Eksistentiaalikriisiä pukkaa.

Kello on taas mitä on, mutta minkäs sille mahtaa. Nämä ovat miellyttäviä tunteja, vaikkakin lievä ahdistus on nyt ollut seuranani, muttei kuitenkaan mitään mitä ei nujertaisi ihan vain hiljaa istumalla. Aina toisinaan se vaan tuntuu roikkuvan mielessä kuin pesemätön tahra, jatkuvasti täsmälleen siellä, mistä jätit sen putsaamatta, tunnet sen koko ajan vaivaavan jossakin taustalla muttet osaa tehdä sille juuri mitään. Tiedän, että suihkukin esimerkiksi auttaa. Fyysinen puhdistuminen yltää usein ainakin hetkellisesti henkeen asti. Sikäli mikäli dualistisesti ajattelee, ja tietysti monesti tahdonvastaisesti ajattelee. Dualismi on se mihin meidät on kasvatettu kulttuurisesti, koska se on lohdullisempaa, kuin ajatus siitä, että olisimme kuoleva kokonaisuus. Hengen ja ruumiin erillisyys antaa toivon siitä, että toinen pakenisi toisen tuhoutuessa, vaikka se toivo onkin melko turha. Se ei silti tarkoita, ettei toivoa olisi, oikeastaan toivon määritelmä tuntuu monesti olevan nimenomaan sen järjenvastaisuus. Ajatus siitä, että maailmassa, josta ei ole löydetty mitään perustavaa laatua maagista lähtökohtaa olevaa, olisi jotakin maagista. Tai mikä vielä parempaa, että luonto tekisi poikkeuksen juuri SINUN kohdallasi. Tuohon niin monet ihmiset niin helposti syyllistyvät ja lipsahtavat.

Olen yrittänyt saavuttaa jonkinlaisen välirauhan, mutta tunnen, että minun voisi olla parempi käydä ehkä psykoterapiassa, tai jossakin muussa terapiassa jossain vaiheessa. Varat vain tuskin koskaan riittävät, eikä KELAakaan kiinnosta pyöritkö yösi paniikkikohtausten vallassa, jos kumminkin kykenet sen vaivautuneen yösi jälkeen raahustamaan kahdeksaksi kouluun tai työpaikalle. Ehkä vain alan kirjoittaa taas hieman enemmän, se yleensä auttaa paljonkin juuri niinä aikoina, jolloin ahdistus tuntuu kaikkein voimakkaimmalta. En tiedä onko sen lukeminen kauhean mielekästä, mutta varmaan ainakin merkityksellisempää tekstiä, kuin se, että kertoisin joka päivä käyneeni koiran kanssa pihalla paskalla ja nähneeni siellä harmaita seiniä.


Valokuvailinkin tänään vähän, mutta kun tein sen niin pimeällä ettei valo meinannut riittää, kuvat kohisevat melko paljon. Toisaalta niihin tuli sitä kautta vähän vanhan ajan fiilistä, ainakin noihin alempiin kuviin. Käytiin veljeni kanssa vanhempien luona maalla, isän kanssa mentiin katsomaan mummolaa, joka nyt sitten jää tyhjilleen. Noilla portailla pappa opetti minut vuolemaan puukolla ja tuossa joessa sitä tuli räpiköityä käsipohjaa. Elämä vie eteenpäin, eikä minulla sikäli ole mitään nostalgiaa menneisyyttä kohtaan, mutta on tärkeä muistaa juurensa, koska sen ansiosta olet juuri se itsepäinen ja erikoinen ihminen, joka olet, olkoonkin, että olet täysin merkityksetön ja korvattavissa seuraavalla sukupolvella.