lauantai 5. marraskuuta 2016

Paul Caponigro

Kouluduunina valokuvauksessa oli tarkoitus pällistellä valokuvaajia. Piti valita yksi, joka esitellään sitten seuraavalla kerralla. Olisin valinnut mieluusti Evelin Kaskin, joka on kuvannut kuolemaa ja joka on kuvannut mm. itsemurhan tehneiden omaisia. Lisäksi joskus kymmenen vuotta sitten hän pyöri myös joissain samoissa piireissä, ja olisi ollut mielenkiintoista tutustua hänen töihinsä, kun ei ole mitenkään muuten juuri valokuvaus-duuneja ihmetellyt, kuin mitä nyt koulussa vuoden päivät on niitä tullut vastaan. Felmanniassa ei kuitenkaan ollut tarjolla mitään häneltä, joten katselin ympärilleni. Ensimmäisenä silmääni napsahti Wise Silence-niminen kirja. Intuitiivisesti tiesin jo heti, että se oli tässä näin. Ajattelin kuitenkin kypsästi ja aikuisesti, että "fuck you I won't do what you tell me!" ja jatkoin ympärilleni katselua. Silti tiesin koko ajan, että tuo Paul Caponigron kirja se on, mistä minä kerron. Jo nopea vilkaisu sen sisään sen kertoi.

Caponigron valokuvat ovat hiljaisia ja ennen kaikkea musikaalisia. Ehkä se ei tule yllätyksenä, että katselen valokuvia paljolti musiikin läpi. Jos se toimisi levynkantena, se on helvetin hyvä. Jos kuulen musiikin päässäni jo katsoessani kuvaa, se toimii. Nämä kuvat soivat minulle saman tien, ne soivat niillä samoilla äänillä jotka ovat minulle niin tuttuja, niitä samoja ääniä joita olen soittanut kitaralla vaikka kuinka kauan. Tunsin heti intuitiivisen, alitajuisen yhteyden, sen, että tämä valokuvaaja pyrkii ilmaisemaan sitä täsmälleen samaa asiaa, jota yritän ilmaista musiikin kautta. Sitä hiljaisuutta, yksinäisyyttä, asioiden poissaoloa, kaikkea sitä mikä jätetään pois. Lähinnä ihmiset on jätetty pois. Ihmisten mielipiteet, ihmisten tulkinnat ja tarkoitusperät, jäljellä on vain rytmi ja harmonia, musiikki ilman mitään ihmisen antamaa lokeroa tai määritelmää. Se etenee juuri niinkuin se tahtoo, virtaa välittämättä siitä miten ihminen sitä määrittää.










Kuten viimeisestä kuvasta saattaa arvata, oli seassa muutama aavikkokin. En suoraan sanottuna edes tiedä mistä tämä epämääräinen aavikkofetissini on tullut, mutta tiedän, että se kuvastaa täydellisesti sitä sisäistä maisemaa, jonka koen omakseni. Se on armoton, hiljainen, kaunis, järjettömän suuri. Jotain sellaista, joka ei välitä ihmisen ailahtelusta. Se on jotain sellaisa, jonka yritän saavuttaa musiikillakin. Siitä syystä pidän myös seinistä. Ihminen voi hakata päätään seinään, mutta ellei se nyt ole joku pahviseinä, niin kyllä se ihmisen pää siinä aina ennen hajoaa. Seinän voi voittaa vain tuijottamalla. Oppimalla siltä. Kuuntelemalla sitä. Istumalla hiljaa. Ymmärrät kaikki ne asiat, mitä voit tehdä sen sijaan, että tuhlaat aikaasi hakkaamalla päätä seinään. Joskus vielä, ei luultavasti ihan heti, pidän valokuvanäyttelyn seinille, kunnollisen hiljaisuuden ylistyksen noille äänettömille opettajille. Nyt väännän seuraavan animaatiopätkän rendautumaan ja menen nukkumaan. Hyvää yötä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti