lauantai 15. lokakuuta 2016

Tadao Ando ja minimalismi

Normaalisti arkkitehtuuri on minulle taiteen ala, joka ei jotain Gaudia lukuunottamatta sano mitään tai herätä juuri tunteita, mutta tämä Tadao Andosta kertova dokumentti oli kyllä mielenkiintoista katsottavaa nimenomaan noiden rakennusten vuoksi. Näissä on juuri se esteettinen puoli, joka minuakin betonissa viehättää, abstrakti minimalismi ja tavallaan ajan myötä myös luonnon sateiden, eroosion ja kaikenlaisten valumien satunnaisuus tyhjässä pinnassa. Mielestäni oli jotenkin mielenkiintoista, että japanilaiset näkevät betonin, lasin ja teräksenkin tavallaan luonnon materiaaleina. Kun sitä ajattelee, niin ovathan ne, ihmisen jalostamia luonnon materiaaleja. Sinänsä on jo absurdia ajatella, että pohjimmiltaan lasi ja betoni ovat ns. "samaa kamaa", mikä tuo tuollaiseenkin arkkitehtuuriseen tekemiseen uudenlaista syvyyttä ja ulottuvuutta.

Pääpaino  Tadao Andon arkkitehtuurissa on kuitenkin minimalismissa ja tyhjyydessä. Se on vaikuttavaa ja inspiroivaa. Siinä ollaan jonkin sellaisen äänellä, jota yritän ilmentää myös musiikissa, jotain sellaista joka ei suoranaisesti välitä ihmisestä ja ihmisen aikakäsityksestä ja mieltymyksistä ajan suhteen, vaikka onkin täysin ihmisen tekemää. Ehkä siitä syystä musiikkinikin venyy koko ajan isompiin mittoihin, samalla kun soinnut ja tapahtumat siinä tuntuvat vähenevän. Olen jalostanut eteenpäin jonkinlaista ajatusta sointujen määrän ja biisin pituuden suhteen. Mitä lyhyempi biisi, sitä enemmän siinä täytyy tapahtua, jotta se kantaa oman mittansa.

Bluesbiisit ovat siinä omanlaisiaan mestareita. Kaksi minuuttia mennään neljällä tai viidellä soinnulla, sitten taas jos tempo hidastuu ja biisi pitenee, soinnutkin saattavat pudota kolmeen, mutta pääasiassa niissä kierretään E:n ja A:n (tai eri sävellajissa kulkevan vastaavan suhteen) kanssa. Jos soitetaan puolen tunnin biisiä, se voi olla enimmäkseen yhtä ääntä, ja se kantaa hyvin. Jos tehdään You Sufferin kaltaisia pyrähdyksiä, niissä pitää olla se kaksi sointua. Se juuri tekee You Sufferistakin täydellisemmän, kuin niistä tuhansista yhden iskun biiseistä, joita grindibändit ovat sen jälkeen vääntäneet, mutta tietysti tämä on intuitiivista, eikä välttämättä taivu mihinkään isompaan analyysiin kauhean hyvin. Kunhan on tullut ajateltua ja laitettua merkille tällaisia juttuja erilaista musiikkia tehdessä ja kuunnellessa. Monet asiat ovat alitajuntaisia, mutta kun niitä tutkii vähän pitempään, huomaa niiden (ja etenkin toimivien juttujen) välillä yhteneväisyyksiä, joita kaikki muusikot ovat alitajuisesti ja intuitiivisesti tehneet. Ehkä joskus vielä kokoan nämä kaikki yhteen, jonkinlaiseksi vaihtoehtoiseksi musiikkipedagogiaksi. Ajattelin jo, että kunhan saan "paskani kasaan", voisin perustaa jonkinlaisen psykedeelisavantgardistisen "koulun", erityislahjattomille ja tylsistyneille nuorille muusikoille. Jotain sellaista, joka auttaisi lähestymään musiikkia vähän eri kantilta, kuin ne iänikuiset unelmat jostain Metallican ja Iron Maidenin jalanjäljissä hiihtämisestä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti