lauantai 19. marraskuuta 2016

Morket ja Boris

Kävin tuossa pitkästä aikaa ihan Helsingissä asti tuosta noin vaan katsomassa keikan. Sitä ei tapahdus ikäli kovin usein, että yleensä kaikki keikat ovat meikäläisen harvojen muuttojen, hautajaisten tai joidenkin suurten elämäntapahtumien kanssa päällekäin, lähes poikkeuksetta. Nyt järjestyi elämä kuitenkin niin hyvin, että pääsin luimimaan korruptiolipulla sisään (kiitos siitä) ja elämä hymyili kovasti köyhällekin. Olin ovien edessä jo ennen kahdeksaa, niin kuin oli melko moni muukin. Kun ne avattiin, ei minulla ollut mitään kiirettä tunkea sisään jonottamaan, oikeastaan jo vähän ahdistikin ajatus siitä, että tännehän tulee jopa enemmän jengiä, kuin ne yleensä katsomieni keikkojen 20 ihmistä. Sitä jotenkin jännästi aika äkkiä tottuu nauttimaankin siitäkin, että porukkaa on vähän, ja tällaiset julkiset kyläkokoukset ovat niitä vasten melkoinen kulttuurishokki.

Olin paikalla siis jo kun Morket (en jaksa kaivaa sitä nuurjalaista oota, sori siitä.) alkoi murjottaa ja murjoa soittimiaan lavalla. Koska Kaaoszinen mukaan "nuorilla bändeillä pitää olla jokin kikka" (olen tuon jälkeen vainoharhaisella raivolla koittanut keksiä, mikä se minkäkin oman bändin kohdalla on!), päätin, että tällä se on selkeästi basisti-Jannen sympaattinen faijalook. Sitä katseli ilolla. Eihän tuo minun bändini ole, mutta vähän tuli sellainen tunne, että tuo touhu kaipaisi vähän enemmän dynamiikkaa. Käytännössä siis ehkä säröttömiäkin juttuja tai hiljaisempia hetkiä. Tietty sovituksellinen tasaisuus korostuu etenkin, kun kaikki soitinten harmoniat ja laulurytmit sun muut on mietitty niin tarkkaan ja viimeisen päälle. Taukoja toki oli, mutta ne olivat olemassa aina lähinnä seuraavan "lähdön" ehdoilla. Joskus vähempi hetkellisesti on enempi seuraavassa hetkessä, mutta minä nyt soittaisin muutenkin kahta sointua kolme tuntia ihan onnessani, että eipä minun horinoitani kuitenkaan kannata kai kauhean syvästi miettiä. Se täytyy sanoa, että draaman kaaren päälle jäpikät tajuavat, ja viimeinen biisi oli aivan helvetin hyvä. Hyvistä lopetuksista minä nautin!

Boris päräyttikin sitten niin hemmetin kovan keikan, etten voinut kuin hymyillä melkein koko ajan. Menin melko eteen, vaikkei minulla mikään ylimääräinen hinku olekaan mennä murskautumaan eturiviin. Tai muutenkaan. En koe, että keikoilla isoin osa nähtävästä asiasta tapahtuisi lavalla, vaan lähinnä ihan siellä oman pään sisällä. Valot voivat parhaimmillaan syventää transsia ja kuljettaa kokemuksen uusiin sfääreihin, mutta se edellyttää todella harkittua valojen käyttöä, johon tälläkin keikalla yllettiin vain hetkittäin. Toki sekin on subjektiivinen kysymys. Ihan alussa, parin ensimmäisen biisin aikana tuntui siltä, että basso jää vähän jalkoihin, mutta kyllä se sieltä löytyi, jostain Watan järjettömän kovan kitaravallin alta. Kaikkein tykein meininki oli siltikin silloin, kun myös Takeshi soitteli tuplakaulahirviönsä kitaraa. Ja etenkin silloin, kun Atsuo käänteli rumpujen takaa vielä vähän noisea mukaan koko touhuun, voi vittu että siinä pieni ihminen nautti! Ensimmäisen biisin aikana pidin korvatulppia, mutta ei se nyt niin lujaa tullut, että niitä olisi tarvinnut. Välillä tuntui, että voisi tulla vähän lujempaakin, mutta kaikkein meluisimmissa kohdissa se tuntui vain niin hyvältä. Mietin siinä itsekseni Jartun sanoja, että ei silläkään ole koskaan ollut kitaramölyn takia ollut tarvetta tulppia pitää, kun ei sitä koe mitenkään meluna. Etenkin siinä vaiheessa, kun Just Abandoned Myself (joka nyt muutenkin teki sen mitä nimessäänkin lupaa) kääntyi kohti loppuaan saatoin tuntea olevani vain yhtä hymyä. Seisoin paikallani, silmät suljettuna ja hymyilin. Bändikaverit vähän taaempana taisivat arvata ilmeeni ja olotilani sillä hetkellä aika oikein, kuten myöhemmin naureskelivat. Oli myös käsittämätöntä, miten hiljaa he pystyivät soittamaan soittaessaan noinkin lujaa. Siitä tulee juuri se kontrasti ja dynamiikka, jota jäin kaipaamaan aiemmin. Kerrankin tuntui siltä, että tahtoi nähdä bändin soittavan lisää siinä vaiheessa, kun setti loppui. Kaikkein parasta koko hommassa oli silti se, ettei tuossa ollut minulle tippaakaan mitään nostalgiaa tai vanhojen hyvien aikojen lämmittelyä, kun kuulin koko Pinkinkin ensimmäistä kertaa ehkä kaksi kuukautta sitten, minkä jälkeen sitä onkin tullut luukuteltua oikeastaan koko ajan. Se nyt tuntui lähinnä keikalta, jolla soiteltiin noita biisejä. Mieluusti olisin toki kuullut Heavy Rainin ja muutakin uudempaa kampetta, vaikka vielä noita tänä vuonna tulleen Merzbow-splitin sovituksia, mutta tämä oli todellakin aivan helvetin hyvä näinkin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti