Viisi vuotta

Tuossa kuvassa (jonka varastin sedältäni, kun en tähän hätään omiakaan kuvia veljeltäni saa, pitää käydä huomenissa vähän penkomassa valokuvia.) istuu mies jota taksikuskimme kuvaili vanhan lehtijutun pohjalta aina "maailman onnellisimmaksi mieheksi". Viisi vuotta on melko pitkä aika, tuntuu että tässä on taas tapahtunut äärettömän paljon asioita, kaikenlaista hyvää ja ikävämpääkin, asiat muljahtelevat tilanteesta toiseen ja ihminen sopeutuu kaikkeen parhaansa mukaan.  Eräs opettajani sanoi keskustelleensa jonkun tietoisuustutkijan kanssa siitä, voisiko ihmisen tietoisuus mahdollisesti olla jonkinlainen kultaista leikkausta noudattava spiraali, mutta oli saanut tutkijalta vähän jäitä hattuun. Mielestäni tämä teoria ei kuitenkaan, tietystä analogianomaisuudestaan huolimatta ole niin kaukaa haettu kuin voisi kuvitella.

Mieti ensimmäistä muistoasi. Se on luultavasti jokin todella epämääräinen asia, ääni, haju tai näky, ei tapahtuma. Ensimmäiset episodiset muistot muodostuvat käsi kädessä minän, persoonan kanssa. Jotta voi olla tapahtumia, täytyy olla joku, jolle ne voi tapahtua. Tästä tulee hyvin nopeasti sellainen kehä, joka vahvistuu ja lujittaa itseään jokaisella muistolla. On helppo ohittaa minän ongelma perustelemalla se muistojen kautta: kuka on minä? No, jolle nämä asiat tapahtuivat. Kelle nämä asiat tapahtuivat? No minulle. Siinä se. Helppoa kuin heinän teko. Mitä pitempi aika kuluu, sitä enemmän sinulle tapahtuu asioita, ja mitä enemmän sinulla on muistoja, joita vasten perustella minän olemassaolo, sitä lujempi kuva sinulla on siitä kuka olet. Minä olen se, joka kävi kahden kuukauden työharjoittelussa Walesissa, minä olen se, joka teki viime viikolla levyn. Minä olen se, joka on elänyt tämän elämän tähän pisteeseen asti. Minä on muistin kannalta kätevä, lähestulkoon välttämätön työkalu. Kaikkea ei tarvitse opetella alusta asti, jos muistoissa on jotain tarttumakohtia, joita vasten vertailla uutta asiaa. Episodinen muisti taas auttaa nimenomaan tarinoiden kehittämisessä ja muistamisessa. Täytyy toki pitää mielessä, että nämä muistot harvemmin ovat täysin luotettavia siksi, että nämä tarinat ovat juuri sen sinun mielesi rakentamia ja tekemiä, minkä vuoksi niissä yritetään yleensä maalailla sinusta kuvaa parempana ja näppärämpänä ihmisenä kuin ehkä olitkaan. Mutta olen käsitellyt tätä vime aikoina ennenkin, en vain ehkä ilmaissut ajatusta näin kokonaisena.

Tuon kuvassa istuvan miehen kuolema on yksi sellainen etappi, joka lujitti sitä omaa persoonallisuuttani, yksi tärkeä ja vaikea muisto elämän varrelta. Siitä huolimatta tuo kuolema opetti myös paljon siitä, miten tärkeä on repiä itseään irti niistä muistoista. Opetti nimenomaan sitä, että ihminen elää hetkessä eikä millään menneellä ole väliä tässä hetkessä. Elämä ei ole hyvä eikä paha. Kyse on vain siitä, missä itse seisot näiden kaikkien asioiden suhteen. Joskus jokin tapahtuma voi saada sinut niin saatanan vihaiseksi ja turhautuneeksi, ettet edes ymmärrä asioiden muuttuvan heti kun liikut suuntaan tai toiseen.  Onneksi elämä vie eteenpäin väkisinkin, tahdoit tai et, ja aika tuo perspektiiviä kaikkeen, oli se sitten näkökulmastasi hyvä tai paha asia. Viidessä vuodessa pääsee jo aika pitkälle.