maanantai 19. joulukuuta 2016

Häviämisestä.

Unet on kyllä edelleenkin aivan yhtä hieno juttu, kuin ne ovat olleet aina. Eilisen Alundran (ensimmäisen Playstationin paras peli, kannattaa maksaa siitä ps-storessa 6 euroa, jos vähänkään nappaa hermoromahdus) mättämisen ja kuuden tunnin jälkeisen Game Over-ruudun jälkeen selitin unessani jollekin tyypille, ettei voittaminen koskaan anna minulle tyydytystä, koska vaikka se vie minua eteenpäin, se ei opeta minulle mitään. Häviäminen tarkoittaa reality checkiä ja ongelmanratkaisua. Niistä minä nautin, ne ajavat eteenpäin ja auttavat minua kehittämään itseäni. Kaikki muut häviöt, paitsi valtioiden hylkäyskirjeet. Ne ovat äärimmäisen perseestä siksi, että se meinaa yleensä vain lisää väistämättömiin häviämisiin johtavia tappeluita ja ajanhukkaa, kun näet loppuratkaisun päässäsi jo tässä vaiheessa.

Noin muuten häviäminen ei ole minulle ongelma. Ainut ihminen, jolle hermostun olen minä itse, koska en ollut parempi. Mutta senkin pyrin korjaamaan oppimalla paremmaksi. Homman hitaus ei haittaa, jos saan vain tehdä sitä rauhassa, oli kyse mistä tahansa. Siitä syystä se Beckettinkin lainaus tuossa niin pitkään killui. "Ever tried. Ever failed. No matter. Try again. Fail again. Fail Better." Siinä koko elämä nähdäkseni tiivistyy. Sarja epäonnistumisia, joiden jälkeen joko yrität äärettömiä kertoja uudestaan ja tulet paremmaksi, tai vihellät pelin poikki jollain kunniaseppukulla, kun et kestä häviämisen häpeää. Mielestäni siinä ei ole mitään häpeää alunperinkään, mutta esimerkiksi iso osa suomalaisista näkee asian huomattavasti toisin, eikä toisiksi parhaana maailmassa oleminenkaan ole toiseksi parhaana olemista, vaan parhaalle häviämistä. Se on aika vammaista retoriikkaa, monellakin tapaa. Nyt lähden pronssihommiin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti