sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Musabisnes tänään



Katselin tänään tämän ja tuli heti sellainen olo, että miksi en ollut tuolla, ei olisi tarvinnut Lassen etsiä ja miettiä kysymyksiä. Mietin, josko olisin kirjoittanut sähköpostia aiheesta, mutta lienee riittävän työllistetty ilman sellaistakin, etenkin kun koko tämän homman momentum on mennyt ohi jo pari viikkoa sitten. Monessa kohtaa silti teki mieli viitata ja keskustella näistä monista aiheista sinällään. Etenkin kysymys siitä, tarvitaanko levy-yhtiöitä on mielenkiintoinen. Toki läpi koko tuon touhun täytyy muistaa, että Kurki puhuu POP-MUSIIKISTA, siitä köntsästä joka suhteutuu kuulijoihin ihan eri tavalla, kuin musiikki sellaisena, kuin minä sen ajattelen.

Kurki sanoo, että suomalaiset rakastavat ja tekevät suomenkielistä musiikkia, eikä ehkä uskalleta tehdä englanniksi, koska sitten kilpaillaan automaattisesti heti Beyoncen ja Draken kanssa yleisöstä. Se, mikä tässä näkökannassa tuntuu lievästi absurdilta on se, että toisin kuin jotain uuneja tai apple-puhelimia, joita voi myydä vain merkkiuskollisille ihmisille, musiikissa tällainen on lähinnä voimavara. Ihminen joka tykkää Beyoncesta luultavasti innostuu kuuntelemaan myös muuta Beyoncen kaltaista musiikkia, eikä ajattele, että no minulla on nyt tämä Bejonssi, enkä mä oikeastaan kaipaa mitään muuta. Ne eivät siis suoranaisesti kilpaile käyttäjistä keskenään samalla tavalla kuin vaikka applet ja pct, vaikka se saattaakin ehkä hävitä tai unohtua kun katselee musiikkia tuollaisesta näkövinkkelistä.

Jossain vaiheessa tullaan sanoneeksi myös jotain sen suuntaista, ettei levy-yhtiö tee vaikkapa indiekitararokkia, koska sille ei ole Suomessa kulttuuria. Tässä tullaan mielestäni siihen avainkysymykseen levy-yhtiöiden roolista: Levy-yhtiön kuuluisi olla se instanssi, joka luo pohjan kulttuurille, luo jotain sellaista jonka päälle erilaiset asiat voivat kasvaa ja jota kautta artisteille tulee jonkinlainen varmuus siitä, että sellaiselle on kysyntää jatkossakin. Tällä hetkellä yksikään major label ei suoranaisesti tee sellaista kulttuurityötä, joka tuottaa lyhyellä tähtäimellä tappiota, mutta keräisi pitemmällä tähtäimellä suurtakin suitsutusta pioneeri- ja alakulttuurityöstä. Svart on Suomessa sen suunnan isoin, pienempiä on pilvinpimein, ja ne kaikki ovat pidettyjä ja niille olisi tunkua enemmän kuin on resursseja ottaa siipien suojaan. Jos yhtiöillä olisi enemmän rahaa toimia, niillä voisi olla enemmän uskallusta toimia: isommissa lafkoissa, tai siis lähinnä niissä jotka keskittyvät pop-musiikin myymiseen, tämä uskallus ei ole tarpeellista. Mutta jos tällainen isompi lafka lähtisi tekemään myös kulttuurityötä (kuten esimerkiksi Island vaikkapa Tom Waitsin levyjen kohdalla) se voi kantaa hedelmää pitemmällä tähtäimellä. Ainakaan kukaan ei pääse haukkumaan näköalattomasta norsunluutornissa kököttämisestä.

Pop-musiikissa, isoissa levy-yhtiöissä tai sen musiikin myymisessä ei lähtökohtaisesti ole mitään pahaa tai väärää. Se on musaBisnestä, sillä on omat tavoitteensa. Itse operoin tämän kokeellisen sekoilun parissa, pitkälti siksikin että teen asioita niin mielelläni itse, omin käsin. Jos talouteni olisi vakaammalla pohjalla, maksaisin mielelläni myös kavereiden levyjä, niitä jotka mielestäni ovat niin hyviä, että ne pitäisi saada ihmisten kuunteluun ilman kompromisseja, siinä muodossa kuin bändi sen tahtoo toteuttaa. Sitä sanotaan myös levy-yhtiöksi, tai siksi toimintaperiaatteeksi, jolla levy-yhtiö toimii täällä ruohonjuuritasolla. Se on hienoa ja täysin tuettavaa toimintaa. Kurki toteaa tuossa myös toki näkevänsä tavallaan "orgaanisen" musiikin uuden nousun, uskon itsekin että tietynlainen elävä, orgaaninen ja omaehtoinen musiikki tekee tuloaan tasaisen varmasti. Toki sille on omat piirinsä olleet aina, mutta katson mielelläni miten se kasvaa ja nousee koko ajan.

Vaikka tämäkin on täysin toisella laidalla kaikesta siitä mitä minä teen ja mistä minä nautin musiikissa, on tällaisia silti aina mielenkiintoista katsoa. Olen öisin kuunnellut Areenasta myös Iiron Musiikkiluokkaa, pitkälti samasta syystä. Lähtökohta vaikkapa kitaransoittoon on täysin päinvastainen, kuin jossain Sibelius-akatemiassa tai konservatoriossa opiskelleilla, tai hyvin erilainen kuin edes niillä jotka ovat aloittaneet kitaransoiton teini-ikäisinä, mutta silti tai ehkä juuri siksi minusta on aina äärimmäisen mielenkiintoista vakoilla, miten muut tekevät ja näkevät nämä samat asiat. Siksi on myös kiinnostavaa keskustella omista tekemisen tavoista muiden ihmisten kanssa, koska aina oppii kuitenkin jotain uutta. Ja se on arvokasta se.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti