Vaatii äärimmäistä rehellisyyttä itseään kohtaan kyetä sanomaan elämänsä loppupuolella, että elämä on pettänyt odotukset ja jättänyt kysymykset vastaamatta. Suurin osa meistä, myös tai ehkä etenkin kirjailijoista, muusikoista ja taiteilijoista alkaa hapuilla jumalan tai kuoleman jälkeisen suuntaan. Se on ehkä luonnollistakin, lohtu haetaan mistä tahansa. Saattaa se käydä minullekin. Mutta silti jotenkin tunnen luissani samastuvani Beckettiin juuri siinä, etten osaa valehdella itselleni. Se on nihilismiä, kyvyttömyyttä hyväksyä sellaista vastausta, jonka näkee vaillinaiseksi. Kuoleman hiljaisuus saa elämän vaivaantumaan, höpöttelemään omiaan, täyttämään tyhjän tilan omilla vastauksillaan. Kuolema ei vahvista tai tyrmää niitä millään tavalla, on sama hiljainen ja vakaa voima, joka se on ollut aina. Elämä höpöttelee menemään, kunnes uskoo omat selityksensä ja vakuuttuu siitä, että kuoleman hiljaisuus on myöntymisen merkki. Vastaukset löytyvät ja ihmiset alkavat puolustaa niitä, sen sijaan että etsisivät vastauksia. Minun nähdäkseni vastausta ei ole. Perustan sen vain siihen, etten ole löytänyt vielä mitään sellaista, mikä kestäisi veitsen riittävän hyvin. Ei ole ollut mitään totuutta, joka olisi äärimmäinen ja kestävä. Ei edes tieteen totuus, koska se on jatkuvassa epävakaassa iteraation tilassa. Se halkoo itse itseään, mutta voi ohjautua myös sadoiksi vuosiksi harhateille ottaessaan omat selityksensä liian todesta. Niin on paljastumassa meille tälläkin hetkellä fysiikan taholla. Einsteinin varmuus alkaa näyttäytyä meitä melkein vuosisadan verran harhaanjohtaneena seikkana, vain siksi, että se vaikutti niin selvältä ja loogiselta.
Aina kun kaivan jotain Beckettistä esiin hänen teostensa ulkopuolelta, pelkään kuvani hänestä pilaantuvan tai sortuvan. Silti se on pala palalta vain vahvistunut, samastumispinta kasvaa myös niiden inhimmillisten piirteiden myötä. Häntä kutsutaan pessimistiksi ja nihilistiksi, mutta minun nähdäkseni hän on vain äärimmäisen rehellinen. Koen, että pyrkimys omissa töissäni on pohjimmiltaan sama, vaikka olenkin läpinäkyvämpi prosessien ja kaiken muunkin suhteen. Tarkoitus on kuitenkin polttaa tämä ilmaisun tarve loppuun, yritys olla hiljaa ilman kykyä olla hiljaa. Kaikki tämä kulkee koko ajan kohti viimeistä sanaa, viimeistä levyä, viimeistä pistettä jonka jälkeen minun ei tarvitse ilmaista enää mitään, ei tarvitse tehdä enää yhtään levyä, ei tarvitse kirjoittaa enää yhtään päivitystä, ei tarvitse enää ilmaista mitään. Mutta sitten jotain tulee mieleen. Se jokin synnyttää tarpeen ilmaista vielä tämä asia, koska ilman sitä kaikki edellinen ei ole täydellistä. Mielestäni tämä tiiviistyy täydellisesti Unnamablen viimeisissä lauseissa, joihin onkin hyvä lopettaa.
"I'll go on. You must say words, as long as there are any
- until they find me, until they say me. (Strange pain, strange sin!) You must
go on. Perhaps it's done already. Perhaps they have said me already. Perhaps
they have carried me to the threshold of my story, before the door that opens
on my story. (That would surprise me, if it opens.)
It will be I? It will be the silence, where I am? I don't
know, I'll never know: in the silence you don't know.
You must go on.
I can't go on.
I'll go on."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti