perjantai 11. marraskuuta 2016

Matkakirjeitä Maasta

Sain juuri luettua loppuun Mark Twainin Matkakirjeitä Maasta. Se oli aika nopea lukea, kun sen vihdoin jaksoi ottaa projektiksi. Osa jutuista oli tietysti tuttuja lapsuuden animaatiosta Adventures of Mark Twain, olkoonkin ettei se välttämättä olisi lapsille niin sopivaa kamaa, mutta niin vain sitä niillä kasvettiin. Se onkin muuten asia, jota en ainakaan muistaakseni ole tajunnut ajatellakaan aiemmin. Mark Twainin "saduilla", niiden maailmankuvalla ja lähtökohdilla oli jo lapsuudessani suuri merkitys. Ehkä siksi aikuisiällä luettuna Twain on tuntunut niin jykevältä ja vankalta, se on jotain sellaista, mikä on lähtöisin jo lapsuudesta, jotain selkäytimeen painunutta siitä, miten maailmaa pitää lähestyä. Olisinko vähemmän kyyninen, mikäli olisin kasvanut pelkästään muumeilla? Ehkä, mutta väitän, että Twainin nihilismi ja kyynisyys oikaisivat minulta muutamia vuosia itseni etsimistä ja turhaa sekoilua. Jos jostain pidän Twainissa, niin siitä miten rehellinen hän on ihmisyyttä kohtaan havainnoissaan. Suuri osa tästä kirjasta tuntui tutkielmalta joitakin novelleja varten, tutkielmia ihmisen moraalista, Raamatusta ja sen ristiriidoista ihmisen sanojen ja tekojen välillä.

Toki Twainilla on paljon sellaista rasismia ja aikansa mukaista ajatuksenjuoksua, jota en allekirjoita millään tavalla, mutta on siellä myös paljon uraa uurtavaa ajatusta taustalla. Hänen tekstinsä ei ole sellaista ärsyttävää, turhaa tökkimistä mitä isoin osa tämän päivän "satiirista" on, vaan juuri sellaista kuivaa, lakonista toteamista, jonka naula tulee vasta viimeisillä lauseilla, kuten vaikkapa Kirotun Ihmissuvun kohdalla, jossa hän yhtyy muutamien teologien näkemykseen siitä, että koko maailmankaikkeus ostereineen, trilobiitteinen, matelijoineen ja muineen luotiin vain ihmistä varten, koko se vuosimiljoonien kulku vain, jotta tämä viimeinen 30 000 vuotta ollaan voitu täällä kekkuloida miten tahdotaan. Se on aivan sama asia, kuin jos Eiffel-tornin asettaisi ajan ja maailman mitaksi. Tuolloin ihmiskunnan historia vastaisi kärkeä peittävää maalikerrosta, ja täytyisihän sitä nyt olla aivan typerä jos ei näe, että koko Eiffel-torni on rakennettu nimenomaan tuota maalikerrosta varten. Mic drop.

Nyt voinkin siirtyä pienen lepohetken jälkeen Yukio Mishiman The Temple of the Golden Pavillioniin. Tuntuu, että luen nykyään kirjoja paljon enemmän englanniksi kuin suomeksi. Toisinaan on vaikea muistaa, millä kielellä on minkäkin kirjan lukenut, kun muistaa ne vain kuvina ja yksittäisinä lauseina, joista on vaikea sanoa onko kääntäjä ollut minä itse, vaiko joku muu. Ei sillä kai mitään väliä ole, mutta välillä sitä miettii vaikka Aldous Huxleyn kirjojen kohdalla, että milläs kielellä minä tämän luinkaan. Samapa tuo, kunhan lukee. Tämä levy käveli juuri äsken youtubessa vastaan, tämä on kyllä ollut musiikin kannalta hieno vuosi, vaikka onkin saatu laskea paljon muusikoita myös hautaan. Jaoin tämän jo aikaisemmin, mutta jaan Leonard Cohenin haastattelun myös uudestaan, koska se on mielestäni hienoimpia ja tärkeimpiä artistihaastatteluja joita olen lukenut.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti