tiistai 15. marraskuuta 2016

Musiikista ja kauneudesta.

Tässä The Temple of the Golden Pavillionia lukiessani olen saanut mietittäväkseni monenlaisia ajatuksia. Niinkuin sen, miten paljon pystyn yhä samastumaan siihen eristykseen muista ihmisistä, jonka mieli osaa rakentaa itsen ja muiden välille heti, kun siihen on jotain pientäkään syytä. Kirjan päähenkilön sulkee yhteisön ulkopuolelle änkytys, minut sulki aikanaan se yksinkertainen juttu, etten juo alkoholia. Se sai minut ajattelemaan ja pyörittelemään paljon synkkiä ajatuksia ja visioita, viettämään teini-ikäni lähinnä lukien ja syvemmälle itseeni vetäytyen. Jos olisin lukenut tämän kirjan viisi vuotta sitten, olisin varmasti samastunut kaikkein vahvimmin juuri päähenkilöön ja lähtenyt hänen kanssaan polttamaan temppeliä ilman sen kummempaa suostuttelua. Nyt samastun lähinnä Kashiwagiin, nihilistiseen kumppaniin, jolle ainoa kauneus on sellaista, joka elää hetkessä ja katoaa heti sen jälkeen, jättäen jäljelle jäävän rumuuden ja pahuuden entistäkin voimakkaammaksi.

Meinasin lainata tähän pätkän, joka hänen yhteydessään on kuvattu musiikista. En jaksa kuitenkaan etsiä sitä nyt, mutta tunsin, että koen musiikin eron kaikkiin muihin itseilmaisun keinoihin samalla tavalla. Se on kauneutta, joka on olemassa juuri siinä hetkessä, värähtelynä tyhjässä ilmassa, jotain sellaista mitä et voi nähdä, mutta joka saa sinut näkemään asiat niinkuin minä ne näen. Musiikki näyttää sinulle kaiken minun silmilläni ja korvillani, ilman mitään välillistä. Joko ymmärrät sen tai et, se ei ole suoranaisesti minusta tai musiikistani kiinni. Vaikka minä voin olla ilmaisussani karu tai ärsyttävä, vaikket olisi mistään kanssani samaa mieltä, musiikilla voin luoda suoran yhteyden ainakin hetkellisesti.

Musiikki mietitytti muutenkin, kun päivemmällä kävelin kaupungilla ja kuuntelin tätä dokumenttia japanilaisesta perinnemusiikista. Mikä erityisesti kiinnitti huomioni oli maininta rakenteesta: instrumentit "esitellään" yksi kerrallaan, ja musiikin vähillä nuoteilla pelaava rakenne noudattelee yleensä kaavaa, jossa toistetaan ensin A osaa, jonka jälkeen tulee B osa, josta vain palataan takaisin A osaan. Tuo on täsmälleen se kaava, jota olen alitajuisesti noudattanut isossa osassa musiikkiani lähes aina, samoin kuin sekin, että soittimet tulevat mukaan yksi kerrallaan. Olen hermostunut tavallisimmin aika äkkiä, kun joku esittää väitteen siitä, että "tässä ei tapahdu mitään" tai "tämä ei etene minnekään". Se ei tee niin, koska se on musiikkia, ei mikään helvetin juna.

Kaikki ne odotukset, joita SINULLA on musiikkia kohtaan, ovat länsimaisen musiikkikulttuurin päähäsi istuttamia, eli lähtökohtaisesti sinun ongelmasi. Kun musiikki ei etene mihinkään, se antaa sinulle itsellesi paremmat mahdollisuudet päästä jonnekin. Se ei etene mihinkään, mutta se kuljettaa eteenpäin. Siitä syystä nautin sellaisesta musiikista. Se on LUONNOLLISTA musiikkia. Se on joki. Joki pysyy täysin paikallaan maantieteellisesti, jos tutkit sitä vain analyyttisesti vierestä. Mutta jos astut jokeen itseensä, tunnet sen virran saman tien. Juuri sellaista musiikin pitää minulle olla, jotta se toimii. Juuri sellaista musiikkia pyrin itse luomaan. Osin myös täytenä vastalauseena niille hätähousuille, jotka tahtovat vain kuunnella sen kappaleen nopeasti läpi nähdäkseen sen juonen, mistä mihin se meni. Siitä syystä tekemiseni tuntuukin kulkevan enemmän ja enemmän noihin 10 minuutin, yhden osan biiseihin, jotka vain OVAT, huuhtovat ylitse sen aikaa kuin ovat siinä, ja sitten vain vetäytyvät ja häviävät hiljakseen pois, jättäen sinut rannalle miettimään niitä odotuksiasi ja oletuksiasi, joita kannat mukanasi vaikka väkisin tuollaiseenkin tilanteeseen. Laske irti. Et tee niillä mitään täällä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti