perjantai 2. joulukuuta 2016

Intangible Asset No. 82

Viime aikoina on tullut kuunneltua aika paljonkin jazzia. Mary Halvorson Quintet löytyi jonkun linkin myötä jokin aika sitten, tässä on aika mielenkiintoinen meininki, vaikka se tuollaista vänkäysjazzia osaltaan onkin. Halvorsonin kitaran soitto ja filosofia soittimen suhteen vaan on mielenkiintoinen ylipäätään, youtubesta löytyy joitain videoita, missä hän puhuu aiheesta enemmänkin.



Nyt tässä yöllä sitten katsoin tämän dokumentin (Intangible Asset No. 82. Tajusin nyt kaikkien näiden vuosien jälkeen, että dokumentit voi olla ihan fiksu nimetä, mikäli linkit vanhenevat, niin on joku mahdollisuus löytää ne muutenkin) australialaisrumpalin rakkaudesta korealaista perinnemusiikkia kohtaan. Dokumentti sisältää muutamia aika helvetin väkeviä musiikillisia vetoja, mutta sen lisäksi on aina mielenkiintoista katsoa, kun joku selittää sinulle auki sellaisia puolia omasta soitostasi, joita et ole osannut nimetä aiemmin. Niin kävi joku aika sitten myös japanilaista perinnemusaa käsittelevän dokumentin kanssa.  En sikäli ymmärrä, mistä nämä itämaiset vaikutteet ovat musiikkiini tulleet, kun en oikeastaan ole NIIN paljoa kuunnellut aasialaista musiikkia ennen kuin vasta parina viime vuonna. Silti uskon, että se on jotain yleismaailmallista, dronemusiikin perinteissä kulkevaa ja kaikille yhteistä. Sellaista, joka perustuu ihmisen kehon omiin rytmeihin ja sikäli myös vaikuttaa välittömästi hiljentävällä ja vaikuttavalla tavalla.

Tässä dokumentissa puhuttiin siis "pyöreästä" rytmistä, syklisestä liikkeestä joka kiertää ja pitää sykettä yllä. Se on nähdäkseni juuri sellainen asia, joka on olennainen esimerkiksi Neurosiksen ja Swansin musiikissa, ja jota on joskus hipaissut itsekin parhaimmilla hetkillään. Se hitaasti kiertävä syke, joka tuo mieleen kehän, vaikkei sitä välttämättä tajua ajatellakaan ennen kuin joku sanoo sen ääneen. Se on se olennainen voodoo-elementti, josta olen musiikkini yhteydessä puhunut. Asiaa miettiessä huomaan aloittavani kaikki lähtöloopit improvisaatioihin samalla sykkeellä ja takapotkulla jotenkin seuraavasti: Ta-Tumtum-Ta-Tumtum-Ta-Tumtum-Ta-ta-ta-ta.... Tai jotenkin sinnepäin. Selkein esimerkki tuosta periaatteesta lienee Angels of Lightin kappaleessa New York Girls.

Samoin sain monessa kohtaa hymyillä senkin suhteen, että tässäkin tajusi miksi pitää huutamisesta niin paljon. Huutaminen on puhdasta alkukantaista shamanismia, energian muodon muuttamista, suuntaamista ja ulos ohjaamista. Se on hienoa touhua ja mielestäni jokaisella ihmisellä  pitäisi olla koko ajan mahdollisuus päästä huutamaan. Se on puhdistavimpia harrastuksia mitä voi olla, ensinnäkin siksi että sen fyysisyys verrattuna mihin tahansa muuhun on toista luokkaa. Rumpujen soitto pääsee lähelle, lihasten käytön kannalta se voi olla kokonaisvaltaisempaa, mutta henkisesti koen huutamisen kokonaisvaltaisempana. Rumpuja voi soittaa tunninkin. 20 minuuttia huutamista ja olet jo aikalailla täysin piipusta. En puhu mistään heviörinäpihinästä tai kähinästä, mitä nyt voi pinnistellä sen enempiä energioita hommaan laittamatta, vaan Huutamisesta. Siitä prosessista, johon kaadat koko olemuksesi täydellä voimalla ja pidättelemättä.  En laittaisi ollenkaan vastaan, jos muusikoita alettaisiin tässäkin maassa käsitellä ennemmin jonain shamanistisina henkilöinä kaiken yhden tekevän ja turhan rokkenrollhypen sijaan. Niin ainakin näen ennemmin oman roolini, mutta siihen nyt on paljon muitakin syitä kuin musiikki itsessään. On kuitenkin hienoa, että tuollainen perinne on olemassa, ja että se kohtaa myös tämän päivän kulttuuria ja omaksuu uusia muotoja.Tässä tuota huutoa ja rumpujen hakkausta ja trumpetointia on vielä vähän lisää, hienoa kamaa!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti