torstai 10. marraskuuta 2016

Subjektiiviset maailmat natisee liitoksissaan.

Elämä on merkillinen touhu, ihme viskomista ja sykleissä kulkemista. Marraskuut ovat järjestään todella ahdistavia ja aina tuntuu tapahtuvan jotain sellaista, minkä jälkeen elämäsi tai käsityksesi siitä ei ole enää ennallaan. Muuta en nyt muitten asioista huutele, kuin sen verran, että häpeä on helvetin vaarallinen tauti, pieni ketjureaktio joka repeää aina jossain vaiheessa isoiksi ongelmiksi. Se on todella surullista seurattavaa. Maailmakin tuntuu olevan kollektiivisesti sitä mieltä, että tämä on ollut paskin vuosi pitkään aikaan.

Kirjoitin tämän lauseen monta kertaa uudestaan, osaamatta muotoilla sitä mitenkään päin oikein. Maailmassa vallitsee nyt kahtiajako, railo joka on näennäisesti syvä, vaikka todellisuudessa täysin olematon. Me olemme kaikki ihmisiä, kaikki samalla tavalla eläviä ja kuolevia kädellisiä, eikä meillä ole täällä mitään muuta kuin toisemme, myös ne meistä, jotka ovat meidän kanssamme eri mieltä. Me emme voi sulkeutua vihaamaan "vastapuolta", koska siellä vastapuolellakin on ihminen, joka on ihan yhtä peloissaan ja huolissaan tulevaisuudesta kuin mekin. Se tulevaisuus on pitkälti kiinni siitä, miten me tänään kohtelemme niitä, jotka ovat meidän kanssamme eri mieltä tai näennäisesti meidän "vihollisiamme". Ei ole mitään muuta todellisuutta, kuin tämä. Ei ole mitään muuta totuutta, kuin se, että täällä on ihmisiä, joiden on tultava toimeen keskenään. Kaikki muu on näkökulmakysymyksiä ja subjektiivista hölynpölyä. Tietenkään meistä kukaan ei voi täysin päästä irti siitä, mutta me voimme edes yrittää. Keskustella niiden kanssa, jotka näkevät asiat toisin, yrittää löytää ymmärrys, vaikka paska tuntuu satavan omaan niskaan. Kiehahtaa saa, se on monesti väistämätöntä, mutta pitää myös yrittää päästä sen yli mahdollisimman nopeasti, ja keskittyä ratkaisemaan ongelmia.

Viha ei ole mitenkään päin kestävä pitkän tähtäimen suunnitelma. Sen, jos jonkun asian minä olen lyhyen ja vihaisen elämäni aikana oppinut. Viha voi auttaa tekemään asioita, se toimii turbona jota voi tunkea moottoriin kun tarvitsee vähän lisää energiaa jonkun asian loppuunviemiseksi, mutta jos tunget sitä moottoriin koko ajan, se räjähtää käsiin. On helppo syytellä muita, siihen syyllistyn tietysti itsekin päivittäin, mutta ymmärrän että aika harvoin ne jutut on niiden ihmisten vikoja ja pyydän vielä saman päivän aikana anteeksikin. Kaikki omat ajatusten aallot tuppaavat lyömään ristiin muiden ihmisten ajatusten kanssa ja sitten on aika äkkiä vene nurin. Se ärsyttää itseäkin, kun näkee jo, että pitäisi osata vain lopettaa ja olla hiljaa, muttei pysty siihen kuitenkaan ihan vielä.

Lopultakaan ei auta mitään jäädä vihaamaan muita, kierimään vitutukseensa tai syytellä ja osoitella sormilla. Se ei muuta tilannetta mihinkään. Pitää vain ymmärtää, että tästä eteenpäin elämän realiteetit ovat nämä, ja näillä mennään eteenpäin nyt ainakin jonkun aikaa. Kyllä ne asiat selvittävät itsensä, kun aika kuluu, näyttivät ne miten raskailta ja ylitsepääsemättömiltä hyvänsä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti