maanantai 19. joulukuuta 2016

Helpottaahan se kirjoittaminen edes vähän.

Olemassaolo tuntuu taas epämääräiseltä vedeltä, joltakin sellaiselta, jonka pinnan alle minut on työnnetty. Ymmärrän, että koko käsitykseni olemassaolosta on olemassa vain tämän pinnan alla, ja että se katoaa välittömästi, kun en enää kosketa sitä pintaa, mutta se väistämätön irti repiminen kaikessa väkivaltaisuudessaan täyttää minut jatkuvalla ahdistuksella. Se ikuinen olemattomuus ja tyhjyys, yhtä aikaa kaunis ja kauhea, joka siellä aina odottaa, joka ikisessä henkäyksessä. En varmaan koko elämäni aikana kykene päättämään mitä olen siitä mieltä. Pääasiassa olen kauhuissani. Mutta hyväksyn sen myös tekemisissäni. En tahdo tahrata sitä, tahdon jättää tänne jotain sellaista, mitä tutkimalla ihmiset voivat käsittää sen niin pitkälle, kuin minun aikanani oli mahdollista, jotta he voivat sitten itse miettiä sen pitemmälle ja viedä sen eteenpäin. Se on painavaa, helvetin raskasta kantaa mielessä lähestulkoon joka hetkellä.

Olen pitkittänyt levyn tekemistä, koska en ole tahtonut tahrata edellistä. There Is No "Up" tuntuu omalla tavallaan niin täydelliseltä, etten tahdo tehdä mitään hätiköiden, ellei se ole selveästi hetken meditaatio. Sitä varten luultavasti teenkin niitä, repiäkseni itseni irti niistä turhista paineista, joita mieli koittaa rakentaa sinne, missä niitä ei tarvita. Muutamia biisejä on jo odottamassa, että päätän mihin suuntaan tahdon ne viedä. Mutta tässä on nyt ensin vähän kaikenlaista. Aamulla menen valamaan elämäni ensimmäisen pronssiveistoksen, saa nähdä mitä siitä tulee. Jännityksellä odotan, millainen se koko prosessi ylipäätään on, kun ei siitä ole aiempaa kokemusta.

Sairaus tuntuu painavan mielialaa, tukkoisuus tekee minusta kärsimättömän ja hieman äkkipikaisen. Puhelin tuntuu soineen viimeisen kahden päivän aikana enemmän, kuin kuukausiin, mikä on ollut ärsyttävää, mutta ei välttämättä edes totta, eivätkä ihmiset tietystikään voi tietää, että kaikki muutkin ovat päättäneet kaivata minua juuri tänään. Puhelin on kätevä olemassa, mutta paljon mieluummin näpyttelen ihmisille viestejä, kuin puhun puhelimessa. Voin hoitaa ihmiskontaktin omalla ajallani ja tavallani, eikä minun tarvitse leikkiä, että jaksaisin puhua kenellekään jos ei siltä tunnu. Toki tekee ihan hyvää joutua välillä väkisinkin kommunikoimaan ihmisten kanssa, tai muuten en tajua puhua kenellekään päiviin. Kommunikoin mieluummin musiikin kautta. Torstaina siihen tarjoutuu onneksi taas loistava mahdollisuus, Sekavan Musan Jamit pidetään open stage periaatteella, mutta toivon silti ettei musiikki katkea hetkeksikään. Tykitetään menemään vaikka pilkkuun asti jos siltä tuntuu. Sehän se parasta olisikin. Saa nähdä mitä siitä tulee. Toivon, että hyvä. Se on kumminkin ilmainen, joten jos olette missään ihmisten ilmoilla niin tulkaa paikalle ihmettelemään, vaikkette soittotaitoisia olisikaan. Nyt vaivun vähitellen uneen, jotta saan itseni aamulla ylöskin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti