Menneet pari päivää ahtaassa kuoressa.

Päivät humisee ohi niin ettei ehdi kirjoittaakaan. Mitäpä tässä nyt on tapahtunutkaan? Sunnuntaina kävin Soittajien Sunnuntaissa toteamassa, että tällainen open stage soittelu bändikamoilla ja about kaikilla Lahden muusipäiden ikäluokilla on oikein hyvä juttu, näitä voisi olla useamminkin.

Pasi Läärä

Eilen sitten törmäsin, ehkä vähän myöhäisheränneenä My Summer Car peliin, ja se on nerokas. Se on uusi Nokia, aikakaudelta jolloin oli vielä vanha Nokia. Samalla sukelsin syvemmälle Johannes Rojolan tekemisiin ja tajusin, että onhan sitä tullut noita videoita naureskeltua vuosien aikana muutenkin. Hienon oloinen DIY-ihminen siinäkin, tuo peli on aika mykistävän hyvällä mekaniikalla tehty kun sitä ajattelee vähänkään, katsottiin eilen varmaan kolmatta tuntia pelivideoita, jossa amerikkalainen pelailee Suomi-simulaatiota. Naurettiin myös, että tuohon pitäisi saada talvimodi, jossa jokaisen vastoinkäymisen jälkeen peli ehdottaa itsemurhaa validina vaihtoehtona, on pimeää, mikään ei suju ja auto ei pysy sitäkään vähää tiellä. Hieno peli joka tapauksessa noinkin!

Sitten näpertelin vähän levyjä. Eli J. Kill & Mr. Mule - There is No "Up". ja Matatadrone - Tyhjä. saatavilla nyt omatekoisina CDr-julkaisuina. Tämä Zen Filth Rec alkaa pikkuhiljaa kataloginsa puolesta vastata pikkuhiljaa jo pientä levypuljua, vaikkei painoksia välttämättä olekaan kauheasti.  Viisi euroa kappale, tilaukset voi tehdä mailin kautta, tai keikoilta voi ostaa. Seuraava J. Kill & Mr. Mule keikka on 10.12 Torvessa, Lahti Bandstandissa. Sai koko kokoonpanon kokoon, joten hemmetin hyvä tulee.

Löytyi tässä tänä aamuna myös hyvä uusi bändi, Virta. Soundi streamailee ylihuomenna ilmestyvää levyä. Kannattaa kuunnella, itse ainakin pidin sen verta paljon, että intouduin kyselemään heti Sekavan Musan Jameihinkin, vaikkei se vielä tähän seuraavaan natsannutkaan, niin tulevaisuudessa saattaa olla ihan mahdollista. Onhan tässä taas kaikenlaista. Olen sekaisin päivistä ja keikoista ja kaikista, mutta pari päivää tässä nyt on aikaa saada taas todellisuudesta kiinni. Seuraavaksi koulussa alkaa peli-3D:n intensiivikurssi, joka kestää parisen viikkoa. Pitkiä päiviä ja kiroilua epäilemättä tiedossa, samassa syssyssä kolme keikkaa, saa nähdä miten levollisin mielin sitä oikein osaa kaiken ottaa. 

Jartulle.

Eiliset Jartun läksijäiset laittoivat monellakin tavoin mietteliääksi. Olen ajatellut sitä nyt oikeastaan koko ajan. Oli hienoa nähdä kaikki se lämpö ja rakkaus, jota kahteen kerrokseen saa tungettua jopa 30-metriseksi jonoksi asti. Jarttu on todellakin sen kaiken, ja aika paljon enemmänkin ansainnut.  Kyseisen ihmisen merkitys ja vaikutus omassa elämässäni on vähintäänkin valtava. Aloin käydä Torvessa keikoilla 16-vuotiaana, niinkuin varmaan monet muutkin, mutta suurin osa jätettiin silti ovelle tai heitettiin pihalle. Join vaan limpparia ja katselin keikat, minkä jälkeen lähdin nopeasti himaan. En varmasti näyttänyt täysi-ikäiseltä, minkä lisäksi varmaan tärisin kunnioituksesta ja paniikista aina kun juttelin Jartun kanssa parikin sanaa. Jossain vaiheessa aloin järkkäillä keikkoja, en oikein itsekään muista missä välissä ja miten. Sen kuitenkin tiedän, että Jarttu on pitänyt meikäläisenkin puolta siinä, että päiviä ylipäätään saa, mistä olen helvetin kiitollinen.

Jartun hyväksyvien murahdusten ("ihan hirveetä musaahan se on mut biisit ei onneks oo liian pitkiä!") ja valvovien silmien alla on saanut kokeilla kaikenlaista vartin grindcorekeikoista kolmatta tuntia jatkuviin improvisaatiojameihin. Tässä onkin yksi juttu mitä mietin jonkin verran tulevaisuuden suhteen. En epäile, etteikö marginaalisempaa kamaa saisi järjestää Torveen jatkossakin, se on osaltaan kuitenkin myös sen paikan "juttu", toimia kasvualustana kokeiluille ja kaikenlaiselle hienolle alakulttuuritoiminnalle. On silti eri asia tulla siedetyksi tai tulla ymmärretyksi. Voi olla, ettei henkilökunnasta silti löydy montaa tyyppiä, jotka nauttisivat  elävästä musiikista niin kokonaisvaltaisesti ja täysipainoisesti, kuin Jarttu. Itseasiassa aika vahva veikkaus on, että koko Suomesta ei löydy kovin montaa ihmistä, joiden olisi nähnyt diggailevan elävää musiikkia niin täysivaltaisesti ja monipuolisesti. Vaikka räppitouhut tuntuivat monesti hirttävän kiinni, oli tilanne senkin suhteen eri heti, kun mukana oli elävä bändi. Yksi parhaita muistoja on se, kun muutama vuosi sitten pilkun aikaan Jarttu katsoo miksauskopilta miten Loinen möyrii ja ryömii lattialla, toteaa hymyillen että "Helvetin hyvä bändi!" ja vetää saman tien mikseristä virrat pois. Se oli jotenkin niin täydellinen hetki, ettei voitu miksaajana toimineen ystäväni kanssa oikein muuta kuin nauraa.

Tietysti sitä on saanut todistaa myös sellaisia päiviä, jolloin koittaa vaan hipsiä ihan seinän viertä pitkin ja olla osumatta lähellekään miehen huomion keskipistettä ja säälii niitä, jotka eivät tajua tehdä samoin. Sellaista se elämä joskus on. Mutta jostain ihmeellisestä, minullekin käsittämättömästä syystä Jarttu on kuulema aina pitänyt minusta, ja tunne on vähintäänkin molemminpuolinen. Siitä tuesta on jo tullut sellainen rohkaisu, että omaa ilmaisua on lähtenyt kehittämään jonnekin muualle, kuin niiden perusjuttujen hinkkaamiseen. Voin siis sanoa aivan hyvin, ettei musiikkini olisi todellakaan samanlaista ja yhtä monipuolista, ellei Jarttu olisi ollut tiskin takana murahtelemassa ja miksauskopin luona myhäilemässä partaansa, puhumattakaan kaikesta siitä psykedeelisestä ja avantgardistisestakin kamasta, mitä se on joinain Sekavan Musan iltoina soitellut DJ-kopissa. Tämä kaikki asettui tajuntaani viime yönä, kun Marko Haavisto ja Poutahaukat soitti encorena Paha Vaanii-"riippakivensä". Siinä oli vähän nieleskeltävä itsekseen. Kiitos näistä vuosista, olet eläkkeesi ansainnut, toivottavasti nähdään vielä keikoillakin.

Matatadrone - Tyhjä.

Tässä on liveäänite tuolta keskiviikon keikalta. Oli niin hauskaa ja inspiroivaa puuhaa, että alettiin heti miettiä tulevia hommai varten uusia noise-soittimia, kaikenlaisia metallivirityksiä jousilla ja muilla epämääräisyyksillä. Romumetalli on kyllä parasta instrumenttikamaa, ne vaan soi niin hienosti, ettei siihen pääse soitinkauppojen välineillä yleensä oikein mitenkään päin. Joku hangdrum on viritetty valmiiksi johonkin kivaan, yhteensoivaan skaalaan, mutta se myös tekee siitä tylsän soittimen. Epävireiset resonanssit, jotka johtuu jostain epämääräisestä lommosta tietyllä laidalla tai muusta satunnaisesta pikkujutusta ovat paljon mielenkiintoisempia, ainakin itselleni. Kai sitä on aina ollut niin sielusta rikki, että tuollainen tuntuu omalta. Aivan sama juttu, kuin sen grindcorenkin kanssa. Vaikka mitä tekee, niin huutaminen vain tuntuu hyvältä. Samalla tavalla kitaran kierto, noisehommat ja kaikki muut tuollaiset jutut vain toimivat. Ei kait sille mitään mahda.

Seuraavakin keikka on jo tiedossa. Jeesin noita ulkomaan ihmeitä, ranskalaista Whoresnationia ja saksalaista Triggeriä Suomen keikkojen kanssa. 8.12 tulevat Torveen ja siinähän sitä on loistomahdollisuus sekoilla lisää tuotakin mölyä ennen Cut To Fitin keikkaa. Ei tunnu niin ryöstöltä pyytää 5 euroa keikasta, pitää kuitenkin saada miksaaja maksettua ja olisihan se kiva saada ulkomaalaisille bensarahaa ja ihmisiä ihmettelemään. Tein sille Facebook-eventinkin, joten jos nämä sekoilut ja aivan järjettömän kova grindcore nappaa, niin kannattaa liittyä tuohon, jotta saa ne olennaisimmat infot soittoaikoja ja muita myöten.

Keskiviikon laihan yleisömenestyksen jälkeen pidin  pienen gallupin siitä, mistä ihmiset keikkainfonsa nykyään repivät. Kaikki vastasivat Facebookin, mikä melkeen jopa nauratti. Sen algoritmit kun eivät näytä ihmisille mitään sellaista, mistä he eivät ole tykänneet jo valmiiksi (pois lukien sponsoroidut mainokset, jotka suunnataan iän, sukupuolen ja sijainnin mukaan, ja jotka vilahtavat mainoksina ohi feedissä), kutsuja satelee informaatiotukehtumiseen asti, minkä lisäksi aikajanakin näyttää kaiken vähän miten sattuu, elikkäs onnea vaan siihen sitten. Todettakoon vielä, että tilastojeni valossa tekstiviesti on paras yleisönhaalimismenetelmä vuonna 2016. Toivottavasti tuonne nyt tulee kuitenkin porukkaa, menevät tämän vuoden grindcorebileistä nimittäin. Vaikka bändejä on vähemmän, niin ulkomaalaisia niistä on kuitenkin kaksi, ja laatu on aika järjetön. Monet ovat kehuneet Whoresnationia jopa nykypäivän parhaaksi grindibändiksi, eli kannattaahan se tulla pällistelemään vaikka Hollolan nurkassa asuisikin.

Matatadronen Torven keikka takana

Tuntuu, että mitä enemmän soitetaan, sitä paremmaksi hommat vain menee. Nyt on olemassa sellainen kolmen soittajan ydinyksikkö, johon voi vain lisäillä ja poistaa palasia tarpeen, fiiliksen ja tilanteen mukaan, voi voittaa siihen, että homma toimii aina. Etenkin tällaisissa vähän oudommissa jutuissa. Tällä kertaa mentiin siis soittamaan kolmen kitaran voimin.  Vaikka laatu on huono, tästä saa mielestäni aika hyvän kuvan siitä fiiliksestä, joka tuon aikaa vallitsi.
https://scontent.cdninstagram.com/t50.2886-16/15192467_366051623728101_4569414185795977216_n.mp4

Kitaran lisäksi soitin myös metallista kulhoa, peltiämpäriä ja itseäni. Nauratti, kun keikan jälkeen toisen bändin tyypit tutkiskelivat kahdella eurolla kirpparilta ostettua leivontakulhoa ihmeissään, yrittäen selvittää sen suuren salaisuuden, jonka tuo mystinen soitin kätki sisäänsä. Salaisuus on se, ettei ole mitään salaisuutta. Kaikki esineet ja soittimet ovat juuri niitä mitä ne ovat, kyse on aina siitä miten niitä käytät. Olihan vain ihan järjettömän kivaa soittaa! Siinä oli taas jotain sellaista outoa, epämääräistä ja mystisen psykedeelistä, joka vei mennessään. Se on mielenkiintoista, että tällä porukalla improvisoidessa joku tulee aina keikan jälkeen ihmettelemään, että kai teillä oli JOTAIN sovittuna ja että monet jutut kuulostivat siltä kuin ne olisi mietitty huolella. Mutta ei. Eetun ja Cédrikin kanssa parasta on juuri se, että mitään ei tarvitse sopia. Kaikki vaan tajuaa, mikä on homman nimi ja mitä ollaan tekemässä. Joku alkaa kehittää jotain hyvää juttua, muut tarttuvat siihen heti. Niin se vain toimii. Virtauksena.

Oli sääli, että maksaneita asiakkaita oli niin vähän, koska noille Helsingistä asti tulleille vieraille olisi mielelläänkin suonut isomman ihmismäärän. 3rd Tripin jumitukset ja mukavasti eteenpäin nyrjähtelevät riffit ovat hemmetin napakkaa kampetta, From Grotto tarjoili hienoa jamitykitystä, groovea ja hyviä fiiliksiä ja Void Cruiserin äänivalli oli välistä naurettavan iso! Olen kymmenen vuoden ajan ihmetellyt sitä, miten tuo Santeri voi olla niin järjettömän kova soittamaan ja laulamaan samaan aikaan, mutta ei se mysteeri ihmettelemällä selviä. Se vain osaa sen touhun ja ajatus ja motoriikka kulkevat niin hienosti yksiin, että se pysyy läjässä. En tule pystymään sellaiseen luultavasti ikinä, joten ilollahan tuollaista taitoa ihmettelee. En ole ikinä tajunnut ihmisiä, jotka saavat väännettyä jonkun toisen osaamisesta itselleen kateuden aiheen. Minusta on vain helvetin hienoa, jos joku osaa, ja vielä hienompaa kun niitä ihmisiä on sattunut yhteen bändin verran. Kaikkein hienointa on kun niitä bändejäkin sattuu vielä näin monta samalle illalle. Tästä jäi kaikin puolin hyvä fiilis, tällaisia keikkoja tahtoo soittaa lisää.

Tässä on vielä myös taulu jonka maalailin eilen ja tänään.

Scars & Asswipes

Eilinen pähkinänkuoressa.

Lähdettiin hakemaan veljelle autoa ja tuollainen kevyt siivu, 800 kilometriä tuli istuttua autossa illasta. Puolet matkasta piti vain istua, joten viihdytin itseäni simuloimalla Timo Soinin plokia ja sössöttämällä Punk In Finlandille koko matkan:

Kohta ensimmäinen etappi. Pertunmaa. Niinhän se on että tyämiäs voi lähteä Pertunmaalta. Mutta ei voi hemmetti olla kylän mullikat miten sattuu. Ei valtio sellaista kestä! Punavihreästä kuplasta on helppo huudella maaseudulle päin. Lehmät kuulee.
 ---
 Abc liikenneasema. Tuo suomalaisen periferian ylväs keltainen majakka. Ei talous nouse ellei sitä nosta. S-ryhmä tekee suomalaisen yhteiskunnan ja hyvinvoinnin eteen enemmän kuin Kallion punavihreät hipsterit yhteensä. Se on vaikea pala nieltäväksi vaikka olisi enempikin punaviiniä tai pienpanimo-olutta palanpainikkeena.
---
 Isännän torppa. Työmies on aina työmies ja vapaapäivänä työmies on aina päissään. Se on työmiehen osa.
---

Pooris. Se on yhtye japanista. Kunnon noiserokkia eikä mitään syntikoita. Välillä on syntikoita. Japani se on semmoinen aasian suomi. Venäläistä vastaan on taistellut niin hemmetisti. Pieni pitää puolensa. Siinä on karhu voimaton lihan sitkeyden edessä. Joutsa on Suomen Jokohama.

---

 

Rekat kulkee. Se se on hieno näky josta ei Kallion punavihreät hipsterit tiedä mitään. Rekoissa kulkee Suomen toivo. Kunnes tulee ropotti. Sitten kulkee ropottirekka ja kuski jää nuolemaan näppejään. Ennen oli parempi aika, nyt on ihan huono aika.

---
Alkaa käydä tylsäksi tämä Soinilarppi kun ei täällä tapahdu mitään ja vielä pari tuntia Seinäjoelle, että sikäli...
 ---
 Enää 192 kilometriä että pääsen ajamaan tän koko reissun toiseen suuntaan.
---
Kyllä tien viereen pissaamisessa on jotain niin suomalaista ettei väkivaltaisesta lauantaisaunasta väliksi! Odotan myös että pääsen tällä reissulla kyykyttämään työttömiä syömällä Hesburgerissa...
---
125 kilometriä vielä. Juuh elikkäs. Saispa edes soittaa perillä niin ei tuntuis ihan näin turhalta reissulta...
---
*joku lainasi Hesburgeriin menemistä, ja vastasi että voi ajaa mersulla oven eteen* 

Ovesta sisään ja alkaa huudella kassalle ku drive inissä.
"Kolome pikmäk ateriaa iha vitum isona ja kokakollaa koko konkkaronkalle hehheh!"

---
Puhelin meni etkelle. On se kumma että Helsingissä nauttivat herrat neljäkeewifeistänsä ja täällä joutuu pieni ihminen etkellä olemaan. Suomessa on totuttu pärjäämään. Mutta kyllä raja on nyt täynnä. Ja se raja on kiinni!
 ---
Ohitettiin Soini. Siinäpä paikka jolla on hyvä nimi, hehheh! Hienoa että suurmiesten mukaan nimetään paikkoja vielä nykyäänkin. Jotain hyvää tässäkin ajassa sentään.
---

Autossa istumisen sijaan tekisin mieluummin:
-kotona istuminen
-syöminen
-dronen louhiminen niin että pääpökäleet lepattaa ja sielu repee.

---

Nyt aletaan olla sen verta jännän äärellä että pitää laittaa navigaattori, seuraava raportti seuraa Valkeakosken ABCltä sitten.

---
Seinäjoella hierotaan ja kohta lähetään takas. Raportoin sieltä abcltä sitten, ellei nuo kaiva uzeja ja ammu meitä täyteen reikiä.
---
Ei tullu luodinreikiä. Nyt ollaan Vaajakosken abcllä, ei ollutkaan hesburgeria täällä niin jäi köyhät kyykyttämättä. Lisäks abc burgerit on niin kalliita, että hemmetti minustahan tuli itestä köyhä, miten tässä nyt näin kävi! Sit vielä sata kilometriä Pertunmaalle ja joku 70-80 Lahteen..
---
Tossa kun ajelin Pertunmaan läpi niin tajusin että kunnon kummituskylä tämäki saatana..
---
Merzbow 1^@:%@&:/5 ajelumusiikkia, ei mistään kitarasoundista sais motarilla selvää muutenkaan. Nyt Kuortin aapeezeellä ja tästä sitten kotia nukkumaan.

 ---

Noniin. Lahti. Se on Suomen Sikako. Ameriikassa eivät tiedä millasta on asua Lahdessa. Siinä on isompikin mies herkän paikan edessä kun radiomastot pilkistää kaukaisuuden keskeltä kuin pellavapäisen pojan silmät vehnäpellosta. Täällä on ikuinen 50-luku. Täällä on parempi aika. Tänne ei kaiu opposition haukku. Kyllä kansa tietää!

---
Kah, poliisit oli oven eessä vastassa. Eivät sentään meikää pysäyttäneet tällä kertaa.

Leipää sielun pöytään.

Another Nightmare Caught On Board

Jotenkin sitä on lippunsa Swansin keikalle maksettava, ja Vili sitten sopivasti sanelikin ehdot hyllyn päälle menevään tauluun. Kun taannoin pöllin eräästä paikasta roskalavaa odottavia ovia, sain jopa pohjiakin, muuten ei olisi ollut varaa maalailla näinkään isoa taulua. Levypohjissa on se hyvä puoli, että niiden kanssa voi tehdä huomattavan paljon terävämpää jälkeä, kuin kankaille, mutta sitten täytyy olla helvetin varovainen pinnan kanssa, se voi lähteä repeämään naarmustakin jo aika äkäisesti. Aluksi ajattelin, että tästä tulee muuten aivan paska. Tilausduunien kanssa käy monesti niin, että alkaa ajatella tilaajaa jonkinlaisena pomona ja isäntänä, jota varten pitää siistiä ilmaisuaan. Se on sikäli nurinkurista, että sinultahan he nyt kuitenkin tilaavat jotain, ja siinä mielessä on kyllä jo varmaan aika selkeää, mitä sieltä on tulossa. No, kunhan lopputulokset ovat sitten noinkin hyviä, niin mikäpä siinä. Seuraavana pitäisi suunnitella yksi tatuointi pyynnöstä, ne ovat aina vähän kuumottavampia, kun sitä pitää kumminkin selitellä isille ja mummolle sitten joskus.

Olen tänään lähinnä luukuttanut Borista. Keikalta ostamani Pinkin deluxe-version mukana tuli bonuslevy, joka voisi kyllä yhtä hyvin olla nimeltään Pink II. Ei siinäkään ole yhtään paskaa tai edes tasapaksua biisiä, ja uskaltaisin väittää keikallakin tullutta N.F. Sorrowta ehkä Boriksen parhaaksi biisiksi. Se pärähti tajuntaan jo livenä, mietin että eipä tämä kyllä ainakaan sillä Pinkillä ole ollut, jota minä olen kuunnellut. Helvetin hieno biisi ja koko tuo levy on kyllä hypnoottinen, vähän rauhallisempi kuin varsinainen Pink, vaikka kyllä rumpali saa huudella hype-mikkiinsä tuossakin. Parasta tuossa bändissä on nimenomaan se psykedeelisen meluisa ote kaikkeen, ihan sama millaisia biisejä sieltä tulee, ihan sama millaisia biisejä levylle laitetaan, se kaikki sopii juuri Borikselle. Sellaiseen minun on helppo samaistua jo sikäli, että tykkään musiikistani eniten silloin, kun se on meluisaa ja kitaran kiertoa ja muuta epämääräistä. Oikeastaan tämän innoittaman olenkin tässä juuri kuunnellut nämä Norman Bates Blues Bandin hommat läpi ja miettinyt, että joku päivä voisin käydä nauhoittamassa lisää. On myös ollut tässä puhetta punk-proggiksesta, joka ehkä sulautuu tuohon yhteen toiseen ajatukseen joka minulla on ollut sellaisesta bändistä, jonka kanssa saisi riehua vähän enemmänkin. Intoa ja energiaa olisi taas vaikka mihin, eikä tekisi mieli tehdä oikeastaan mitään muuta kuin soittaa koko ajan. Onneksi 3D-touhut on jo voiton puolella, joten sikäli tämä homma helpottaa loppuvuodeksi. Yksi peli 3D-intensiivijakso on vielä, mutta se ei ole kuin vähän päälle viikon. Tässä on tämä kökkö animaatio, jonka tein tätä kurssia varten.

Kaikenlaista väkerrystä taas.

Tässä on luonnos ensimmäiseen tulevaan pronssiveistokseen. Saa nähdä tuleeko siitä mitään ja onko tuota edes mahdollista tehdä. Varmuuden vuoksi ajattelin tehdä hahmon ja toisen osan erikseen, ihan vain jo siksi, että tuo toinen vaha on vähän jäykempää ja vaikeammin käsiteltävää. Sitä myöten hahmostakin tulee hieman kubistisempi, mutta toivon että saan tuosta edes jotain aikaiseksi. Edes hahmon, jos ei muuta, koska periaatteessa olisi ihan hienoakin tehdä tuo sielun kaltainen materiaali jostain muusta aineesta, jostain mitä voi muotoilla vielä työn valmistuttuakin. Olisi mielenkiintoista oppia tämäkin homma ihan jo uuden taidon hallitsemisen kannalta.

Maalaushommiinkin rupesin tässä näin pitkästä aikaa, se on aina yhtä ylä ja alamäkeä, saa kikkailla koko ajan vähän korjatakseen omia virheitään. Onneksi voi aina maalata päälle ja vedellä paremmaksi, jos tuntuu ettei tämä homma nyt oikein lähde. Kyllä siitä yleensä jotain tulee, kun vähän pyörittelee, ja jotkut taulut ovat valmiita vasta kolmannella tai neljännellä kierroksella. Niin se vaan menee. Maali ei tietysti ole ilmaista, mutta kyllä siihen aina sitten jostain kai rahaa repii.

Tänään on tullut kuunneltua oikeastaan vain Borista ja Melvinsiä. Kuuntelin myös Melvinsin biisin Boris ja siitä oikeastaan jotenkin loksahtikin paikalleen se, miten paljon Osbornen kitaran soitto on vaikuttanut omaani, kuin huomaamatta. Lähinnä mielestäni on hienoa, miten paljon soitosta hän tekee nimenomaan SOITTAMALLA niitä ääniä, sen sijaan että vain painaa sormen oikealle nauhavälille ja oikeaoppisesti sitten plektralla soittaa puhtaan nuotin. Kitarassa parasta on juuri se, että nuotteja voi taivuttaa, vääntää, liuttaa ja pyörittää miten tahtoo. Se tuo soittoon eloa ja saa musiikin elämään. Vielä kun keksisin (no, ebow on aika hyvä, mutta kallis) tavan jolla kielen saa soimaan luonnollisesti, ilman sitä välttämätöntä "soittamista". Kyllä se välähdys vielä joskus tulee, ja kai niitä pieniä oivalluksia on jo tullutkin. Siihen asti vain tykitellään näillä oman kekseliäisyyden suomilla välineillä niin pitkälle, kuin ne riittävät.

Morket ja Boris

Kävin tuossa pitkästä aikaa ihan Helsingissä asti tuosta noin vaan katsomassa keikan. Sitä ei tapahdus ikäli kovin usein, että yleensä kaikki keikat ovat meikäläisen harvojen muuttojen, hautajaisten tai joidenkin suurten elämäntapahtumien kanssa päällekäin, lähes poikkeuksetta. Nyt järjestyi elämä kuitenkin niin hyvin, että pääsin luimimaan korruptiolipulla sisään (kiitos siitä) ja elämä hymyili kovasti köyhällekin. Olin ovien edessä jo ennen kahdeksaa, niin kuin oli melko moni muukin. Kun ne avattiin, ei minulla ollut mitään kiirettä tunkea sisään jonottamaan, oikeastaan jo vähän ahdistikin ajatus siitä, että tännehän tulee jopa enemmän jengiä, kuin ne yleensä katsomieni keikkojen 20 ihmistä. Sitä jotenkin jännästi aika äkkiä tottuu nauttimaankin siitäkin, että porukkaa on vähän, ja tällaiset julkiset kyläkokoukset ovat niitä vasten melkoinen kulttuurishokki.

Olin paikalla siis jo kun Morket (en jaksa kaivaa sitä nuurjalaista oota, sori siitä.) alkoi murjottaa ja murjoa soittimiaan lavalla. Koska Kaaoszinen mukaan "nuorilla bändeillä pitää olla jokin kikka" (olen tuon jälkeen vainoharhaisella raivolla koittanut keksiä, mikä se minkäkin oman bändin kohdalla on!), päätin, että tällä se on selkeästi basisti-Jannen sympaattinen faijalook. Sitä katseli ilolla. Eihän tuo minun bändini ole, mutta vähän tuli sellainen tunne, että tuo touhu kaipaisi vähän enemmän dynamiikkaa. Käytännössä siis ehkä säröttömiäkin juttuja tai hiljaisempia hetkiä. Tietty sovituksellinen tasaisuus korostuu etenkin, kun kaikki soitinten harmoniat ja laulurytmit sun muut on mietitty niin tarkkaan ja viimeisen päälle. Taukoja toki oli, mutta ne olivat olemassa aina lähinnä seuraavan "lähdön" ehdoilla. Joskus vähempi hetkellisesti on enempi seuraavassa hetkessä, mutta minä nyt soittaisin muutenkin kahta sointua kolme tuntia ihan onnessani, että eipä minun horinoitani kuitenkaan kannata kai kauhean syvästi miettiä. Se täytyy sanoa, että draaman kaaren päälle jäpikät tajuavat, ja viimeinen biisi oli aivan helvetin hyvä. Hyvistä lopetuksista minä nautin!

Boris päräyttikin sitten niin hemmetin kovan keikan, etten voinut kuin hymyillä melkein koko ajan. Menin melko eteen, vaikkei minulla mikään ylimääräinen hinku olekaan mennä murskautumaan eturiviin. Tai muutenkaan. En koe, että keikoilla isoin osa nähtävästä asiasta tapahtuisi lavalla, vaan lähinnä ihan siellä oman pään sisällä. Valot voivat parhaimmillaan syventää transsia ja kuljettaa kokemuksen uusiin sfääreihin, mutta se edellyttää todella harkittua valojen käyttöä, johon tälläkin keikalla yllettiin vain hetkittäin. Toki sekin on subjektiivinen kysymys. Ihan alussa, parin ensimmäisen biisin aikana tuntui siltä, että basso jää vähän jalkoihin, mutta kyllä se sieltä löytyi, jostain Watan järjettömän kovan kitaravallin alta. Kaikkein tykein meininki oli siltikin silloin, kun myös Takeshi soitteli tuplakaulahirviönsä kitaraa. Ja etenkin silloin, kun Atsuo käänteli rumpujen takaa vielä vähän noisea mukaan koko touhuun, voi vittu että siinä pieni ihminen nautti! Ensimmäisen biisin aikana pidin korvatulppia, mutta ei se nyt niin lujaa tullut, että niitä olisi tarvinnut. Välillä tuntui, että voisi tulla vähän lujempaakin, mutta kaikkein meluisimmissa kohdissa se tuntui vain niin hyvältä. Mietin siinä itsekseni Jartun sanoja, että ei silläkään ole koskaan ollut kitaramölyn takia ollut tarvetta tulppia pitää, kun ei sitä koe mitenkään meluna. Etenkin siinä vaiheessa, kun Just Abandoned Myself (joka nyt muutenkin teki sen mitä nimessäänkin lupaa) kääntyi kohti loppuaan saatoin tuntea olevani vain yhtä hymyä. Seisoin paikallani, silmät suljettuna ja hymyilin. Bändikaverit vähän taaempana taisivat arvata ilmeeni ja olotilani sillä hetkellä aika oikein, kuten myöhemmin naureskelivat. Oli myös käsittämätöntä, miten hiljaa he pystyivät soittamaan soittaessaan noinkin lujaa. Siitä tulee juuri se kontrasti ja dynamiikka, jota jäin kaipaamaan aiemmin. Kerrankin tuntui siltä, että tahtoi nähdä bändin soittavan lisää siinä vaiheessa, kun setti loppui. Kaikkein parasta koko hommassa oli silti se, ettei tuossa ollut minulle tippaakaan mitään nostalgiaa tai vanhojen hyvien aikojen lämmittelyä, kun kuulin koko Pinkinkin ensimmäistä kertaa ehkä kaksi kuukautta sitten, minkä jälkeen sitä onkin tullut luukuteltua oikeastaan koko ajan. Se nyt tuntui lähinnä keikalta, jolla soiteltiin noita biisejä. Mieluusti olisin toki kuullut Heavy Rainin ja muutakin uudempaa kampetta, vaikka vielä noita tänä vuonna tulleen Merzbow-splitin sovituksia, mutta tämä oli todellakin aivan helvetin hyvä näinkin.

Lyhyestä virsi valmis

Desibeli.net arvosteli myös Lopun Ajan Kansan Lauluja.  Paria arvostelua odottelen vielä mielenkiinnolla, saa nähdä tuleeko niitä koskaan vai onko tämä niihin liian next level-shitin sekoilua.  Kohta pitää lähteä myös treeneihin murjomaan passoa, mutta ajattelin käyttää tämän lyhyen hetken tuon linkin, sekä tämän veistoksen linkkaamiseen. Toki tuossa nyt voisi olla vähän parempikin set up, kuin tuoli olkkarissa kaikkine romuineen, mutta ehkä myöhemmin laitan pari parempilaatuista kuvaa, jotka otettiin tänään.

Uhrilahja

Kultaista Temppeliä on jäljellä vielä 30 sivua, minkä jälkeen pääsen käsiksi Beckettin elämäkertaan. Tänään myös mm. seisoin nilkkoja myöten koiran ripulivedessä ja suunnittelin valloittavani maailman. Se tuskin tapahtuu. Joten parempi niellä ylpeytensä, vetää sukat jalkaan ja lähteä kastelemaan ne tuonne loskaan. Sukat on ylipäätään yksi ärsyttävimpiä keksintöjä, joita ihmiskunta on keksinyt, mutta kai se oli väistämöntä sen jälkeen, kun keksittiin jalkaa hiertävät kengät, että näillä korteilla sitä sitten pelataan, mitkä on käteen jaettu. Värisuoraa lienee turha tavoitella, kun on Magic: the gatheringit lapasessa.

Musiikista ja kauneudesta.

Tässä The Temple of the Golden Pavillionia lukiessani olen saanut mietittäväkseni monenlaisia ajatuksia. Niinkuin sen, miten paljon pystyn yhä samastumaan siihen eristykseen muista ihmisistä, jonka mieli osaa rakentaa itsen ja muiden välille heti, kun siihen on jotain pientäkään syytä. Kirjan päähenkilön sulkee yhteisön ulkopuolelle änkytys, minut sulki aikanaan se yksinkertainen juttu, etten juo alkoholia. Se sai minut ajattelemaan ja pyörittelemään paljon synkkiä ajatuksia ja visioita, viettämään teini-ikäni lähinnä lukien ja syvemmälle itseeni vetäytyen. Jos olisin lukenut tämän kirjan viisi vuotta sitten, olisin varmasti samastunut kaikkein vahvimmin juuri päähenkilöön ja lähtenyt hänen kanssaan polttamaan temppeliä ilman sen kummempaa suostuttelua. Nyt samastun lähinnä Kashiwagiin, nihilistiseen kumppaniin, jolle ainoa kauneus on sellaista, joka elää hetkessä ja katoaa heti sen jälkeen, jättäen jäljelle jäävän rumuuden ja pahuuden entistäkin voimakkaammaksi.

Meinasin lainata tähän pätkän, joka hänen yhteydessään on kuvattu musiikista. En jaksa kuitenkaan etsiä sitä nyt, mutta tunsin, että koen musiikin eron kaikkiin muihin itseilmaisun keinoihin samalla tavalla. Se on kauneutta, joka on olemassa juuri siinä hetkessä, värähtelynä tyhjässä ilmassa, jotain sellaista mitä et voi nähdä, mutta joka saa sinut näkemään asiat niinkuin minä ne näen. Musiikki näyttää sinulle kaiken minun silmilläni ja korvillani, ilman mitään välillistä. Joko ymmärrät sen tai et, se ei ole suoranaisesti minusta tai musiikistani kiinni. Vaikka minä voin olla ilmaisussani karu tai ärsyttävä, vaikket olisi mistään kanssani samaa mieltä, musiikilla voin luoda suoran yhteyden ainakin hetkellisesti.

Musiikki mietitytti muutenkin, kun päivemmällä kävelin kaupungilla ja kuuntelin tätä dokumenttia japanilaisesta perinnemusiikista. Mikä erityisesti kiinnitti huomioni oli maininta rakenteesta: instrumentit "esitellään" yksi kerrallaan, ja musiikin vähillä nuoteilla pelaava rakenne noudattelee yleensä kaavaa, jossa toistetaan ensin A osaa, jonka jälkeen tulee B osa, josta vain palataan takaisin A osaan. Tuo on täsmälleen se kaava, jota olen alitajuisesti noudattanut isossa osassa musiikkiani lähes aina, samoin kuin sekin, että soittimet tulevat mukaan yksi kerrallaan. Olen hermostunut tavallisimmin aika äkkiä, kun joku esittää väitteen siitä, että "tässä ei tapahdu mitään" tai "tämä ei etene minnekään". Se ei tee niin, koska se on musiikkia, ei mikään helvetin juna.

Kaikki ne odotukset, joita SINULLA on musiikkia kohtaan, ovat länsimaisen musiikkikulttuurin päähäsi istuttamia, eli lähtökohtaisesti sinun ongelmasi. Kun musiikki ei etene mihinkään, se antaa sinulle itsellesi paremmat mahdollisuudet päästä jonnekin. Se ei etene mihinkään, mutta se kuljettaa eteenpäin. Siitä syystä nautin sellaisesta musiikista. Se on LUONNOLLISTA musiikkia. Se on joki. Joki pysyy täysin paikallaan maantieteellisesti, jos tutkit sitä vain analyyttisesti vierestä. Mutta jos astut jokeen itseensä, tunnet sen virran saman tien. Juuri sellaista musiikin pitää minulle olla, jotta se toimii. Juuri sellaista musiikkia pyrin itse luomaan. Osin myös täytenä vastalauseena niille hätähousuille, jotka tahtovat vain kuunnella sen kappaleen nopeasti läpi nähdäkseen sen juonen, mistä mihin se meni. Siitä syystä tekemiseni tuntuukin kulkevan enemmän ja enemmän noihin 10 minuutin, yhden osan biiseihin, jotka vain OVAT, huuhtovat ylitse sen aikaa kuin ovat siinä, ja sitten vain vetäytyvät ja häviävät hiljakseen pois, jättäen sinut rannalle miettimään niitä odotuksiasi ja oletuksiasi, joita kannat mukanasi vaikka väkisin tuollaiseenkin tilanteeseen. Laske irti. Et tee niillä mitään täällä.

Viisi vuotta

Tuossa kuvassa (jonka varastin sedältäni, kun en tähän hätään omiakaan kuvia veljeltäni saa, pitää käydä huomenissa vähän penkomassa valokuvia.) istuu mies jota taksikuskimme kuvaili vanhan lehtijutun pohjalta aina "maailman onnellisimmaksi mieheksi". Viisi vuotta on melko pitkä aika, tuntuu että tässä on taas tapahtunut äärettömän paljon asioita, kaikenlaista hyvää ja ikävämpääkin, asiat muljahtelevat tilanteesta toiseen ja ihminen sopeutuu kaikkeen parhaansa mukaan.  Eräs opettajani sanoi keskustelleensa jonkun tietoisuustutkijan kanssa siitä, voisiko ihmisen tietoisuus mahdollisesti olla jonkinlainen kultaista leikkausta noudattava spiraali, mutta oli saanut tutkijalta vähän jäitä hattuun. Mielestäni tämä teoria ei kuitenkaan, tietystä analogianomaisuudestaan huolimatta ole niin kaukaa haettu kuin voisi kuvitella.

Mieti ensimmäistä muistoasi. Se on luultavasti jokin todella epämääräinen asia, ääni, haju tai näky, ei tapahtuma. Ensimmäiset episodiset muistot muodostuvat käsi kädessä minän, persoonan kanssa. Jotta voi olla tapahtumia, täytyy olla joku, jolle ne voi tapahtua. Tästä tulee hyvin nopeasti sellainen kehä, joka vahvistuu ja lujittaa itseään jokaisella muistolla. On helppo ohittaa minän ongelma perustelemalla se muistojen kautta: kuka on minä? No, jolle nämä asiat tapahtuivat. Kelle nämä asiat tapahtuivat? No minulle. Siinä se. Helppoa kuin heinän teko. Mitä pitempi aika kuluu, sitä enemmän sinulle tapahtuu asioita, ja mitä enemmän sinulla on muistoja, joita vasten perustella minän olemassaolo, sitä lujempi kuva sinulla on siitä kuka olet. Minä olen se, joka kävi kahden kuukauden työharjoittelussa Walesissa, minä olen se, joka teki viime viikolla levyn. Minä olen se, joka on elänyt tämän elämän tähän pisteeseen asti. Minä on muistin kannalta kätevä, lähestulkoon välttämätön työkalu. Kaikkea ei tarvitse opetella alusta asti, jos muistoissa on jotain tarttumakohtia, joita vasten vertailla uutta asiaa. Episodinen muisti taas auttaa nimenomaan tarinoiden kehittämisessä ja muistamisessa. Täytyy toki pitää mielessä, että nämä muistot harvemmin ovat täysin luotettavia siksi, että nämä tarinat ovat juuri sen sinun mielesi rakentamia ja tekemiä, minkä vuoksi niissä yritetään yleensä maalailla sinusta kuvaa parempana ja näppärämpänä ihmisenä kuin ehkä olitkaan. Mutta olen käsitellyt tätä vime aikoina ennenkin, en vain ehkä ilmaissut ajatusta näin kokonaisena.

Tuon kuvassa istuvan miehen kuolema on yksi sellainen etappi, joka lujitti sitä omaa persoonallisuuttani, yksi tärkeä ja vaikea muisto elämän varrelta. Siitä huolimatta tuo kuolema opetti myös paljon siitä, miten tärkeä on repiä itseään irti niistä muistoista. Opetti nimenomaan sitä, että ihminen elää hetkessä eikä millään menneellä ole väliä tässä hetkessä. Elämä ei ole hyvä eikä paha. Kyse on vain siitä, missä itse seisot näiden kaikkien asioiden suhteen. Joskus jokin tapahtuma voi saada sinut niin saatanan vihaiseksi ja turhautuneeksi, ettet edes ymmärrä asioiden muuttuvan heti kun liikut suuntaan tai toiseen.  Onneksi elämä vie eteenpäin väkisinkin, tahdoit tai et, ja aika tuo perspektiiviä kaikkeen, oli se sitten näkökulmastasi hyvä tai paha asia. Viidessä vuodessa pääsee jo aika pitkälle.

Koita tässä nyt sitten olla sekoamatta.

On nyt katseltu tässä parin vuorokauden sisään vähän päälle tuotantokausi Mr. Robotia. Vaikka siinä ärsyttävät jotkut pikkujutut (dialogien kameratyöskentely on aina lähes samanlaista, henkilöt on sijoitettu vastakkaisiin alalaitoihin, pienesti ennalta-arvattavuus ja vähän Fight Clubista suoraan kopioitu prosessi yhdistettynä Anonymouksen märkiin uniin) niin melko hyvä sarja se silti on. Etenkin sekoamisprosesseissa koen lievää samastumista, vaikken olekaan koskaan heittänyt itseäni laidan yli dissosiatiiviseen persoonallisuushäiriöön asti. Lähinnä tuossa on mielestäni kuvattu hyvin se tunne siitä, että niitä sisäisiä demoneita vastaan taistelua on jatkettava koko ajan, tai se "huuto päässä palaa takaisin".  Se on jotain, mitä teen kirjoittamisen ja kaiken muun kautta. Aina välillä saan kuulla siitä, että teen liikaa asioita, eivätkä ihmiset jaksa seurata tai pysyä perässä niissä. Siinä tuleekin vastaan juuri se olennainen kysymys siitä, tekeekö asioita siksi, että muut voisivat tykätä ja seurata niitä, vai siksi että on pakko tehdä asioita?

Tekemisissä on aina kaksi ulottuvuutta. Ensisjainen on henkilökohtainen, väistämätön polte. Jos minä en syötä tälle liekille ensimmäistä sanaa, kuvaa tai laulua, jonka saan käsistäni siihen viskattua, se leviää ja polttaa minut kokonaan. Kaikki tämä on ensisijaisesti mielenterveyden ylläpitoa. Täysin itsekästä toimintaa. Jotain mitä on pakko tehdä MINUA varten. Ei siksi, että minulle tulisi "hyvä mieli", vaan siksi ettei todellisuuteni repeäisi totaalisesti. Se pitää eksistentialistisen ahdistuksen, itsevihan, raivon ja merkityksettömyyden tunteen aisoissa ja jopa vähentää niitä niin, että kykenen keskittymään triviaaleilta tuntuviin asioihin, kuten siihen, mitä tänään tahdon syödä tai tehdä. Tämän systeemin kehitin itselleni noin kymmenen vuotta sitten, olen todennut sen toimivaksi ja välttämättömäksi, eikä minulla ole toistaiseksi aikomustakaan muuttaa sitä. Sen tiellä ei voi seistä, koska se on välttämättömyys. Sen pois jättäminen ei ole vaihtoehto.

Toinen ulottuvuus on sosiaalinen. Välittää tunnetta, välittää kokemusta ihmisyydestä, tietoisuudesta, kuolevaisuudesta tiettynä hetkenä tässä todellisuudessa niille, jotka joutuvat sen kokemaan samalla hetkellä. Vaikka sinä et sattuisi olemaan tekemisistäni mitenkään päin kiinnostunut tiettynä aikana, joku toinen saattaa löytää sen homman juuri ensimmäisenä ja kokea omakseen. Jossain toisessa vaiheessa hän kyllästyy ja turtuu tahtiin, ja sinä tulet pitkästä aikaa katsomaan, että mitä sille yhdelle hourupäälle kuuluu. Se on aivan fine. Minä olen täällä kyllä. Tahdon välittää suoraa ymmärrystä, sellaista, jonka kokemiseen ei tarvitse välttämättä lukea sanaakaan tästä. Tiedän sen myös välittyvän. Yleisöni ei ehkä ole kovin suuri, mutta se ymmärtää täysin jokaisen sanan jonka sanon, jokaisen kuvan ja levyn jonka teen. Tiedän, että viesti menee perille. Se on äärimmäisen palkitsevaa sosiaalisessa mielessä. Jopa niin, että vaikka ison osan aikaa kukaan ei sano mitään, sosiaalinen tarpeeni on lähes täysin tyydytetty. Voi mennä parikin viikkoa, että olen kotona puolisoni ja koiramme kanssa, enkä edes muista maailmassa välttämättä olevan kauheasti muita ihmisiä, kuin korkeintaan veljeni. Ihan jo pelkästään sillä ajatuksella, että tiedän tulevani kuulluksi ja ymmärretyksi siinä mitä sanon ja teen. Se riittää. Ei ole tarvetta huutaa ylimääräistä kenellekään muulle.

Viime päivien sosiaalinen feed on ollut täynnä pelkkää Amerikkaa, helposti yli kyllästymisrajan. Eniten siinä kaikessa ärsyttää se, ettei mistään ole tullut mitään oikeaa, validia informaatiota, faktaa tai järjen ääntä, kaikki on vain samaa läyhäämistä, spekulointia ja loan heittämistä puolin ja toisin. Tyypillistä amerikkalaista melua vailla mitään sisältöä. Valkoista kohinaa. En usko, että Trump on presidenttinä yhtään huonompi kuin Bushit ja Reaganitkaan. Vaarallisempia ovat ne Trumpin kannattajat, jotka eivät ihan ole tajunneet, että hänen voittonsa ei vielä suoraan tarkoita sitä, että kaikki muut paitsi valkoiset ajetaan soihtujen ja talikoiden kanssa maasta. Silti jo nämä pari päivää, kauan ennen kuin hänestä on edes tullut presidentti, ovat olleet memejen ja muun internethassuttelun (ja myös panikoinnin ja spekuloinnin ja sen sontaisen disinformaation) kannalta niin hedelmällistä aikaa, että tästä tulee vielä todella psykedeeliset neljä vuotta.

Matkakirjeitä Maasta

Sain juuri luettua loppuun Mark Twainin Matkakirjeitä Maasta. Se oli aika nopea lukea, kun sen vihdoin jaksoi ottaa projektiksi. Osa jutuista oli tietysti tuttuja lapsuuden animaatiosta Adventures of Mark Twain, olkoonkin ettei se välttämättä olisi lapsille niin sopivaa kamaa, mutta niin vain sitä niillä kasvettiin. Se onkin muuten asia, jota en ainakaan muistaakseni ole tajunnut ajatellakaan aiemmin. Mark Twainin "saduilla", niiden maailmankuvalla ja lähtökohdilla oli jo lapsuudessani suuri merkitys. Ehkä siksi aikuisiällä luettuna Twain on tuntunut niin jykevältä ja vankalta, se on jotain sellaista, mikä on lähtöisin jo lapsuudesta, jotain selkäytimeen painunutta siitä, miten maailmaa pitää lähestyä. Olisinko vähemmän kyyninen, mikäli olisin kasvanut pelkästään muumeilla? Ehkä, mutta väitän, että Twainin nihilismi ja kyynisyys oikaisivat minulta muutamia vuosia itseni etsimistä ja turhaa sekoilua. Jos jostain pidän Twainissa, niin siitä miten rehellinen hän on ihmisyyttä kohtaan havainnoissaan. Suuri osa tästä kirjasta tuntui tutkielmalta joitakin novelleja varten, tutkielmia ihmisen moraalista, Raamatusta ja sen ristiriidoista ihmisen sanojen ja tekojen välillä.

Toki Twainilla on paljon sellaista rasismia ja aikansa mukaista ajatuksenjuoksua, jota en allekirjoita millään tavalla, mutta on siellä myös paljon uraa uurtavaa ajatusta taustalla. Hänen tekstinsä ei ole sellaista ärsyttävää, turhaa tökkimistä mitä isoin osa tämän päivän "satiirista" on, vaan juuri sellaista kuivaa, lakonista toteamista, jonka naula tulee vasta viimeisillä lauseilla, kuten vaikkapa Kirotun Ihmissuvun kohdalla, jossa hän yhtyy muutamien teologien näkemykseen siitä, että koko maailmankaikkeus ostereineen, trilobiitteinen, matelijoineen ja muineen luotiin vain ihmistä varten, koko se vuosimiljoonien kulku vain, jotta tämä viimeinen 30 000 vuotta ollaan voitu täällä kekkuloida miten tahdotaan. Se on aivan sama asia, kuin jos Eiffel-tornin asettaisi ajan ja maailman mitaksi. Tuolloin ihmiskunnan historia vastaisi kärkeä peittävää maalikerrosta, ja täytyisihän sitä nyt olla aivan typerä jos ei näe, että koko Eiffel-torni on rakennettu nimenomaan tuota maalikerrosta varten. Mic drop.

Nyt voinkin siirtyä pienen lepohetken jälkeen Yukio Mishiman The Temple of the Golden Pavillioniin. Tuntuu, että luen nykyään kirjoja paljon enemmän englanniksi kuin suomeksi. Toisinaan on vaikea muistaa, millä kielellä on minkäkin kirjan lukenut, kun muistaa ne vain kuvina ja yksittäisinä lauseina, joista on vaikea sanoa onko kääntäjä ollut minä itse, vaiko joku muu. Ei sillä kai mitään väliä ole, mutta välillä sitä miettii vaikka Aldous Huxleyn kirjojen kohdalla, että milläs kielellä minä tämän luinkaan. Samapa tuo, kunhan lukee. Tämä levy käveli juuri äsken youtubessa vastaan, tämä on kyllä ollut musiikin kannalta hieno vuosi, vaikka onkin saatu laskea paljon muusikoita myös hautaan. Jaoin tämän jo aikaisemmin, mutta jaan Leonard Cohenin haastattelun myös uudestaan, koska se on mielestäni hienoimpia ja tärkeimpiä artistihaastatteluja joita olen lukenut.

Subjektiiviset maailmat natisee liitoksissaan.

Elämä on merkillinen touhu, ihme viskomista ja sykleissä kulkemista. Marraskuut ovat järjestään todella ahdistavia ja aina tuntuu tapahtuvan jotain sellaista, minkä jälkeen elämäsi tai käsityksesi siitä ei ole enää ennallaan. Muuta en nyt muitten asioista huutele, kuin sen verran, että häpeä on helvetin vaarallinen tauti, pieni ketjureaktio joka repeää aina jossain vaiheessa isoiksi ongelmiksi. Se on todella surullista seurattavaa. Maailmakin tuntuu olevan kollektiivisesti sitä mieltä, että tämä on ollut paskin vuosi pitkään aikaan.

Kirjoitin tämän lauseen monta kertaa uudestaan, osaamatta muotoilla sitä mitenkään päin oikein. Maailmassa vallitsee nyt kahtiajako, railo joka on näennäisesti syvä, vaikka todellisuudessa täysin olematon. Me olemme kaikki ihmisiä, kaikki samalla tavalla eläviä ja kuolevia kädellisiä, eikä meillä ole täällä mitään muuta kuin toisemme, myös ne meistä, jotka ovat meidän kanssamme eri mieltä. Me emme voi sulkeutua vihaamaan "vastapuolta", koska siellä vastapuolellakin on ihminen, joka on ihan yhtä peloissaan ja huolissaan tulevaisuudesta kuin mekin. Se tulevaisuus on pitkälti kiinni siitä, miten me tänään kohtelemme niitä, jotka ovat meidän kanssamme eri mieltä tai näennäisesti meidän "vihollisiamme". Ei ole mitään muuta todellisuutta, kuin tämä. Ei ole mitään muuta totuutta, kuin se, että täällä on ihmisiä, joiden on tultava toimeen keskenään. Kaikki muu on näkökulmakysymyksiä ja subjektiivista hölynpölyä. Tietenkään meistä kukaan ei voi täysin päästä irti siitä, mutta me voimme edes yrittää. Keskustella niiden kanssa, jotka näkevät asiat toisin, yrittää löytää ymmärrys, vaikka paska tuntuu satavan omaan niskaan. Kiehahtaa saa, se on monesti väistämätöntä, mutta pitää myös yrittää päästä sen yli mahdollisimman nopeasti, ja keskittyä ratkaisemaan ongelmia.

Viha ei ole mitenkään päin kestävä pitkän tähtäimen suunnitelma. Sen, jos jonkun asian minä olen lyhyen ja vihaisen elämäni aikana oppinut. Viha voi auttaa tekemään asioita, se toimii turbona jota voi tunkea moottoriin kun tarvitsee vähän lisää energiaa jonkun asian loppuunviemiseksi, mutta jos tunget sitä moottoriin koko ajan, se räjähtää käsiin. On helppo syytellä muita, siihen syyllistyn tietysti itsekin päivittäin, mutta ymmärrän että aika harvoin ne jutut on niiden ihmisten vikoja ja pyydän vielä saman päivän aikana anteeksikin. Kaikki omat ajatusten aallot tuppaavat lyömään ristiin muiden ihmisten ajatusten kanssa ja sitten on aika äkkiä vene nurin. Se ärsyttää itseäkin, kun näkee jo, että pitäisi osata vain lopettaa ja olla hiljaa, muttei pysty siihen kuitenkaan ihan vielä.

Lopultakaan ei auta mitään jäädä vihaamaan muita, kierimään vitutukseensa tai syytellä ja osoitella sormilla. Se ei muuta tilannetta mihinkään. Pitää vain ymmärtää, että tästä eteenpäin elämän realiteetit ovat nämä, ja näillä mennään eteenpäin nyt ainakin jonkun aikaa. Kyllä ne asiat selvittävät itsensä, kun aika kuluu, näyttivät ne miten raskailta ja ylitsepääsemättömiltä hyvänsä.

Jalkala

Nuo lapsuuteni pihat
pienuudessaan avarat
kaikki mitä silloin tiesin,
missä kaiken eloon opin.
Sauna, jossa sahti haisi
Joki, joka minut kastoi.
Piha, joka minut ja monet muut
valmiiks maailmaan kasvatti.
Ainut muisto kodista,
Ainut koti muistoista
On kohta jonkun toisen oma,
Toisen muiston turmelema.
Ja haamu tuvan lattialla
Kurtistaa vaan kulmiaan,
muttei haaveet haamun yllä
Koskaan tähän maailmaan.

Todellisuuden työpöytä.

Viime yönä törmäsin Flipboardissa tähän haastatteluun ja se tuntui olevan niin hyvin linjassa juuri sen kanssa, mitä tahdoin tuolla levyllänikin ilmaista, että innostuin hieman. Kognitiotiede, tietoisuuden, havainnon ja sitä kautta todellisuuden perimmäisen luonteen tutkiminen ovat itselle olleet aina "se" juttu. Niiden myötä kiinnostuin kuolevaisuusahdistuksen hieman hellittäessä filosofiasta, psykologiasta, fysiikasta ja oikeastaan vähän kaikesta muustakin. Tämä prosessi on jatkunut koko ikäni, olen pohtinut sitä paitsi tässä, myös musiikissani ja kuvataiteessani. Tuossa haastattelussa oli mielestäni hauskasti tiivistetty jo alkuun tämä yksi olennainen ihmetys: neurotieteilijät käyttävät aikansa pohtien, miten neuronien, biologisen materian massasta voi nousta niistä emergentti ensimmäisen persoonan tietoisuus, ja kvanttimekaniikan tutkijat ihmettelevät onko ylipäätään olemassa mitään muuta, kuin tuo ensimmäisen persoonan tietoisuus joka havainnoi todellisuutta ja tekee sen näin ollen olevaksi.

Douglas Hofstadter esitti kirjassaan I Am A Strange Loop (ja ilmeisesti myös aiemmin kirjassa Gödel, Escher, Bach, jota en ole vielä lukenut) ajatuksen, joka vähän mutkia oiottuna kuului niin, että tietoisuus on jotain mitä tapahtuu kun ensisijainen tehtävä on täytetty. Ladotaan vain riittävästi informaatiota käsitteleviä osasia päällekäin suorittamaan jotain tehtävää. Mitä enemmän niitä osasia on, sitä nopeammin ja tehokkaammin ne suorittavat tehtävänsä ja sitä enemmän niille jää ylimääräistä kapasiteettia käytettäväksi toissijaisiin tehtäviin. Näin ollen, tietoisuus syntyy tylsyydestä. Tämä on havaittavissa konkreettisesti vaikkapa tietotekniikan ja tekoälyn kohdalla. Aiemmin kaikki tietokoneen kapasiteetti meni lähinnä laskujen suorittamiseen, mutta kun laskuja voidaan suorittaa yhä nopeammin ja nopeammin, vapautuu tilaa ja kapasiteettiä myös muihin tehtäviin, ja tämä kehitys on jatkuvaa ja menee koko ajan eteenpäin, johtaen ajan myötä myös tekoälyn kehittymiseen. Epäreilu tekijä tässä on toki se, että ihmiset vievät tätä kehitystä eteenpäin aika paljon nopeammin, kuin mitä ihmistietoisuus on kehittynyt evoluution myötä vähitellen ja tottuen ympäröivään todellisuuteen. Voikin olla, että nopea kehitys tuo tekoälylle aika rankat eksistentiaalikriisit, mutta sen aika näyttää. Toivotaan, etteivät kiroa luojaansa ihan yhtä kovalla innolla, kuin me omaa hypoteettista luojaamme.

Mielenkiintoista tuossa haastettelussa oli analogia tietokoneen työpöydästä: Me emme tarvitse todellisuutta selviytymiseemme, joten meille ei ole tarpeellista nähdä kaikkea sitä informaatiota, joka vaikka "käärmeen" käsitteen alle oikeasti sisältyy. Me näemme ikäänkuin pikakuvakkeen, emme ohjelmaa itsessään. Tämä pikakuvaketodellisuus auttaa meitä tekemään päätöksiä nopeammin, kuin mitä menisi aikaa kaiken informaation käsittelyyn. Näemme käärmeen, muutumme varovaisemmiksi ja tähtäämme toimintamme niin, että selviydymme tilanteesta elossa. Näemme kaiken sen, mikä on olennaista, tai oikeammin tarpeellista. Emme välttämättä koskaan pääse näkemään todellisuutta sellaisena kuin se on, mutta toisaalta jo ihan niinkin yksinkertainen keksintö kuin prisma auttoi meitä kurkistamaan valon näkymättömissä olleisiin ominaisuuksiin, joten ehkä joskus keksimme myös tietoisuudelle sitä vastaavan "prisman", jolla pystymme käsittelemään sitä informaatiota, joka meiltä normaalisti pysyy piilossa.

Minä ja tietoisuus ovat käsitteitä, jotka häviävät universumin maisemaan ja laajuuteen helposti, mutta toisaalta niiden merkitys saattaakin olla äärettömän tärkeitä koko sen maiseman olemassaolon kannalta. Mikäli observoijan havainto luo maiseman itsessään, ne ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään, ja koko todellisuus perustuu vain tähän interaktioon, se antaa tietoisuudelle (huom, ei MEILLE, vaan tietoisuudelle) uudenlaisen merkityssuhteen tässä äärettömän suuressa ja tuntemattomassa yhtälössä. Emme tiedä tästä lähestulkoon mitään, mutta se käy koko ajan kiinnostavammaksi ja inspiroi tekemään lisää musiikkia ja taidetta, jotta kykenisin tarkastelemaan tätä asiaa niin monelta kantilta, kuin vain on suinkin mahdollista.

There is no "Up".

Tein tämän kaiken tänään, vaikkei ollut tarkoituskaan. Se syntyi aika vahvasti noiden eilen jakamieni Caponigron valokuvien inspiroimana, muttei pelkästään niistä. Olen jo pitemmän aikaa tahtonut taas kolistella kaiken metallisen kanssakin. Jostain syystä tuo Kantele ja papan Landola vain soivat yhteen todella hienolla tavalla, Kanteleen vire on jossakin Bbn korvilla, Landola taas on kai Gssä tai G#ssä. Enpä ole virittimen kanssa katsonut. Hienolla tavalla molemmat kumminkin kolisevat ja humisevat. Musiikki kulkee koko ajan kolinasta huminaan, rytmistä ääneen, akustisesta sähköiseen. Tällaisten tekeminen on vain todella inspiroivaa, tuntuu että tämä on musiikkia puhtaimmillaan, vailla ihmisen odotuksia ja ajatuksia siitä mitä sen pitäisi olla. Vapaata musiikkia, monella tapaa.

Nyt pitäisi kai mennä nukkumaan, kirjoittaminen tuppaa lipsumaan nykyään yöhommiksi jos muistan sitä ensinkään. Ainahan tämä on mennyt kausittain, joskus ei vain ole mitään asiaa, joskus sitä asiaa pitää miettiä vähän enemmän jotta sen osaa sanoa ulos, toisinaan taas ihmettelee, että onpa outo olo siihen asti että tykittelee sen kaiken ulos ja on taas parempi olla. En nyt oikein tiedä mikä olisi mielessäni isompi teema. Kuolemaa olen toki miettinyt eri kulmista, mutta se ei ole mitään uutta, eikä tässä mitään suurempia oivalluksiakaan ole tullut oikein minkään suhteen. Ajatus on hidasta työtä. Välistä olen yllättänyt itseni hissistä ajattelemasta, että tässä tämä tietoisuus taas on, tuijottaa samoja nousevia numeroita ja kaikki aika siinä välissä on lipsahtanut johonkin, vastahan minä tässä olin. Ihmekös tuo, kun koiran kanssa pitää käydä sen 3-4 kertaa päivässä pihalla joka tapauksessa.

Pihalla onkin ollut kaunista. On hyvä, että lumet tulivat tänä vuonna jo näin ajoissa. Siitä tulee hyvä mieli, enkä edes muistanut miten hyvältä jotkut bändit vain kuulostavat lumisateen leijjaillessa hiljalleen alas. Veikkaan, että niin minunkin musiikkini kuulostaa, joten suosittelen taas jokaista menemään bandcampiin ja latailemaan sieltä itselleen mieleisen läjän kuunneltavaa, mikäli tuosta musiikista nauttii. Se kuulostaa pihalla varmasti paremmalta, kuin sisällä. Tai, no, riippuu vähän siitä mitä duunailee ja mihin kellon aikaan.

Paul Caponigro

Kouluduunina valokuvauksessa oli tarkoitus pällistellä valokuvaajia. Piti valita yksi, joka esitellään sitten seuraavalla kerralla. Olisin valinnut mieluusti Evelin Kaskin, joka on kuvannut kuolemaa ja joka on kuvannut mm. itsemurhan tehneiden omaisia. Lisäksi joskus kymmenen vuotta sitten hän pyöri myös joissain samoissa piireissä, ja olisi ollut mielenkiintoista tutustua hänen töihinsä, kun ei ole mitenkään muuten juuri valokuvaus-duuneja ihmetellyt, kuin mitä nyt koulussa vuoden päivät on niitä tullut vastaan. Felmanniassa ei kuitenkaan ollut tarjolla mitään häneltä, joten katselin ympärilleni. Ensimmäisenä silmääni napsahti Wise Silence-niminen kirja. Intuitiivisesti tiesin jo heti, että se oli tässä näin. Ajattelin kuitenkin kypsästi ja aikuisesti, että "fuck you I won't do what you tell me!" ja jatkoin ympärilleni katselua. Silti tiesin koko ajan, että tuo Paul Caponigron kirja se on, mistä minä kerron. Jo nopea vilkaisu sen sisään sen kertoi.

Caponigron valokuvat ovat hiljaisia ja ennen kaikkea musikaalisia. Ehkä se ei tule yllätyksenä, että katselen valokuvia paljolti musiikin läpi. Jos se toimisi levynkantena, se on helvetin hyvä. Jos kuulen musiikin päässäni jo katsoessani kuvaa, se toimii. Nämä kuvat soivat minulle saman tien, ne soivat niillä samoilla äänillä jotka ovat minulle niin tuttuja, niitä samoja ääniä joita olen soittanut kitaralla vaikka kuinka kauan. Tunsin heti intuitiivisen, alitajuisen yhteyden, sen, että tämä valokuvaaja pyrkii ilmaisemaan sitä täsmälleen samaa asiaa, jota yritän ilmaista musiikin kautta. Sitä hiljaisuutta, yksinäisyyttä, asioiden poissaoloa, kaikkea sitä mikä jätetään pois. Lähinnä ihmiset on jätetty pois. Ihmisten mielipiteet, ihmisten tulkinnat ja tarkoitusperät, jäljellä on vain rytmi ja harmonia, musiikki ilman mitään ihmisen antamaa lokeroa tai määritelmää. Se etenee juuri niinkuin se tahtoo, virtaa välittämättä siitä miten ihminen sitä määrittää.

Kuten viimeisestä kuvasta saattaa arvata, oli seassa muutama aavikkokin. En suoraan sanottuna edes tiedä mistä tämä epämääräinen aavikkofetissini on tullut, mutta tiedän, että se kuvastaa täydellisesti sitä sisäistä maisemaa, jonka koen omakseni. Se on armoton, hiljainen, kaunis, järjettömän suuri. Jotain sellaista, joka ei välitä ihmisen ailahtelusta. Se on jotain sellaisa, jonka yritän saavuttaa musiikillakin. Siitä syystä pidän myös seinistä. Ihminen voi hakata päätään seinään, mutta ellei se nyt ole joku pahviseinä, niin kyllä se ihmisen pää siinä aina ennen hajoaa. Seinän voi voittaa vain tuijottamalla. Oppimalla siltä. Kuuntelemalla sitä. Istumalla hiljaa. Ymmärrät kaikki ne asiat, mitä voit tehdä sen sijaan, että tuhlaat aikaasi hakkaamalla päätä seinään. Joskus vielä, ei luultavasti ihan heti, pidän valokuvanäyttelyn seinille, kunnollisen hiljaisuuden ylistyksen noille äänettömille opettajille. Nyt väännän seuraavan animaatiopätkän rendautumaan ja menen nukkumaan. Hyvää yötä.

Periscope-liveryssimisiä.

Tänään viihdytin lähinnä itseäni kuvaamalla periscopeen parit loopperilivesessiot. Ensimmäisessä Noru haukkui melko reippaasti, kun ikkunasta näkyi muita koiria ja kaikenmaailman yhteiskunnan paskasakkia, joka ei torstaisin ole töissä keskellä päivää. Toisella yrityksellä se haukkui sitten minulle, kun en antanut sen enää haukkua sille yhteiskunnan paskasakille ja muille koirille. Nyt illemmalla kuvasin vielä kolmannen, eikä koira haukkunut, mutta loopperi tuntui jotenkin mystisesti kosahtaneen ja mietin hetken aikaa mikä on vikana. Soitto alkaa siis jossain kahdeksan minuutin korvilla. Periaatteessa pidän tuon sovelluksen ajatuksesta, pystyy soittelemaan tuollaisia nopeita juttuja ihmisille ilman sen enempiä miettimisiä ja säätämisiä, mutta on siinä se hankaluus, ettei juttelu oikein onnistu samalla kun soittaa, kun huomaa viestit vasta kun ne häviävät ruudusta, suurimmalla osalla niistä ei toki ole mitään spämmiä kummempaa väliä. Lopputuloksena on sitten se, että soittaessa tuijotat ruutua melkein koko ajan, ettei mene mikään ohi, mikä tuntuu vähän tyhmältä, etenkin kun viestit menevät sitten kumminkin ohi. Ei voi voittaa, mutta ehkä sitä tässä jotenkin tottuu. Koitin kuvata myös pari liveä, missä en soittaisi, mutten kyllä oikein keksinyt mitä helvettiä sitä muka olisi sitten pitänyt tehdä sillä aikaa, kun odottaa, että joku eksyy siihen videoon.

Katselin viimeyönä dokumentin siitä, miten suomalaiset sukeltajat hakivat ne hukkuneet kaverinsa pois Norjasta. Kunnioitettava ja varmasti äärimmäisen raskas homma. Se sai minut miettimään jotenkin myös kuolemaa. Tuli jotenkin epätodellinen olo sen suhteen. Tai ei epätodellinen, ennemmin epäuskoinen. En oikein itsekään tiedä mitä se tarkoittaa, mutta tuli sellainen äkillinen tunne siitä, että se on jotenkin epätodellinen asia, johon me, minä etenkin, jatkuvasti viittaamme, mutta joka ei ole mitenkään todellinen. Ikäänkuin se olisi aisti-illuusio. Tuli sellainen olo, kuin tajunta, ja kaikkien muidenkin tajunnat, olisi kiinni jossakin isommassa alustassa, "gridissä", jossakin sellaisessa joka on todellisuus, eikä kuolema ole mitään muuta kuin tuosta gridistä irtautuminen. Ja sitähän se käytännössä toki onkin, mutten ymmärrä mitä se meinaa. Se ei ole todellisuuden kannalta relevantti, mutta silti me kaikki ajattelemme sitä, pelkäämme sitä tietoisesti tai tiedostamattamme, ja suhteutamme kaiken tekemisemme sen mukaan. Suurin osa tietysti kompensoiden ja eskapistisesti, mutta kyllä sen kohtaaminen on jokaisella edessä. En tiedä mitä tämä tuntemukseni meinaa, jos mitään, mutta kun aamulla luin taas vanhasta painajaisestani tyhjiökuplasta ja siitä miten koko maailmankaikkeus saattaa koska tahansa vain pyyhkiytyä pois mikäli Higgsin kenttä saavuttaa jonkinlaisen stabiilin tilan, ja mikä vielä kaiken entropiakäsityksen ja nykyfysiikan ymmärryksemme mukaan on väistämätön tosiasia, niin kyllä siinä miettii että miten ja miksi tämä lyhyt ja merkityksetön tietoisuus on olemassa. Tämä hetkestä toiseen valuminen, itsensä observointi, jonka keskipisteessä on aina minän tarkkailija, pää joka pysyy paikallaan sen aikaa kun liikutat maapalloa jaloillasi tuodaksesi jotain muuta siihen keskipisteen tapahtumahorisonttiin. En ole sekoamassa, kunhan nyt vähän innostuin taas.

Nyt aion ottaa iisisti, katsella vaikka Top 40 ohjelman vuodelta 1996 ja miettiä miten hassua musiikkia 90-luvullakin tehtiin. Se mitä ennen tapahtui musiikkiohjelmissa, mutta nykyään ei koskaan, on uuden ja erikoisemman nostaminen. Ennen musiikkiohjelmat nostivat asioita valtavirran ulkopuolelta, nykyään ne määrittävät valtavirran. Se on mielestäni vähän nurinkurista kehitystä, koska se pienentää ison ihmisosan käsitystä siitä, mitä musiikki on. Juuri sitä varten on hyvä, että on olemassa vaikkapa Periscopen kaltaisia juttuja, joilla musiikkia voi viedä suoraan ihmisille, jotka eivät muuten koskaan eksyisi sen äärelle. Huomaatteko miten hieno aasinsilta takaisin alkuun! Ai ettien että.

Keko

Koulussa aloin duunailla veistosta, jonka ideana oli asettaa kaksi hahmoa jonkinlaiseen epätavanomaiseen tai ristiriitaiseen vireeseen keskenään. Olen pyöritellyt tätä jo pitemmän aikaa keksimättä mitä helvettiä siihen teen, mutta sitten jotenkin ajattelin äkisti vain sitä, että asettaa taiteilijan ja taiteen jotenkin päinvastaisiin rooleihin: sen sijaan, että taiteilija tekisi taideteoksensa ja määrittäisi kuvan taiteestaan, taideteos määrittääkin tekijää ja tekee hänestä sen ihmisen, joka hän on. Kaikki kuvat joita teen, ovat kuvia minun tajunnastani, mielestäni ja samoin ne kertovat minun tulevasta kuolemastani, tai kaikista niistä askelista jotka siihen tulevat johtamaan... Lopultakaan tämä ei ole niin outo tapa lähestyä asiaa, mutta kun en keksi muutakaan, menen tällä. Se aiheutti heti yhden käytännön pulman. Millainen teos voisi hirttää tekijänsä? Äkisti jostakin vain pulpahti mieleen Olavi Lanun veistokset.

En tunne Lanun tuotantoa juuri mitenkään muuten, kuin sen perusteella, mitä olen nähnyt tämän kotikaupunkini katukuvassa. Lanun veistokset ovat lähes joka puolella, vaikka suurin osa ei niitä huomaakaan. Valittavia, vaikeroivia, sikiöasennossa istuvia, putoavia ihmisiä. En tiedä miten Lanu on ne tarkoittanut, mutta minulle ne ovat aina olleet kuvia kipuilevista ihmisistä, kipuilevasta kaupungista, ahdistuksesta ja merkityksettömyyden tunteesta. Ja se vastaa sitä käsitystä, joka minulla kotikaupungistani myös on. Uskon, että Lanun veistokset ovat vaikuttaneet omaan ja monen muunkin lahtelaisen, ainakin selkeämmin Fleshpressin ilmaisuun paljonkin. Tai ehkä Lanunkin kuvat ovat vain joitain tämän kylän hengen heijastumia, mutta joka tapauksessa lopputulos on sama.

Jo vuosia nimenomaan tämä Keko on ollut itselleni merkittävä veistos. Se on tehty samana vuonna kuin minutkin, ja tavallaan pidän siitä ajatuksesta, että meidät on luotu samasta voimasta, samasta ajatuksesta. Minulle tuo veistos on aina merkinnyt hiljaista mietiskelyä, sisäänpäin kääntymistä, tahdonvoimaa, kärsimyksen hyväksymistä ja sen kääntämistä voimaksi. Etenkin muiden kärsimyksen muuntamista voimaksi, luovuudeksi. Siitä syystä se on tuntunut aina omalta, tärkeältä.  On hienoa, että Lahdessa on tuollainen paikka, kuin Lanupuisto on. Se on sellainen aarre, mitä ei moni lahtelainenkaan tunnu tajuavan täällä vuoden betonirakenteiden varjossa. Etenkin juuri nyt, ensilumien aikaan, todella hieno paikka. Kävin kuvailemassa ja tekemässä tällaisen videon edellisen levyn viimeiseen biisiin, lähinnä omaksi ilokseni ja kunnianosoituksena Lanulle.  Koulun veistokseen teen Keolle jonkinlaisen pienen tribuutin, vaikka minun hahmoni on kumaraisempi, vieläkin sisäänpäin kääntyneempi.

Lintunen

Tänään vouhotin internetissä sinkkujen turhuudesta ja tarpeettomuudesta. Todistaakseni olevani anarkisti ja omienkin dogmieni vastainen ihminen, tässä on nyt tällainen "sinkku". Saatana Saa Aina Omansa-kasetilta löytyy laulu jonka nimi on Lintunen. Tehtiin se sitten Aleksanteri Kuosan kanssa vähän erilaisena sovituksena. Se on nyt vain pyörinyt käsissä, koska minulla ei ole tuollaiselle musiikille suoranaisesti mitään käyttöä, vaikka siitä versiosta mielestäni hyvä lajissaan tulikin. Alkun kanssa on mukava duunailla juttuja, ennen kaikkea siksi, että niinä päivinä oppii aivan helvetisti lyhyessäkin ajassa. Samaa pätkää lauletaan uudestaan niin kauan, että se menee kohdalleen, mikä taas minun sävelkuuroon korvaani on monesti raskasta marmorinveistoa, kun en edes kuule mitä teen väärin, ennen kuin se on tehty 30 kertaa. Mutta siellä sitä saakin vasta olla kunnon työaasina, niin pitkään painetaan päivää, kunnes sanotaan, että se oli siinä. Se on mukavaa, enkä koe sitä lainkaan turhauttavana. Tuki-laulunkin tein yhdellä otolla yhden tuollaisen session jälkeen, heti kotiin tullessa.

On tänään tullut kuunneltua oikeaakin musaa. Nimittäin Youtubesta löytyi Matt Elliottin uusin levy The Calm Before. Se on kyllä heittämällä yksi tämän vuoden parhaita levyjä, etenkin viimeisen biisinsä vuoksi! Se oli vaan niin pysäyttävän hieno, että sanat tuntuivat syöpyvän tajuntaan jo ensimmäisellä kuuntelulla. Etenkin siksi, että vähän saman henkiset, Platonin luolavertauksen heijastuksia pyörittelevät tekstit kirjoitin myös Cut To Fitin tulevan levyn viimeiseen biisiin. Saa nähdä, koska se saadaan ulos. Tuo levy, ja myös Elliottin Drinking Songs ja Howling Songs lähtivät kuitenkin heti tilaukseen. Sieluni on valmis talveen.