sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Koita tässä nyt sitten olla sekoamatta.

On nyt katseltu tässä parin vuorokauden sisään vähän päälle tuotantokausi Mr. Robotia. Vaikka siinä ärsyttävät jotkut pikkujutut (dialogien kameratyöskentely on aina lähes samanlaista, henkilöt on sijoitettu vastakkaisiin alalaitoihin, pienesti ennalta-arvattavuus ja vähän Fight Clubista suoraan kopioitu prosessi yhdistettynä Anonymouksen märkiin uniin) niin melko hyvä sarja se silti on. Etenkin sekoamisprosesseissa koen lievää samastumista, vaikken olekaan koskaan heittänyt itseäni laidan yli dissosiatiiviseen persoonallisuushäiriöön asti. Lähinnä tuossa on mielestäni kuvattu hyvin se tunne siitä, että niitä sisäisiä demoneita vastaan taistelua on jatkettava koko ajan, tai se "huuto päässä palaa takaisin".  Se on jotain, mitä teen kirjoittamisen ja kaiken muun kautta. Aina välillä saan kuulla siitä, että teen liikaa asioita, eivätkä ihmiset jaksa seurata tai pysyä perässä niissä. Siinä tuleekin vastaan juuri se olennainen kysymys siitä, tekeekö asioita siksi, että muut voisivat tykätä ja seurata niitä, vai siksi että on pakko tehdä asioita?

Tekemisissä on aina kaksi ulottuvuutta. Ensisjainen on henkilökohtainen, väistämätön polte. Jos minä en syötä tälle liekille ensimmäistä sanaa, kuvaa tai laulua, jonka saan käsistäni siihen viskattua, se leviää ja polttaa minut kokonaan. Kaikki tämä on ensisijaisesti mielenterveyden ylläpitoa. Täysin itsekästä toimintaa. Jotain mitä on pakko tehdä MINUA varten. Ei siksi, että minulle tulisi "hyvä mieli", vaan siksi ettei todellisuuteni repeäisi totaalisesti. Se pitää eksistentialistisen ahdistuksen, itsevihan, raivon ja merkityksettömyyden tunteen aisoissa ja jopa vähentää niitä niin, että kykenen keskittymään triviaaleilta tuntuviin asioihin, kuten siihen, mitä tänään tahdon syödä tai tehdä. Tämän systeemin kehitin itselleni noin kymmenen vuotta sitten, olen todennut sen toimivaksi ja välttämättömäksi, eikä minulla ole toistaiseksi aikomustakaan muuttaa sitä. Sen tiellä ei voi seistä, koska se on välttämättömyys. Sen pois jättäminen ei ole vaihtoehto.

Toinen ulottuvuus on sosiaalinen. Välittää tunnetta, välittää kokemusta ihmisyydestä, tietoisuudesta, kuolevaisuudesta tiettynä hetkenä tässä todellisuudessa niille, jotka joutuvat sen kokemaan samalla hetkellä. Vaikka sinä et sattuisi olemaan tekemisistäni mitenkään päin kiinnostunut tiettynä aikana, joku toinen saattaa löytää sen homman juuri ensimmäisenä ja kokea omakseen. Jossain toisessa vaiheessa hän kyllästyy ja turtuu tahtiin, ja sinä tulet pitkästä aikaa katsomaan, että mitä sille yhdelle hourupäälle kuuluu. Se on aivan fine. Minä olen täällä kyllä. Tahdon välittää suoraa ymmärrystä, sellaista, jonka kokemiseen ei tarvitse välttämättä lukea sanaakaan tästä. Tiedän sen myös välittyvän. Yleisöni ei ehkä ole kovin suuri, mutta se ymmärtää täysin jokaisen sanan jonka sanon, jokaisen kuvan ja levyn jonka teen. Tiedän, että viesti menee perille. Se on äärimmäisen palkitsevaa sosiaalisessa mielessä. Jopa niin, että vaikka ison osan aikaa kukaan ei sano mitään, sosiaalinen tarpeeni on lähes täysin tyydytetty. Voi mennä parikin viikkoa, että olen kotona puolisoni ja koiramme kanssa, enkä edes muista maailmassa välttämättä olevan kauheasti muita ihmisiä, kuin korkeintaan veljeni. Ihan jo pelkästään sillä ajatuksella, että tiedän tulevani kuulluksi ja ymmärretyksi siinä mitä sanon ja teen. Se riittää. Ei ole tarvetta huutaa ylimääräistä kenellekään muulle.

Viime päivien sosiaalinen feed on ollut täynnä pelkkää Amerikkaa, helposti yli kyllästymisrajan. Eniten siinä kaikessa ärsyttää se, ettei mistään ole tullut mitään oikeaa, validia informaatiota, faktaa tai järjen ääntä, kaikki on vain samaa läyhäämistä, spekulointia ja loan heittämistä puolin ja toisin. Tyypillistä amerikkalaista melua vailla mitään sisältöä. Valkoista kohinaa. En usko, että Trump on presidenttinä yhtään huonompi kuin Bushit ja Reaganitkaan. Vaarallisempia ovat ne Trumpin kannattajat, jotka eivät ihan ole tajunneet, että hänen voittonsa ei vielä suoraan tarkoita sitä, että kaikki muut paitsi valkoiset ajetaan soihtujen ja talikoiden kanssa maasta. Silti jo nämä pari päivää, kauan ennen kuin hänestä on edes tullut presidentti, ovat olleet memejen ja muun internethassuttelun (ja myös panikoinnin ja spekuloinnin ja sen sontaisen disinformaation) kannalta niin hedelmällistä aikaa, että tästä tulee vielä todella psykedeeliset neljä vuotta.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti