tiistai 20. joulukuuta 2016

Liukeneminen

Tämä tuntuikin yhdeltä tärkeimmistä päivistä aikoihin. Aamusella mentiin opettajan kanssa tekemään valut muotteihin, siinä oli itsessään jo jotain harrasta ja hienoa, kun keskittyy tuijottamaan vihreänä palavaa pönttöä. Jotain mystisen ikiaikaista ja shamanistisella tavalla primitiivistä siinä oli. Erittäin vaikuttava kokemus jo itsessään, tuntui jo siinä vaiheessa siltä, että aivan sama mitä sieltä muotista tulee ulos, kun tämäkin kokemus on jo sellainen, mitä iso osa ihmisistä ei saa koko elämänsä aikana kokea. Vaikuttava kokemus. Tuota tahtoisin tehdä mielelläni todella paljon enemmän. Siinä kohtaa kuvien tekemisestä tulee taiteen harjoittamista samalla tavalla, kuin musiikista. Musiikissa on koko ajan jotain fyysistä, kantamista, vääntämistä, soittaminen itsessään, huutamista, milloin mitäkin. Se on oma taiteensa, koska se vaatii psykofyysisosiaalista panosta, sellaista kokonaisvaltaista läsnäoloa ja tekemistä, johon voi hävitä. Aivan samoin tuossa tunsin todellakin häviäväni prosessissa. Naamakin oli pajalta tullessa näemmä sen mukainen, että sitä on kerrankin tehty jotain.


Kun muotit jäähtyivät, oli aika mennä itsekseen ähertelemään luokkaan. Se oli helvetin rauhoittavaa puuhaa, vaikka loppua kohti meinasikin mennä hermo yhden palan sahailun kanssa, spiraali ei ole kaikkein hauskoin muoto sahailla ja puristaa penkkiin. Lopulta moukaroin sitä vain vasaralla irti ja väänsin sen käsin. Kuitenkin, kun tekee omaa työtä, motivaatio on kohdallaan. Tuo on siitä hienoa duunia, että saat juuri niin hyvää jälkeä, kuin itse teet. Pidin myös siitä, että sattumalla on kaikessa aivan helvetin iso osa, mistä nautin paljon, kun nyt muutenkin olen siihen tottunut.

Melkein lopullinen duuni on sitten tässä. Seuraavana pitäisi yhdistää nuo palat toisiinsa, ajattelin aluksi, että se voisi olla vaihdettavissa saveen, plastoliiniin tai johonkin toiseen eri materiaaliin, mutta tuo pronssi painaa kuitenkin niin paljon, ettei siinä ole ehkä järkeä käyttää muuta, ja toisekseen tuo toimi paremmin kuin ajattelinkaan, eli tällä mennään.

Pidin myös koko prosessin musikaalisuudesta, pronssi soi aivan helvetin hienosti. Jos pääsen tekemään noita uudestaan, kannan nauhurin mukanani siihen vaiheeseen, kun rikon muotin ja nauhoitan kaiken talteen. Nytkin nauhoitteln vähän putsailun helähdyksiä ja rapinaa, saa nähdä mitä siitä keksii. Tai siis on minulla jo ajatus, katsotaan toimiiko se. Nyt pitäisi kai tehdä jotain yhdentekevää tai merkittävää tai aivan sama minulle noin niinkuin lähtökohtaisesti, katson Get Him To Greekin, minkä jälkeen voisin nukkua. Aamulla alan pettyä itseeni taas Alundran parissa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti