä sentään sarjana niin hyvin tehty, että tätä jaksaa katsella kyllä.

No, näillä eväillä tähän päivään ja hyvä siitä tulee. Kunnon roadtrip. Kehoni on valmis.

There's a Mouth Without a Voice

Tässä on levy joka tehtiin uuden vuoden aattona, ensimmäinen niistä muutamasta joita saatiin tehtyä. Tässä oli niin oma fiiliksensä, että tahdoin julkaista sen erikseen. Cédrikin kanssa soittaminen on vaan niin hienoa, vaikka mentäisiin millaiseen metsään, niin sitä tulee seurattua samaan suohon korvia myöten ja löydettyä sieltä jotain sellaista, mitä ei voinut olemassa missään muualla kuin tuon suon pohjassa. Tuossa levyssä on jotain itselleni tärkeää, jotain sellaista jota aina haen. En osaa määrittää sitä tarkemmin, mutta juuri tuota se on.

Tänään sain treenien jälkeen niin oudon migreenikohtauksen, että luulin sen olevan jo jonkinlainen aivoinfarkti. Ahdistavuusasteeltaan se liikkui välistä jossain kympin pinnassa, aivan kuin joku olisi huumannut minut tahdon vastaisesti, asioiden pohtiminenkin tuntui niin selkeästi samalta, kuoleman konsepti oudolta, musiikki ahdistavalta, kaikki tuntui lievästi hankalalta, näkökenttään tuli ensin vihreä läntti, joka muuttui melkein koko näkökentän peittäväksi väreilyksi ja teki kaupassa käynnistä vähän hankalaa. Kyllä se sitten meni vähän kerrallaan oli, mutta oli kyllä todella ahdistava kokemuksena. Sai tunnin tuntumaan lähemmäs kolmelta.  Sellainen päivä. Kohta pitää koittaa nukkua, kun huominen päivä menee Helsingissä treeneissä ja keikalla. Tulkaapa siis Roihuvuoren Hard Rock Houseen pällistelemään, kun tykitellään Uskon kanssa puolituntinen drone-mölykeikka. Helvetin hyvältä kuulosti treeneissäkin, joten odottelen innolla itse.

Kerrontamuotoja

Tässä on parit kirjoitusharjoitukset, eli sama tarina kerrottuna eri tavoin.  Eeppinen ei suinkaan tarkoita sitä, mitä se pennuille tarkoittaa internetissä, vaan kerronnanmuotoa, jossa kertojan ääni on selkeämpi ja subjektiivisempi.

NARRATIIVINEN

Martti oli aivan varma siitä, että hänen puutarhatonttunsa olivat eläviä. Hän oli jo vuosia selittänyt vaimolleen, miten nuo muoviset veijarit vaihtoivat öisin paikkaa, miten tuolla yhdellä oli ihan
varmasti ollut eilen lapio, ja tänään sillä oli hakku, aivan varmasti! Puutarhatontut hukkasivat hänen kuokkansa ja tekivät kiusaa hänen koiralleen, joka pihalla haukkui yöt läpeensä. Vaimo myönnytteli vain tyynnyttelevästi aina, mutta punastui pahemman kerran mikäli hänen miehensä alkoi selittää tätä jollekulle naapurille. Hän yritti hyssytellä miehensä hiljaiseksi, mutta tämä oli niin vakuuttunut, että hänen kätensä alkoivat täristä raivosta vaimon tyynnyttelyn edessä! Mitä tuokaan akka muka ymmärsi, ei sitten mitään!

Eihän hän ollut kauhean tarkkaavainen, Martti oli varma, että voisi hävitä kokonaan ja kuluisi vuosia ennen kuin vaimo huomaisi hänen olevan edes poissa. Hänen puutarhatonttunsa olivat eläviä ja sillä sipuli! Eräänä yönä hän vihdoin sai päähänsä, että hän väijyisi puutarhatonttujaan ja aikoisi kuvata niiden touhut videonauhalle. Hän kaivoi vintiltä vanhan kameran ja asetti sinne nauhan. Hän teki iltatoimensa kuten tavallista, oli muka menossa nukkumaan. Vaimon nukahdettua hän kuitenkin hiippaili yöpaitasillaan ja pitkissä kalsareissaan kameransa kanssa puutarhaan. Ja siellä ne olivat! Nuo puolen metrin paskiaiset, hakut ja lapiot heiluen mylläämässä hänen puutarhaansa! Pari niistä hätyytti hänen koiraansa, joka tosiaankin räksytti pienille tontuille. Kaiken aikaa hän oli tiennyt olevansa oikeassa! Hän kuvasi tonttuja salaa pensaasta 15 minuuttia.

Sitten jotain hirveää tapahtui. Nauha loppui ja kamera päästi naksahduksen nappuloiden hypätessä mekaanisella voimalla ylös. Kaikki tontut säpsähtivät ja kääntyivät katsomaan häntä. Hän yritti olla liikkumatta, mutta puutarhatontut olivat huomanneet Martin touhut, eivätkä he voineet antaa tämän mennä ulos maailmaan levittelemään todistusaineistoaan. Nopeasti tontut piirittivät hänet, yksi veti häntä lapiollaan päin näköä. Kohta hän seisoi itse nyyhkyttäen omassa puutarhassan, pieni lapio kädessään kaivamassa kuoppaa, omaa hautaansa. Yksi puutarhatonttu vahti häntä muovisella lyhdyllään, toinen uhkasi hakulla, mikäli hän yrittäisi pakoon tai huutaisi apua. Kaivaminen oli raskasta ja uuvuttavaa, ja aamu alkoi viimein jo sarastaa, kun vuolaasti itkevä Martti kömpi matalaan kuoppaansa. Hän itki ja tuijotti yllään valkenevaa taivasta tonttujen lapioidessa multaa hänen päällensä.

Aamulla Martista ei näkynyt jälkeäkään, puutarhatontut olivat paikoillaan, vaikkakin hieman edellispäivää likaisempina, mutta eihän Martin vaimo sitä huomannut. Eihän hän edes huomannut miehensä olevan poissa.

EEPPINEN 

Minä tiesin jonkin olevan vialla, vaikkei kukaan minua uskonutkaan. Huomasin sen ensikerran hävitellessäni tavaroita pihavajasta, mikä oli merkillistä, kun en lähes koskaan käynyt pihavajassa. Sitten panin merkille puutarhatonttujen vaihtaneen paikkaa, ei paljon, mutta hieman kuitenkin. Siinä oli jotain epäilyttävää. Kun lopulta koiramme alkoi haukkua yöt läpeensä vailla mitään selitystä ja tavaroita tuntui häviävän yhä enemmän, aloin olla vakuuttunut siitä, että näillä puutarhatontuilla oli asioiden kanssa jokin yhteys!

                             Vaimoni ei tietenkään uskonut, hän ei ollut niin kovin tarkkaavainen. Häntä hävetti kuulla minun puhuvan asiasta naapureille tai tuttaville, kyllä minä sen tiesin, mutta hän ei ollutkaan yhtä tarkkaavainen kuin minä. Tiuskaisin hänelle kerran, ettei hän varmaan huomaisi mitään vaikka minä katoaisin kokonaan, ja voit arvata, arvon lukija tai kuulija, kumpi nyt satutkaan olemaan, että siitä sitä vasta riita saatiin aikaiseksi!

                             Päätin kuitenkin todistavani kaikille, että puhun totta! Muistin vintillä olevan vanhan videokameran, joka löytyikin pahvilaatikosta perhevalokuvien vierestä. Löysin siihen vielä sopivan kasetinkin, ja illan tullen olin valmis nappaamaan ne pikku paskiaiset! Menimme nukkumaan aivan normaalisti illan tullen, mutta vaimoni nukahdettua hiivin ulos ja asetuin läheiseen puskaan, valmiina kamerani kanssa.

                             En voinut uskoa näkemääni! Siellä nuo pienet posliiniset tontut puuhastelivat omiaan, tonkivat pihaa ja pelottelivat minun koiraani! Kuvasin kameralla sitä piilopaikastani hyvän aikaa, noin viisitoista minuuttia puuttumatta peliin millään tavalla. Sydämeni jyskytti, käteni tärisivät, mutta jatkoin yhä, kunnes tapahtui jotain hirveää. Kamerastani loppui nauha ja mekaanisen naksahduksen säestämänä laite alkoi kelata sitä alkuun. Tontut havahtuivat ja huomasivat minut, ne nappasivat minut kiinni ja raahasivat minut keskelle puutarhaa. Sanaakaan sanomatta ne uhkasivat minua lapioilla ja hakuilla ja kuka nyt sattui mitäkin pitämään kädessään, ne piirittivät minut ja antoivat minullekin pienen lapion. Yksi piteli soihtua ja toinen osoitti kaivamaan kuoppaa. Yritin kieltäytyä, mutta toinen pisti minua muovihakullaan ikävästi nilkkaan ja se....sattui!

                             Kaivoin pienellä lapiolla itseni kokoisen kuopan, jonne asetuin tonttujen sanattomasta käskystä makaamaan. Kun ne alkoivat lapioida multaa päälleni kykenin vielä erottamaan kyynelteni läpi taivaalle hiljalleen leviävän aamun ensi sarastuksen..

TAKAUMA 

Pieni, muovinen soihtu häikäisee silmiäni ärsyttävästi. Tunnen piston nilkassani pienen puutarhatontun tökätessä minua hakullaan jalkaan. Ärähdän, tartun minulle ojennettuun pieneen lapioon ja alan kaivaa. Minkä sopan olenkaan itselleni keittänyt!

                             Kaikki alkoi viikko takaperin. Korkeintaan kaksi. Aloin huomata vajassa käydessäni, kuinka työkalut hävisivät, vaihtoivat paikkaa selittämättömällä tavalla, miten paikat olivat sekaisin. Viimeinen pisara oli se, kun koira alkoi haukkua yöt läpeensä. Yhtäkkiä palaset loksahtivat paikalleen. Huomasin tonttujen vaihtavan paikkaa joka yö! Vaimoni ei tietysti uskonut minua, häpesi kun yritin puhua siitä, yritin saada tuttavat huomaamaan sitä, mutta kukaan ei uskonut minua. Kaikki pitivät hulluna. Eivät pitäisi, jos näkisivät minut nyt, lapioimassa tässä multaa, jo puolimetristä kuoppaa, puutarhatonttujen ympäröimänä, pimeässä, ainoastaan yhden muovilyhdyn valaisemana, hiljaisten tonttujen vaateliaiden silmien alla. Kaivaminen käy pikkulapiolla äkkiä raskaaksi.

                             Kun kukaan ei uskonut, sain pari päivää sitten nerokkaan ajatuksen. Minä todistaisin sen kaikille, minä kuvaisin tonttuja ja ne jäisivät kiinni itse teossa, sitten kaikki uskoisivat! Löysin vanhan videokameran ja filmiä vintiltä, päätin kuvata niitä öisissä puuhissaan. En vain arvannut, että minä onnistuisin, minä todellakin onnistuisin! Illalla menimme nukkumaan, kuin minä tahansa iltana, mutta kun vaimoni nukahti minä hiivin ulos, hiivin läheiseen puskaan ja aloin kuvata. Ja todentotta, tontut kaivoivat, tonkivat maata, levittelivät minun työkaluni pitkin pihaa ja kiusasivat koiraa! Ja minä sain sen kaiken nauhalle, filmi ruksutti, minusta tulisi vielä kuuluisa!

                             Mutta äkisti kamera pitikin kovan naksahduksen, niin kovan, että tontutkin sen kuulivat. Kamera alkoi kelata filmiä äänekkäästi alkuun, tontut piirittivät minut, rikkoivat kameran ja uhkailivat ja tökkivät minua hakuillaan ja lapioillaan, nuo pienet muoviset hymyt kasvoillaan ne saartoivat minut.

                             Ja tässä sitä ollaan. Metrin syvyisessä kuopassa. Aamu alkaa jo sarastaa kaukaisuudessa. Puutarhatontut lapioivat jo multaa päälleni, ei kulu enää kauaa kunnes he peittävät kasvoni ja tukehdun tänne homeiseen maahan. Haistan sen jo, edessä odottavan kuolemani. Eikä kukaan saa tietää mitä minä näin... Ja vaimoni.... hän ei varmaan edes huomaa minun olevan poissa...

NÄKÖKULMA/SIMULTAANI

Koira

Minä yritin varoittaa isäntää, yritin varoittaa häntä parhaani mukaan, joka yö koitin haukkua hänet paikalle, koitin kertoa isännälle, että täällä ne puutarhatontut taas metelöivät ja tekevät tuhojaan, mutta kukaan ei kuunnellut minua, ei kuunnellut, ei lainkaan, käskivät olla hiljaa.

                             Lopulta isäntä ymmärsi, tuolla hän nytkin kuvaa puskassa, toivottavasti hän saa nämä tuholaiset kiinni ja hävittää ne heti aamun koittaessa, nämä saastaiset tontut, pienet muovipöntöt, totta puhuen ne pelottavat minua paljon!

                             Mutta mitä nyt, ei, ne saivat isännän kiinni, ne työntävät isännän keskelle pihaa, ei isäntä, älä tottele niitä! Yritän herättää emännän! Huudan niin, että koko naapurusto kuulee! ISÄNTÄ! EI! NYT HÄN KÄY MAKAAMAAN KUOPPAAN! ISÄNTÄ! EEEEIIIIII!

Tonttujen kuningas

Typerä ihminen, luuli pääsevänsä meiltä pakoon! Kukaan ei pääse meiltä pakoon, me olemme Ikeaikainen paha, muovinen tuhon aalto joka pyyhkäisee orgaanisen saastan tältä pallolta, meitä ei pysäytä mikään, ja kun saamme tämän pihan ja talon hallintaamme, siirrymme seuraavaan, ja kun kaikki pihat ovat meidän, eikä ihmiset enää asettele meitä minne tahtovat, me voimme tyytyväisinä penkoa päivät pitkät pihoja, kukaan ei pysty pysäyttämään meitä enää koskaan! Maailma on muovin maailma, me valtaamme tehtaat ja teemme lisää tonttuja, kunnes kaikki pihat ovat niitä pullollaan! Ylistetty olkoon  muovi!

Martin vaimo Liisa

Koira haukkuu pihalla, mitä nyt taas? Jaa. Siellä se Martti makaa pihalla, tontut ympärillään. Tätä minä koko ajan pelkäsin.  Minä yritin pitää hänet hiljaisena. Yritin hyssytellä ja sanoa, että ei siellä mitään tapahdu, anna nyt olla vaan! Mutta hän ei uskonut, hölmö ukko. Hänen piti mennä urkkimaan ja kurkistelemaan, tonkimaan..

                             Jotkut kuopat pitäisi vain jättää tonkimatta. Voi olla, että kun riittävästi kaivelee, joutuu vielä itse sinne makaamaan.. 

TAJUNNANVIRTA

Olen varma siitä, niin, varma, tontut metelöivät, yötä myöten, kolistelevat, metelöivät, siirtelevät tavaroita, sotkevat, kiusaavat koiraa, kulkevat paikasta toiseen, vaihtavat paikkaa, kolistelevat lisää, hukkaavat tavaroita, hukkaavat ja sotkevat, puutarhatontut, muoviset tontut, puolimetriset paskapäät, yöt ympäriinsä kolinaa, haukkua, kolinaa ja haukkua, haukkua, koira koittaa herättää ja varoittaa, ei usko, kukaan ei usko, ei minua eikä koiraa, ei minua varsinkaan, ei vaikka esittäisin todisteita, ei vaikka näyttäisin, kohta uskovat, pakko uskoa, menee perille kun näytän, niin, näytän videon, minä kuvaan ne nauhalle, löysin kameran, huijasin vaimoa, en nuku en vaikka käskettäisiin, vaimo nukkuu, minä en, minä menen pihaan, kuljen läpi pihan, asetun puskaan, puskassa on marjat jo tähän aikaan vuodesta, melko harvinaista, muttei ennenkuulumatonta kumminkaan, olihan ne joskus viisitoista vuotta sittenkin, minä muistan, se oli lämmin kesä, sopivasti sadetta, marjat kypsyivät ajoissa, tuolla tontut menevät, siellä ne mekastavat, koira haukkuu, kamera käy, nyt minä sain ne kiinni, siellä ovat, kiinni jäivät, helvetti, nauha loppui, mitä nyt, tontut huomasivat sieltä ne tulevat, olen piiritetty, nyt ne jo tökkivät, miksi ne minulle lapiota ojentavat, kaivaminen sattuu käsiin,  olenhan minä ennenkin monttuja kaivanut, silloin ennen joskus kun ojia tehtiin, muttei enää vuosiin ole tarvinnut ja näin pienen lapionkin antoivat, raskaaksi käy, kädet väsyvät, sattuu, en tiedä mitä aikovat, nyt makuulleen laittavat, olin oikeassa eikä ketään kiinnosta, kukaan ei saa tietää, vaimokaan ei koskaan kuuntele, ei varmaan nytkään uskoisi, ei usko vaikkei minua enää näekään, multaa menee suuhun, yskittää, pelottaa, ei, ahdistaa, en pääse ylös, en voi liikkua, ei, EI!

Dramaturgiaa.

Eilen aloitettiin siis dramaturgian opinnot komeasti ja avoimesti Aristoteleen Runousopilla, jonka muistan kahlanneeni läpi kirjallisuustieteen pääsykokeita varten (joihin en kuitenkaan silloin edes mennyt, mikä oli ehkä vähän tyhmää, mutta autottomana ja köyhänä Jyväskylään pääseminen oli vähän hankala juttu). Asiahan on sikäli kummiskin tuttua ja katson nimenomaan tarinankerronnan olevan itseäni kiinnostavimpia asioita koko tässä olemassaolossa, koska muistiamme myöten kaikki kommunikaatiomme on vain tarinankerrontaa, se on koko olemassaolon äärimmäinen perusta. Minä olen, koska minä ajattelen, ja todistaakseni olevani ajatukseni kertovat minulle tapahtuneen mm. näitä asioita. Ja jo siinä alkaa tajunnan valhe, kokemuksen ylittävä ketju menneitä kokemuksia, jotka eivät ole tämän hetkisen todellisuuden kannalta relevantteja muuten kuin selviytymisen kontekstissa, ettemme tekisi samoja virheitä kahdesti.

Toisaalta mielenkiintoista ja hankalaa, kun tässä keskitytään nimenomaan perinteiseen tarinankerrontaan, ja tunnen monessakin mielessä kiinnostukseni käyneen sen läpi jo vuosia sitten perinpohjaisesti, toisaalta juuri siksi onkin mielenkiintoista nähdä tuleeko tällä kurssilla eteen asioita, joita ei ole tullut ajatelleeksi. Koko ajan tekee mieli nostaa eteen vain Beckett, kun puhutaan siitä, että tarinalla pitää olla tietynlainen rakenne ja tietynlaiset tapahtumat, toimintaan pakottava hetki ja jännitteiden purkautuminen, ristiriidan tasoittuminen ja lopun tasapainoinen tila, Aristoteleen pyrkimys hyvään elämään ja tasapainoiseen tilaan. Beckett on tässä suhteessa kerronnallisesti aivan oma lukunsa, ristiriita ja minimalistinen jännite eivät purkaudu lainkaan, elämä jatkuu samana hiljaisena, monotonisena odotuksena, lähdön lupauksena, mutta ilman varsinaista elettäkään lähdön puolesta. Tuo Remembering Beckett on kyllä mielenkiintoista luettavaa anekdoottiensa ja haastattelujensa puolesta, tarjoaa monenlaisia uusiakin näkökulmia tekstin takaa.  Eilen katsottiin myös Vertigo, minkä jälkeen naureskelin sitä, että tuollainen mukavan, samastuttavan ja normaalin ihmisen lipsuminen hulluuteen toimisi huomattavan paljon paremmin, mikäli 50-luvun  amerikkalainen valkoinen heteromies ei olisi jo lähtökohtaisesti melko kuvottava otus.

Tänään piti olla tarina, jonka selitämme muille minuutissa, ja siitä lähdemme työstämään sitten animaatiota käsittääkseni. Aion käyttää tämän, Kameteliöntistä otetun novellin nimeltä Puutarhatontut:

Martti oli aivan varma siitä, että hänen puutarhatonttunsa olivat eläviä. Hän oli jo vuosia selittänyt vaimolleen, miten nuo muoviset veijarit vaihtoivat öisin paikkaa, miten tuolla yhdellä oli ihan
varmasti ollut eilen lapio, ja tänään sillä oli hakku, aivan varmasti!
Puutarhatontut hukkasivat hänen kuokkansa ja tekivät kiusaa hänen koiralleen, joka pihalla haukkui yöt läpeensä. Vaimo myönnytteli vain tyynnyttelevästi aina, mutta punastui pahemman kerran mikäli hänen miehensä alkoi selittää tätä jollekulle naapurille. Hän yritti hyssytellä miehensä hiljaiseksi, mutta tämä oli niin vakuuttunut, että hänen kätensä alkoivat täristä raivosta vaimon tyynnyttelyn edessä! Mitä tuokaan akka muka ymmärsi, ei sitten mitään! Eihän hän ollut kauhean tarkkaavainen, Martti oli varma, että voisi hävitä kokonaan ja kuluisi vuosia ennen kuin vaimo huomaisi hänen olevan edes poissa. Hänen puutarhatonttunsa olivat eläviä ja sillä sipuli! Eräänä yönä hän vihdoin sai päähänsä, että hän väijyisi puutarhatonttujaan ja aikoisi kuvata niiden touhut videonauhalle. Hän kaivoi vintiltä vanhan kameran ja asetti sinne nauhan. Hän teki iltatoimensa kuten tavallista, oli muka menossa nukkumaan. Vaimon nukahdettua hän kuitenkin hiippaili yöpaitasillaan ja pitkissä kalsareissaan kameransa kanssa puutarhaan. Ja siellä ne olivat! Nuo puolen metrin paskiaiset, hakut ja lapiot heiluen mylläämässä hänen puutarhaansa! Pari niistä hätyytti hänen koiraansa, joka tosiaankin räksytti pienille tontuille. Kaiken aikaa hän oli tiennyt olevansa oikeassa! Hän kuvasi tonttuja salaa pensaasta 15 minuuttia. Sitten jotain hirveää tapahtui. Nauha loppui ja kamera päästi
naksahduksen nappuloiden hypätessä mekaanisella voimalla ylös. Kaikki tontut säpsähtivät ja kääntyivät katsomaan häntä. Hän yritti olla liikkumatta, mutta puutarhatontut olivat huomanneet
Martin touhut, eivätkä he voineet antaa tämän mennä ulos maailmaan levittelemään todistusaineistoaan. Nopeasti tontut piirittivät hänet, yksi veti häntä lapiollaan päin näköä. Kohta hän
seisoi itse nyyhkyttäen omassa puutarhassan, pieni lapio kädessään kaivamassa kuoppaa, omaa hautaansa. Yksi puutarhatonttu vahti häntä muovisella lyhdyllään, toinen uhkasi hakulla, mikäli
hän yrittäisi pakoon tai huutaisi apua. Kaivaminen oli raskasta ja uuvuttavaa, ja aamu alkoi viimein jo sarastaa, kun vuolaasti itkevä Martti kömpi matalaan kuoppaansa. Hän itki ja tuijotti yllään
valkenevaa taivasta tonttujen lapioidessa multaa hänen päällensä. Aamulla Martista ei näkynyt jälkeäkään, puutarhatontut olivat paikoillaan, vaikkakin hieman edellispäivää likaisempina, mutta eihän Martin vaimo sitä huomannut. Eihän hän edes huomannut miehensä olevan poissa.

Soittajien Sunnuntait takana

Sormet ja kehoni muutenkin ovat aika tohjona! Olin Soittajien Sunnuntain housebändissä ja tuossa äsken laskeskelin, että viimeisen vuorokauden aikana soitin 12 tuntia kitaraa, kävin välissä käytännössä nukkumassa ja käyttämässä koiran. Koko ajan naureskeltiin Cédrikin kanssa, että joskus pitää vielä tehdä joku vuorokauden supermegajami, ja tässä nyt tuli jo puolet siitä täyteen. Ilmankos meinasikin olla niin totaalinen väsähdys, etten meinannut päästä enää Public Cornerista himaan, mutta selvisin lopulta kuitenkin ja nyt vain istun suihkun jälkeen sohvalla enkä tee oikeastaan yhtään mitään. Huomenna pitää ryömiä takaisin kouluun ja sopeutua arkeen, jossa pitää tehdä jotain muutakin kuin soittaa kitaraa. Saa nähdä miten se menee.

Nautin soittamisesta jotenkin äärimmäisen paljon. Eri ihmisten kanssa soittaminen on aina jonkinlaista ajatusten vaihtoa, eri ihmisten kanssa soittaa eri asioita, ja jos sormet eivät toimi, kuten ison osan tämän päivän soitoista, voi soittaa jotain sellaista ns. "turvallista", mikä toimii. Toki, kun paikkana on Tirra, yleisössä on myös ns. vakiokalusto, joka nytkin olisi vaatinut humppia ja tangoja, mutta ihan niihin ei kollektiivinen tajunta taipunut. Eräs vanhempi naisihminen sanoi, että minussa on jotain sellaista, että huomio kiinnittyy. Yllättävää kyllä tässä huomiossa ei ollut sellaista creepyä sävyä, joka vastaavanlaisissa kommenteissa tuossa paikassa usein on, mutta mitä siihen nyt osaa vastata, en koe, että meikäläisen soitossa on kauheasti "nähtävää", kun vahdin lattiaa ettei se karkaa tai pidän silmät kiinni ja katselen sisäänpäin. Olen koittanutkin tavallaan sanoa kaikille, että ei siellä lavalla ole mitään kateltavaa, se on siellä pään sisällä se mitä pitäisi pällistellä.

Tänäänkin oli kuitenkin hauskaa ennen kaikkea se, että tuli soitettua vähän kaikkea noista loopperijumitteluista funkiin, bluesiin ja ties mihin, se monipuolisuus ja arvaamattomuus jamihommissa on parasta. Pienet aksentoinnit lähtevät viemään koko rytmiä vähän kerrallaan jonnekin muualle ja yhtäkkiä pärähtääkin funkkitykittelyt täysille. Siinä on hyvä meno. Se on elävää musiikkia. Helvetin hauskaa ja palkitsevaa touhua. Meikän keho on niin helvetin rikki! Nyt voisin lueskella kirjaa koira kainalossa lopun iltaa. Mukava silti nähdä heti, että uusi vuosi, samat kolme nuottia toimii vieläkin!

Uudet vuodet, juu.

Tavallisesti vihaan uudenvuoden aattoja äärimmäisen paljon. En siksi, että olisin viettänyt ne ikävissä merkeissä, olen viettänyt ne yleensä mitä parhaimmassa seurassa, tajusin juuri eilen, että Lahteen muuton jälkeen olen viettänyt joka ikisen uuden vuoden ihan eri ihmisten kanssa, tavallisesti muutaman ihmisen introverttibileissä, tai sitten yksin. Minun humanismini ei taivu tälle eläimiä paskahalvauksen partaalle säikyttelevälle massapsykoosijuhlalle, joka tekee lähes kaikista humalaisia uuvatteja, jotka ampuvat helvetisti raskasmetalleja taivaalle ja jättävät kaikki roskat juuri siihen, mihin ne sattuvat jäämään. Täytyy huomennakin tehdä siivouslenkki joskus alkuillasta, niin ei vituta ihan niin paljoa. Toivoisin tämän muinaisjäänteen jäävän historiaan, mutta sen lisäksi toivon aktiivisesti, että raketeilla pelleilevät ääliöt satuttavat itsensä sen verran pahasti, ettei tulevina vuosina raketit enää kiinnosta.

Tämä ilta oli silti aivan mukava, menimme treenikselle koiran ja parin kaverin kanssa ja nauhoitimme kai suunnilleen nelisen tuntia musiikkia, pieni maistiainen tässä. Tuo ensimmäinen tunti etenkin tuntui niin hyvältä, että se ehkä julkaistaan erillisenä jo sellaisenaan, mutta kyllä niistä senkin jälkeisistä jutuista vielä levyllisen ainakin raapii kasaan. Viime uutena vuotenakin nauhoiteltiin Fuck-Ushiman jätkien kanssa, joten tämähän alkaa näköjään olla jo ihan perinne, itselleni helvetin paljon mieleisempi, kuin oikeastaan mikään muu vastaava voisi olla. Koirakin oli suhteellisen nätisti ja rauhallisesti. Pihalla tietysti sekoili enemmän, kun pauke tuli lujempaa, mutta musiikki rauhoitti sitä aika hyvin. Tuo on kyllä mukava otus. Pidän tuosta kaverista paljon. Se on hyvää seuraa ja tajuaa hyvän musan päälle, vaikka välistä kuumottaakin poliiseja ja ambulanssejakin. Sääliksi käy katsoa sen hätää pommien paukkeessa, siksi oli kiva viedä se pois täältä.

Huomenna (siis tänään) voi tulla sitten tasoittelemaan olojaan Tirraan Soittajien Sunnuntaihin, olen housebandissa mukana sekoilemassa ja minun kitarani ja pedaalini ovat siellä käytössä muutenkin. Jamit alkavat kahdelta ja kestävät seitsemään asti. Hyvää aikaa päästä krapulasta eroon ja totutella uuteen vuoteen. Maanantaina alkaa taas koulukin. Kuvakerrontaa, mikä käsittääkseni pitää sisällään paljon leffojen pällistelyä ja dramaturgian käsittelyä, elikkäs siis henkistä runkkumatskua luvassa koko kevääksi. Saa nähdä mitä kaikkea muuta on tulossa, liikegrafiikkaa ainakin. Onneksi on 3Dt takana, melkein mikä tahansa muu nyt sujuu heittämällä. Nyt pitää nukkua, kun kello 12 pitää olla jo soundcheckissäkin.