lauantai 31. joulukuuta 2016

Pulputusta.

Kirjoittamisen ilo on ehkä parasta. Silloin kun se tuppaa lähtemään, mikään muu maailmassa ei tunnu yhtä hienolta. Sitä kirjaimellisesti luo tietoisuutta, ihmiselle joka ei ole olemassa. Vai onko? Me havaitsemme hänet havainnoimassa itseään, joten eikö kyseessä silloin ole, edellyttäen, että teksti on kirjoitettu riittävän hyvin immersion luomiseksi ja oman persoonamme rajojen häivyttämiseksi, todellisen ihmisen kokemus? Onko meidän kokemuksemme perspetiosta muka jotenkin vakuuttavampi, kuin luetun henkilön havainnot itsestään. Mistä voitte olla täysin vakuuttuneita ja varmoja siitä, että minä olen olemassa muualla kuin tässä tekstissä, joka ilmestyy satunnaisin väliajoin internetiin? Ei oikeastaan mistään, enkä todellisuudessa olekaan olemassa TÄSMÄLLEEN tällaisena missään muualla kuin tässä. Tällä teksitllä on oma formaattinsa, oma tarpeensa jota puran, sillä on omat tavoitteensa ja tarkoitusperänsä. Sen tarkoitus on tyhjentää minut hetkellisesti näistä ajatuksista, luoda harha siitä, että olisin päässyt eroon näistä ajatuksista sanomalla ne ääneen sanomatta niitä ääneen. Se on tämän blogin ensisijainen tehtävä. Vuotaa, pulputtaa, kuljettaa ajatusta.

Olen nyt katsonut American Horror Storya, aivan hyvä sarja ensimmäisen kauden perusteella, mutta kun tällainen raamatullinen aspekti loppua kohti alkaa nostaa päätään, tuntuu ajatus vähän väsähytävän. Sitä jotenkin unohtaa, että niin monet ihmiset uskovat uskontoihin ja pitävät niiden maailmankuvia kirjaimellisina tosiasioina, oikeasti, minulla ei ole uskonnon kanssa mitään ongelmaa, isoimman osan ajasta en muista ihmisten toisinaan uskovankaan sellaisiin, ja lähtökohtaisesti on aivan sama mihin kukakin uskoo. Minulle ne ovat monessa mielessä filosofian sovellutuksia, sekä tarinankerronnan viitekehyksiä, mutta lopullisina totuuksina ne eivät ole riittäviä. Ne tarjoavat monenlaisia erilaisia lähtökohtia tarinankerrontaan ja monia hienosia arkkityyppisiä kuvia käytettäväksi. Edelleenkin koen Käärmeen olevan yksi parhaista teksteistäni, enkä olisi voinut saada sitä aikaan ilman vuosituhansia vanhaa perinnettä. Ei sillä, että koko tämä perinne olisi eletty ja rakennettu vain minun novelliani varten, muttenpä minä ole ainoa joka siitä on inspiraatiota ja tarinoita kaivellut.

Olen taas lueskellut Beckettiä muistelevaa kirjaa, pitäisi lukea kai varsinainen elämäkertakin, vaikka lähinnä kiinnostavat vuoden 50-luvusta eteenpäin tämän jälkeen. En tiedä kiinnostaako hän minua erityisen paljon siksi kaiken muun lisäksi myös siksi, että olemme syntyneet molemmat perjantaina, hän 13. huhtikuuta, minä 14. huhtikuuta. Ehkä keväisissä perjantailapsissa on jonkinlainen sisäsyntyinen opun ajan meininki. Jokin hänessä silti puhuttelee syvästi minua, kuten esimerkiksi tietty käyttäjävihamielisyys, se ettei asioiden pidä olla helppoja, mukavia, nopeasti omaksuttavia, kertakäyttöisiä. Beckettiä ärsytti, kun Huomenna hän tulee-näytelmän ensimmäisissä esityksissä ihmiset hymyilivät tai jopa nauroivat, ja hän teki seuraaviin esityksiin siitä vieläkin vaikeammin omaksuttavan ja monotonisemman. Ymmärrän hänen lähtökohtansa täysin. Puhtaus on puhtautta. Toisinaan se on äärimmäisen tärkeää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti