perjantai 7. lokakuuta 2016

Taiteen merkityksistä ja hylkäyksistä.

Taiteen, oli sen muoto mikä tahansa, on tärkeä herättää tunteita ja ajatuksia. Kaikki muu, sellainen jossa tunne ei välity, jossa viesti ei kulje median välittäjäaineessa, on pelkkää turhaa tapettia ja paskaa, joka vie huomiota ja tilaa todelliselta viestiltä. Ylimääräistä informaatiota vailla asiaa. Näin minä asian näen. Laitoin LAMKin kautta hakemusta nuorisopalveluiden (eli siis entisen työnantajani) työttömille suunnattuun uuteen tilaan, Ohjaamoon, tietäen kyllä hyvin jo etukäteen, mikä on vastaus tällaisesta valtion turvallisesta jokaiselle jotain jättekivaa-instanssista. LAMKin väki käsittääkseni piti töistäni, mutta tämä entinen työnantajani vastasi odotetusti. Etsitään jotain kivaa ja positiivista, eli taidetta, joka ei häiritse ketään eikä laita ketään ajattelemaan mitään, koska ajatukset ja reflektio voivat olla vaarallisia.

Tiedän, että työni puhuvat nimenomaan sille osalle yhteiskuntaa, jota on potkittu päähän, sille osalle, joka on saanut katsella voimattomina vierestä, kun ystävien tilanteet ajautuvat vähän kerrallaan syvempiin ja vaikeampiin umpikujiin, niille jotka miettivät öisin, miten helvetissä maksavat laskuja ja niille, joille olemassaolo ei ole pelkästään sitä kivaa ja purppuraista maailmaa, jossa töihin "Mennään" ja "otetaan itseä niskasta kiinni" tosta vaan. Tämä herätti minussa voimakkaan vastareaktion, koska katson tämän melko pitkälti omaksi erikoisalueekseni, olen ollut työttömänä, työpajatyöntekijänä, syrjäytymässä, tekemässä nuorisotyötä, ohjaamassa kuntouttavaa työtoimintaa, sekä katsonut koko elämäni työttömyyttä milloin lapsen, milloin nuoren ja nyttemmin myös aikuisen näkökulmasta. Väitän tuntevani sellaisen mielenmaiseman hyvin. Väitän myös, että monessa tapauksessa kuntouttavaan työtoimintaankin ajautuvat introvertit, koska samastuminen työyhteisöihin voi olla heille vaikeampaa ja sitä kautta työttömäksi jäämisen riski ja ulkopuolisuuden tunne ovat voimaakkaampia ja todellisempia tekijöitä heidän elämissään. Tämän perustan siihen, että lähes kaikki ohjaustyössä kohtaamani "asiakkaat" ovat olleet jonkinasteisesti itsenäisyyteen ja eriytymiseen taipuvaisia. Tämän sanottuani jatkan toteamaan, että tällaisille ihmisille negatiiviset tunteet ulkopuolelle joutumisen myötä ovat tuttuja, ja yksi isoja entistä syvempään eristykseen ajavia voimia on ajatus siitä, että minä olen jollakin tavalla "outo" tai "ulkopuolinen", kun tunnen ja ilmaisen näitä negatiiviisia ajatuksia, vaikka todellisuudessa kaikki tuntevat niitä. Yhteiskunta on vain kasvatettu todella vahvasti näiden tunteiden täysivaltaiseen suppressioon, jonka seurauksena meillä on yhteiskunta joka tihkuu passiivis-aggressiivista vihamielisyyttä ja jonka rakenteissa kilpailu on niin syvällä, että taiteiliajtkin katsovat toisiaan jo suden kiilto silmissään, vastustajina ja kilpailijoina jotka ovat syömässä meidän kupistamme, jos emme vahdi sitä.

Tästä syystä negatiivisten tunteiden herättäminen taiteen kautta voi olla äärimmäisen positiivinen kokemus. Se antaa heijastuspinnan, samastumispisteen, ymmärryksen siitä, ettei olekaan näiden ajatusten kanssaan yksin ja että niillä voi olla myös uutta luova, eteenpäin vievä vaikutus. Se on mielestäni välttämätöntä henkisesti tasapainoisemman ja terveemmän yhteiskunnan rakentamiseski. Negatiivisuus on täysin subjektiivinen perspektiivi. Tunteet ovat vain tunteita, ajatukset vain ajatuksia. Ne ovat voimia, jotka liikuttavat ihmisiä, saavat heidät nousemaan perseeltään ja tekemään asioita tässä maailmassa. Taiteilijan tarkoitus on välittää kokemusta ihmisyydestä, shamaani tai ei, sielun on välityttävä toiselle sielulle, jotta hän ymmärtää molempien olevan pohjimmiltaan samat. Taide voi herättää ahdistusta tai pöyristystä, mutta sen pitää tapahtua vain kokijan tulkinnassa, sisäisten moraalikäsitysten ja näkemysten konfliktissa, ei lapsellisessa provokaatiossa ja tarkoituksenmukaisessa törkeydessä. Se kääntyy helposti pastissiksi ja yhdentekeväksi, viestittömäksi kuvastoksi.

Minun taiteestani voi olla monta mieltä, mutta kukaan ei ole vielä koskaan päässyt sanomaan, etteikö se välittäisi tunnetta tai ajatusta. Avauduttuani tästä päivällä, taisin saada oven auki ainakin sille, että voisin järjestää taidenäyttelyn Tirrassa. Se olisi äärettömän hienoa, koska siellä nyt ensinnäkin käy enemmän porukkaa, kuin taidenäyttelyissä keskimäärin. Eihän suurin osa sinne tulisi tauluja katsomaan, mutta jos minun pitäisi valita yksi paikka Lahdesta, joka on minulle tärkeä henkisesti, se on nimenomaan Loviisankatu, ja siitä syystä kokisin sen kunniaksi, jos noita kuviani saan sinne viedä. Eiköhän tässä ollut riittävästi mesoamista yhdelle illalle. Tahdon jakaa kanssanne vielä tämän Vilja Haralan Poste Restante-multimediatyön. Siitä on tulossa käsittääkseni valokuvanäyttelykin, tuolla sivulla on valokuvia ja henkilökuvia. Tärkeä ja hieno duuni.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti