Tänään viihdytin lähinnä itseäni kuvaamalla periscopeen parit loopperilivesessiot. Ensimmäisessä Noru haukkui melko reippaasti, kun ikkunasta näkyi muita koiria ja kaikenmaailman yhteiskunnan paskasakkia, joka ei torstaisin ole töissä keskellä päivää. Toisella yrityksellä se haukkui sitten minulle, kun en antanut sen enää haukkua sille yhteiskunnan paskasakille ja muille koirille. Nyt illemmalla kuvasin vielä kolmannen, eikä koira haukkunut, mutta loopperi tuntui jotenkin mystisesti kosahtaneen ja mietin hetken aikaa mikä on vikana. Soitto alkaa siis jossain kahdeksan minuutin korvilla. Periaatteessa pidän tuon sovelluksen ajatuksesta, pystyy soittelemaan tuollaisia nopeita juttuja ihmisille ilman sen enempiä miettimisiä ja säätämisiä, mutta on siinä se hankaluus, ettei juttelu oikein onnistu samalla kun soittaa, kun huomaa viestit vasta kun ne häviävät ruudusta, suurimmalla osalla niistä ei toki ole mitään spämmiä kummempaa väliä. Lopputuloksena on sitten se, että soittaessa tuijotat ruutua melkein koko ajan, ettei mene mikään ohi, mikä tuntuu vähän tyhmältä, etenkin kun viestit menevät sitten kumminkin ohi. Ei voi voittaa, mutta ehkä sitä tässä jotenkin tottuu. Koitin kuvata myös pari liveä, missä en soittaisi, mutten kyllä oikein keksinyt mitä helvettiä sitä muka olisi sitten pitänyt tehdä sillä aikaa, kun odottaa, että joku eksyy siihen videoon.
Katselin viimeyönä dokumentin siitä, miten suomalaiset sukeltajat hakivat ne hukkuneet kaverinsa pois Norjasta. Kunnioitettava ja varmasti äärimmäisen raskas homma. Se sai minut miettimään jotenkin myös kuolemaa. Tuli jotenkin epätodellinen olo sen suhteen. Tai ei epätodellinen, ennemmin epäuskoinen. En oikein itsekään tiedä mitä se tarkoittaa, mutta tuli sellainen äkillinen tunne siitä, että se on jotenkin epätodellinen asia, johon me, minä etenkin, jatkuvasti viittaamme, mutta joka ei ole mitenkään todellinen. Ikäänkuin se olisi aisti-illuusio. Tuli sellainen olo, kuin tajunta, ja kaikkien muidenkin tajunnat, olisi kiinni jossakin isommassa alustassa, "gridissä", jossakin sellaisessa joka on todellisuus, eikä kuolema ole mitään muuta kuin tuosta gridistä irtautuminen. Ja sitähän se käytännössä toki onkin, mutten ymmärrä mitä se meinaa. Se ei ole todellisuuden kannalta relevantti, mutta silti me kaikki ajattelemme sitä, pelkäämme sitä tietoisesti tai tiedostamattamme, ja suhteutamme kaiken tekemisemme sen mukaan. Suurin osa tietysti kompensoiden ja eskapistisesti, mutta kyllä sen kohtaaminen on jokaisella edessä. En tiedä mitä tämä tuntemukseni meinaa, jos mitään, mutta kun aamulla luin taas vanhasta painajaisestani tyhjiökuplasta ja siitä miten koko maailmankaikkeus saattaa koska tahansa vain pyyhkiytyä pois mikäli Higgsin kenttä saavuttaa jonkinlaisen stabiilin tilan, ja mikä vielä kaiken entropiakäsityksen ja nykyfysiikan ymmärryksemme mukaan on väistämätön tosiasia, niin kyllä siinä miettii että miten ja miksi tämä lyhyt ja merkityksetön tietoisuus on olemassa. Tämä hetkestä toiseen valuminen, itsensä observointi, jonka keskipisteessä on aina minän tarkkailija, pää joka pysyy paikallaan sen aikaa kun liikutat maapalloa jaloillasi tuodaksesi jotain muuta siihen keskipisteen tapahtumahorisonttiin. En ole sekoamassa, kunhan nyt vähän innostuin taas.
Nyt aion ottaa iisisti, katsella vaikka Top 40 ohjelman vuodelta 1996 ja miettiä miten hassua musiikkia 90-luvullakin tehtiin. Se mitä ennen tapahtui musiikkiohjelmissa, mutta nykyään ei koskaan, on uuden ja erikoisemman nostaminen. Ennen musiikkiohjelmat nostivat asioita valtavirran ulkopuolelta, nykyään ne määrittävät valtavirran. Se on mielestäni vähän nurinkurista kehitystä, koska se pienentää ison ihmisosan käsitystä siitä, mitä musiikki on. Juuri sitä varten on hyvä, että on olemassa vaikkapa Periscopen kaltaisia juttuja, joilla musiikkia voi viedä suoraan ihmisille, jotka eivät muuten koskaan eksyisi sen äärelle. Huomaatteko miten hieno aasinsilta takaisin alkuun! Ai ettien että.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti