tiistai 6. joulukuuta 2016

Kuinka minusta ei tullut kouluampujaa

Valkoinen Raivo tämän linkin takana. Vaikka dokumentin dramatisoinnit ovat monessa kohtaa vaivaannuttavia, on sen viesti silti äärimmäisen tärkeä.

Katsoin viimeyönä dokumentin Valkoinen Raivo. En tahtonut kirjoittaa siitä heti, koska sitä piti vähän aikaa sulatella. Siinä oli niin paljon tuttua, niin paljon täysin samoja ajatuksia ja kokemuksia, kuin itselläni, etten voinut tykitellä sitä vain samantien, tai olisin hyvinkin saattanut vaikuttaa psykoottiselta. En tiedä miten hyvin onnistun välttämään sitä tässä, mutta kuten päähenkilökin painottaa, sillä ei ole psykoottisuuden kanssa mitään tekemistä: psykologiassa on aukko sen kohdalla, jota hän sanoo Valkoiseksi Raivoksi, ja jota minä olen tässäkin yhteydessä kutsunut monesti Sisäiseksi Julmuudeksi. Olennaista on se, että kaltaistemme ihmisten on annettava sille nimi. Sille valtavalle voimalle, joka elää sisällä, joka tuntuu niin massiiviselta entiteetiltä jo itsessään, että se voi koska tahansa räjähtää repien jokaisen raajasi irti levitellen ne ympäri huonetta. Se tuntuu niin fyysisenä sisällä, että se on pakko koittaa ulkoistaa joksikin minän ulkopuoliseksi asiaksi. Se on osa  dissosiaatiota.

Kun puhun siitä, että musiikki, kirjoittaminen ja kuvat ovat minulle mielenterveyden hallintaa, en puhu pelkästään masennuksen tai ahdistuksen hallinnasta. Puhun myös tästä. Sisäisen Julmuuden kanavoinnista johonkin sellaiseen toimintaan, joka ei aiheuta vahinkoa itselleni tai läheisilleni, saatika tuntemattomille. Se on sitä metallin kirskuntaa,  jota kuulen sisälläni aina ihmisten keskellä, aina silloin kun jokin jäänne siitä vanhasta, impulsiivisesta pedosta meinaa nostaa päätään. Se on aina ollut läsnä itseilmaisussa, verbaalisessa ja sanattomassa, tietynlaisena repaleisena reunana, sellaisessa joka on halkaissut selkeän kuilun minun ja niin monien muiden ihmisten väliin. Olen aina tuntenut itseni yksinäiseksi. Päiväkodissa kukaan muu ei tuntunut ymmärtävän edessä häämöttävän ikuisen kuoleman painoa, joka ahdisti minua tuossa iässä suuresti. Veikkaan yhden ison trauman olleen isän lähtö. Muistan yhä miten hän huutaa eteisessä humalassa, ettei meistä ole koskaan ollut hänelle mitään hyötyä. Olin 6 vuotta. Veljeni oli 5, eikä muista tästä mitään. Aika pian sen jälkeen isä lähti, enkä oikein osannut suhtautua häneen mitenkään päin, ennen kuin vasta parina viime vuotena. Minulla oli liian paljon käsiteltävää kaikessa siinä raivossa, jolla lapsen kyvyttömyys vaikuttaa ympärillä tapahtuviin muutoksiin minut täytti. Purin sitä kiusaamalla kaikkia. Isompiani, pienempiäni, mieluiten aina fyysisesti isompia. Minä pidin siitä, kun sain turpaani. Silloin koin jotain mitä en käsittänyt vielä: ulkoistin itseni tapahtumasta täysin. Olin saanut ensimmäiset kokemukset tyhjästä mielestä, olkoonkin että ne tapahtuivat dissosiaation kautta. Olin seitsemän tai kahdeksan. 

Sitten kuvioihin tuli isäpuoli, muutettiin uuteen kouluun, jossa minusta tuli lievästi kiusattu. Tuttu piiri oli poissa, en voinutkaan pelailla ryhmädynamiikalla kuten aiemmin. Minulla oli vain yksi ystävä, se tosin riitti. Koko ajan, koko elämäni ajan kuolema ahdisti minua lähes hulluuden partaalle. Tai kai voi sanoa, että helposti sen ylikin. Juuri kun sopeuduin uuteen kouluun, muutimme taas. Pieni koulu, 24 oppilasta koko ala-asteella oli hyväksi. Niin pienessä porukassa ei ole varaa kiusata. Sopeuduin luokkaan, mutta turhauduin opetukseen. Aloin ymmärtää sen olevan keskeinen ongelma. Sain kaiken valmiiksi nopeasti, jonka jälkeen turhauduin ja aloin häiritä muita, koska minulla ei ollut mitään muitakaan kanavia energian kuluttamiseen. Sitten yksi opettaja keksi antaa minun kirjoittaa aina kun sain kaiken tehtyä. Häiriköintini siltä osin loppui seinään. Olot kotona vain pahenivat. Muutimme syrjään, josta seurasivat 7 vaikeinta vuotta elämässäni, en tullut toimeen isäpuolen kanssa yhtään (lievä ilmaus), tunsin oloni uhatuksi ja eristyneeksi siinä paikassa jota minun olisi pitänyt voida kutsua kodiksi. En puhunut ajatuksistani enää oikein kenellekään. Äidilleni joskus. Kun muut lähtivät silloin tällöin kylälle discoon, jäin kotiin, koska sain edes hetken aikaa olla yksin ja istua vain hiljaa, joko metsässä tai huoneessani, ilman ihmisiä ja sitä jatkuvaa roolia, jota muiden, jopa perheen kanssa oleminen, vaatii. Metsä oli minulle tauko kaikista ihmisten paskamaailman ajatuksista ja tavoista. Sitä kautta ehkä kasvoin jotenkin villi-ihmiseksi. Minulla oli paljon aggressiivisia ja väkivaltaisia ajatuksia, mutten ilmaissut niitä mitenkään ulospäin. Ne repivät minut rikki sisältä. Ne tihkuivat minusta ulos niin selkeästi, että muut osasivat pysyä loitolla. En provosoinut ketään fyysiseen väkivaltaan, en hakenut tappeluita, mutta jos joku tuli lyömään tai tappelemaan edes leikillään, vastasin siihen niin eksessiivisellä voimalla, ettei sama ihminen yleensä yrittänyt enää uudestaan. Nyt kun mietin asiaa, niin oikeastaan kaikki minun, veljeni ja velipuolteni leikit olivat tappelua. Puumiekkaleikitkin menivät nopeasti siihen, että hutkimme toisiamme silmittömän raivon vallassa kylkiin tai käsiin ajat sitten katkenneilla kepin pätkillä. Tuossa talossa oli paljon aggressiota, jännitettä, rauhattomuutta joka kyti koko ajan. En varmasti ainakaan helpottanut sitä omilla epämääräisillä ja arvaamattomilla purskahduksillani. Kasvoin, nähdäkseni isättömänä, raivoissani traumoistani, kohdistaen kaiken sen raivon lähes poikkeuksetta itseeni, paitsi silloin kun joku tuli sitä varta vasten hakemaan. Se tuntui kaivolta, josta sai kuka tahansa hakea niin monta rekallista vettä kuin tahtoi, se ei loppuisi ikinä.

Dokumentin päähenkilö selitti kuulevansa rumpuja. Minulle se on metallin kirskuntaa. Valtavien, ruosteisten metalliovien kumina ja kirskunta. Se tuntuu soivan sielussani aina. Kun muutin Lahteen, tunsin ison painon putoavan mielestäni. Olin vapaa. Olin selvinnyt yläasteen, olin selvinnyt elämäni 14 ahdistavaa vuotta kuolematta, vaikka kerran pyörittelin itsemurhaa ja köyttä vintillä, pohtien sitä pitkään ja hartaasti. Kuolema ahdisti kuitenkin enemmän. Kuilu minun ja muun maailman välille oli kuitenkin ajettu sieluuni jo. En usko, että kukaan piti minua mitenkään äärettömän miellyttävänä seurana. Minua ehkä ennemmin siedettiin olosuhteiden pakosta. Lahti toi mukanaan bändihommat. Pääsin soittamaan kämppikseni bändiin koskettimia, osaamatta soittaa niitä yhtään, tajuamatta siitä mitään. Musiikkikin tuntui liian nössöltä ilmaisemaan niitä tunteita, joita olisin halunnut ilmaista. Olin turhautunut ja kyvytön, en osannut mitään. Pääsin kuvataidelinjalle lukioon. Olin kiinnostunut Charles Mansonista. Sairaalloisenkin kiinnostunut. En siksi, että hän oli sarjamurhaaja, vaan siksi, että hän ei ollut. Minua kiinnosti se, miten "hyvät" ihmiset tekevät vaurioituneesta ihmisestä, itse tuhoamastaan ihmisestä syntipukin, kuvan "pahuudelle", jota pitää välttää ja vihata, vaikka se kuva on täysin heidän maailmansa rakentama. Jotain, mikä ei mahdu dualistisen mustavalkoiseen maailmankuvaan. Pääsin bändiin. Kirjoittelin lapsellisia biisejä sarjamurhaajista ja tappamisesta. Vaikka ne eivät mitään lyyristä neroutta ollutkaan, ne auttoivat nimenomaan niiden tunteiden käsittelyyn, jotka muuten olisivat purkautuneet muihin ihmisiin. Lukiossa minulla oli valehtelematta kaksi kaveria. He olivat täysin erilaisia kuin minä, mutta eipä minun kaverini yleensä olekaan olleet samasta puusta veistetty. Valinnanvaraa on ollut niin vähän, että on pitänyt oppia löytämään yhteinen maaperä. Ala-asteella paras kaverini oli jässikkä, joka silloin jo mielsi itsensä uusnatsiksi. Vihasin uusnatseja, sitä henkistä heikkoutta ja kuvottavaa laumasieluisuutta, mutta pidin hänestä, koska hän oli terävä jätkä. Pikkukylällä ei ole juurikaan valinnanvaraa näissä jutuissa. Nämä muutamat ihmiset, olkoonkin täysin erilaisia kuin minä, ovat luultavasti onnistuneet pitämään minut "ihmisrodun sisällä". Näyttäneet, että erilaisuudesta ja irrallisuudesta huolimatta olen yhä samaa lajia, kuin nämä muutkin.

Lukiossa löysin kirjat. Siis muutkin, kuin eskapistisen fantasian, johon olin paennut todellisuutta siihen asti. Kurt Vonnegut ja Hermann Hesse pelastivat minut tyhmyydeltä ja helpoilta ratkaisuilta. Niin myös buddhismi. Ja musiikki. Se oli monien asioiden summa. Psykologian tunneilla kaikki kokemani tuntui asettuvan jollakin tavoin paikalleen. Ymmärsin kirjoittamisen merkityksen, itseilmaisun välttämättömyyden, ja vähän kerrallaan sain yliotteen tästä Sisäisestä Julmuudesta, joka oli kaivertanut kuilua minun ja muun maailman väliin koko ajan. Sitten tapahtui Jokelan koulusurma. Seuraavana aamuna nykyinen toimittaja Oskari Onninen tuli kättelemään minua naureskellen puolivakavissaan, että kuvitteli minun aina olevan ensimmäinen tässä kategoriassa. Vastasin, että niin kai tavallaan minäkin. Tuon tapahtuman jälkeen kävin rehtorin ja muiden isojen pamppujen puhutteluissa kuvistani varmaan neljä-viisi kertaa. Vain yksi opettaja piti puoliani ja ymmärsi, että olen ehkä saanut tämän homman käännettyä jotenkin voitokseni. Selvisin lukion jotenkin päin, vaikka kirjoitukset menivät penkin alle keskittymisen herpaantuessa. Oli siellä kuitenkin kaksi E:tä, mutta sillä nyt ei ole käytännössä mitään väliä minkään kannalta.

Seuraavat vuodet kuluivat aikapitkälti näitä asioita käsitellessä, itseeni tutustuessa, menneisyyteni hyväksymisessä ja itseilmaisun kehittämisessä. Koska en käytä juuri aikaa menneisyyteni pohtimiseen, en oikein jaksa edes muistaa mitä tässä on tapahtunut. Vähän kerrallaan olen oppinut rauhoittamaan mieleni, kuluttamaan tämän Sisäisen Julmuuden siksi valtavaksi, räjähtäväksi luomisvoimaksi, jota kaikki tuntuvat monttu pyöreänä ihmettelevän. Tiedän, ettei se ole loppumassa tai ehtymässä mihinkään. Ymmärrän sen olevan täsmälleen samaa potentiaalia, kuin dokumentin henkilöllä. Se on aina siellä. Mutta sen sijaan, että purkaisin sen muihin ihmisiin, puran sen kankaisiin, puran sen keikoilla omaan kehooni, huutaessani sen täysin tyhjäksi kaikesta, kuunnellessani kitaran kiertävän niin lujalla, että koko sieluni meinaa liueta siihen resonanssiin ja todellisuuteni hämärtyy....Niin. Tyhjyys. Dissosiaatio. Näillä on pieni, hiuksen hieno ero. Dissosiaatio on pakoa. Se on mielen mekanismi, defenssi jolla suojellaan olemuksen perimmäistä ydintä liialta itsetuholta. Tyhjyys, minän poissaolo taas on jotenkin tavoiteltava tila. Se puhdistaa hetkeksi tuosta karstasta, jota sielun reunoille kertyy, jättää ajatuksen siitä, että en minä ole sen pahempi kuin muutkaan. Antaa mahdollisuuden kokea yhteenkuuluvuutta muiden kanssa, ennen kuin sitä taas kertyy erottavaksi kerrokseksi minun ja muun maailman väliin. Tätä kautta kuitenkin lienee ymmärrettävää, että itseilmaisu on minulle olemassaolon ensisijainen ehto, se kääntää Maslovin tarvehierarkian täysin nurinpäin.

Mikä tämän kaiken on synnyttänyt? Eksistentiaalisen ahdistuksen ja tuskan lisäksi miehisyyden kulttuuri. Se maailma, jossa me "isättömät pojat" olemme kasvaneet ja vaeltaneet kuunnellen sellaisia myrkyllisiä lauseita, kuin "kestä se kuin mies". Kukaan ei tunnu tietävän mikä se "mies" oikein on, mutta kaikilla on siitä helvetin vahva kokemus. Miehet sitä, miehet tätä. Ihmiset sitä, ihmiset tätä. Oli pitkään aika, jolloin TE kaikki näytitte minulle sukupuoleen katsomatta aivan yhtä kuvottavilta ja vierailta, näin Teidät kaikki tasapuolisesti vain mustina varjoina todellisuuden edessä, epätodellisina ja irrallisina konsepteina. Epätodellisina, epäinhimmillisinä. Vähemmän tuntevina, repressoivina traumakasoina, joita yhdisti vain epärehellisyys oman mielen sirpaleisuutta kohtaan. Mitä välii mistään, kunhan dokaa vitusti. Se oli kuvottavaa. En pitänyt itseäni parempana tai korkeammalla jalustalla, päin vastoin, näin itseni vieläkin likaisempana ja alhaisempana olentona, mutta selkeästi täysin irrallisena siitä maailmasta, jota TE tunnuitte pitävän yllä. Tiedän, että tälläkin hetkellä Suomessa on satoja, tai tuhansia, ehkä jopa kymmenia tuhansia täysin samalla tavalla eristyneitä, ja tahdonkin tätä kautta puhua myös heille. Kukaan ei ole ainutlaatuinen tai yksin ihmisyydessään, ette edes te. Jotkut painivat joka päivä täysin samojen tuntemusten ja ongelmien kanssa. Kun pääsee tietyn ikävaiheen yli ja löytää kanavan purkaa sitä, ne ajatukset helpottavat. Ainakin hieman. Sen verran, että pystyy näkemään sen valheellisen eristyksen verhon läpi muihin ihmisiin ja heidän kokemuksiinsa ja elämiinsä sisään. Eikä sen jälkeen ole enää ihan niin yksin, kuin aiemmin. Tämä on silti suomalaisille hälyttävänkin tavallista, enkä usko olevani ainut joka tuosta dokumentista löytää pelottavan paljon itseään. Sillä on omat puutteensa, mutta mielestäni tämä pitäisi ostaa Ylelle niin, että se voisi olla katsottavissa aina. Tämä voi olla juuri se samastava kokemus, joka auttaa jotakuta ymmärtämään, ettei olekaan niin yksin kuin on luullut, ja kykenee ehkä hakemaan apua. Minä löysin oman apuni raskaasta, moniosaisesta itseilmaisun järjestelmästä, mutta se on tehnyt minusta huomattavan paljon tasapainoisemman ja auttanut minua ymmärtämään itseäni ja toimintatapojani niin, että kykenen hallitsemaan niitä. Se on myös vienyt minut paikkoihin ja tutustututtanut minut ihmisiin, joiden kanssa on mahdoton pitää kiinni kyynisyydestään. Se on kasvattanut minut irti misantropiasta, mutta myös antanut oman äänen ja välineet itseni ilmaisuun, sen voimakkaan tunteen, joka puhuu töissäni läpi elämäni. Asiat eivät ole koskaan mustavalkoisia, eikä mikään ole yksiselitteisen pahaa tai väärin. Eivätkä negatiiviset ajatukset ja tuntemuksetkaan ole sen enempää väärin, mikäli niitä osaa käsitellä oikein. Siihen elämä ja ihmisyys mielestäni tähtää, ja siihen toivon itsekin pystyväni täydellisesti vielä tämän elämäni aikana.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti