sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Jartulle.

Eiliset Jartun läksijäiset laittoivat monellakin tavoin mietteliääksi. Olen ajatellut sitä nyt oikeastaan koko ajan. Oli hienoa nähdä kaikki se lämpö ja rakkaus, jota kahteen kerrokseen saa tungettua jopa 30-metriseksi jonoksi asti. Jarttu on todellakin sen kaiken, ja aika paljon enemmänkin ansainnut.  Kyseisen ihmisen merkitys ja vaikutus omassa elämässäni on vähintäänkin valtava. Aloin käydä Torvessa keikoilla 16-vuotiaana, niinkuin varmaan monet muutkin, mutta suurin osa jätettiin silti ovelle tai heitettiin pihalle. Join vaan limpparia ja katselin keikat, minkä jälkeen lähdin nopeasti himaan. En varmasti näyttänyt täysi-ikäiseltä, minkä lisäksi varmaan tärisin kunnioituksesta ja paniikista aina kun juttelin Jartun kanssa parikin sanaa. Jossain vaiheessa aloin järkkäillä keikkoja, en oikein itsekään muista missä välissä ja miten. Sen kuitenkin tiedän, että Jarttu on pitänyt meikäläisenkin puolta siinä, että päiviä ylipäätään saa, mistä olen helvetin kiitollinen.

Jartun hyväksyvien murahdusten ("ihan hirveetä musaahan se on mut biisit ei onneks oo liian pitkiä!") ja valvovien silmien alla on saanut kokeilla kaikenlaista vartin grindcorekeikoista kolmatta tuntia jatkuviin improvisaatiojameihin. Tässä onkin yksi juttu mitä mietin jonkin verran tulevaisuuden suhteen. En epäile, etteikö marginaalisempaa kamaa saisi järjestää Torveen jatkossakin, se on osaltaan kuitenkin myös sen paikan "juttu", toimia kasvualustana kokeiluille ja kaikenlaiselle hienolle alakulttuuritoiminnalle. On silti eri asia tulla siedetyksi tai tulla ymmärretyksi. Voi olla, ettei henkilökunnasta silti löydy montaa tyyppiä, jotka nauttisivat  elävästä musiikista niin kokonaisvaltaisesti ja täysipainoisesti, kuin Jarttu. Itseasiassa aika vahva veikkaus on, että koko Suomesta ei löydy kovin montaa ihmistä, joiden olisi nähnyt diggailevan elävää musiikkia niin täysivaltaisesti ja monipuolisesti. Vaikka räppitouhut tuntuivat monesti hirttävän kiinni, oli tilanne senkin suhteen eri heti, kun mukana oli elävä bändi. Yksi parhaita muistoja on se, kun muutama vuosi sitten pilkun aikaan Jarttu katsoo miksauskopilta miten Loinen möyrii ja ryömii lattialla, toteaa hymyillen että "Helvetin hyvä bändi!" ja vetää saman tien mikseristä virrat pois. Se oli jotenkin niin täydellinen hetki, ettei voitu miksaajana toimineen ystäväni kanssa oikein muuta kuin nauraa.

Tietysti sitä on saanut todistaa myös sellaisia päiviä, jolloin koittaa vaan hipsiä ihan seinän viertä pitkin ja olla osumatta lähellekään miehen huomion keskipistettä ja säälii niitä, jotka eivät tajua tehdä samoin. Sellaista se elämä joskus on. Mutta jostain ihmeellisestä, minullekin käsittämättömästä syystä Jarttu on kuulema aina pitänyt minusta, ja tunne on vähintäänkin molemminpuolinen. Siitä tuesta on jo tullut sellainen rohkaisu, että omaa ilmaisua on lähtenyt kehittämään jonnekin muualle, kuin niiden perusjuttujen hinkkaamiseen. Voin siis sanoa aivan hyvin, ettei musiikkini olisi todellakaan samanlaista ja yhtä monipuolista, ellei Jarttu olisi ollut tiskin takana murahtelemassa ja miksauskopin luona myhäilemässä partaansa, puhumattakaan kaikesta siitä psykedeelisestä ja avantgardistisestakin kamasta, mitä se on joinain Sekavan Musan iltoina soitellut DJ-kopissa. Tämä kaikki asettui tajuntaani viime yönä, kun Marko Haavisto ja Poutahaukat soitti encorena Paha Vaanii-"riippakivensä". Siinä oli vähän nieleskeltävä itsekseen. Kiitos näistä vuosista, olet eläkkeesi ansainnut, toivottavasti nähdään vielä keikoillakin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti