Päivä pulkassa.

Minulle olisi ollut tälle illalle tarjolla nostalgiaa koko rahalla. Kävelin Möysään, jossa asuin kymmenen vuotta sitten, kaikkia niitä katuja pitkin joita kävelin kymmenen vuotta sitten, samalle huoltoasemalle joka piti minut hengissä kymmenen vuotta sitten, kirjaimellisesti entisille kotinurkille, kuuntelemaan livenä biisejä joita kuuntelin kymmenen vuotta sitten, niiden naamojen kanssa joista isoimman osan olen nähnyt viimeksi kymmenen vuotta sitten. Koska en kuitenkaan ole oikeastaan tippaakaan nostalginen ihminen, en tuntenut minkäänlaista värähdystä näistä syistä. Profane Omenin näkeminen livenä pitkästä aikaa oli miellyttävä kokemus muista syistä. Lähinnä sen ystävyyden vuoksi, joka minulla noiden ihmisten kanssa on, ihan tässä ja nyt, ilman nostalgian häivääkään. Oli ihan mukava kuulla Enemies pitkästä aikaa soitettuna, sen kohdalla myönnän miettineeni miten innoissani luukutin sitä joskus vuonna 2003 Pertunmaan perämetsissä ja millaisella raivolla vaahtosin juuri tuon bändin parhaudesta kaikille, jotka silloin tunsin. Se bändi näytti minulle, että musiikkia voi ylipäätään TEHDÄ ITSE. Siihen asti olin kuvitellut, että muusikot ja taiteilijat ovat joitain sellaisia epämääräisiä tyyppejä, jotka tulevat jostain putkesta, ovat yhtäkkiä telkkarissa ja ovat aina olleet muusikoita, eivätkä ihmisiä. Huhut maalaisten yksinkertaisuudesta eivät ole mitenkään liioiteltuja. Vaikka musiikillisesti olenkin liikkunut jo vähän epämääräisemmille vesille, en silti vähättele sitä kaikkea, minkä sain oppia jo todella aikaisessa vaiheessa noiden kanssa keikoilla roudaillessani ja pyöriessäni. Näin musiikkitouhujen kaikki puolet, myös ne epämiellyttävät, läheltä, mutta silti välimatkan päästä.

Kotiin kävellessä luureissa soi Boris ja ihmettelin taas, että onpa kyllä hienoa ja kaunista olla sumuisessa, syksyisessä yössä itsekseen musiikin kanssa. Nyt kun on ollut tuo valokuvauskurssi, niin tällaiset yöt tuntuvat huutavan järkkäriä kaverikseen. Tänään kuvailtiin vähän studiossa, ja vaikka etukäteen ajattelin että ehkä vihaisin sitä jo valmiiksi, niin se olikin yllättävän mukavaa, kun lamppuihin alettiin vetää värikalvoja ja muuta epämääräistä eteen. Sellaisista jutuista minä nautin, ja valotusajoilla kikkailuista. Kyllä tuo valokuvauskin vain tuntuu miellyttävältä, vaikkei minun visuaalinen silmäni ehkä olekaan kaikkien muiden kanssa yhteneväinen. Mutta hienointa oli se, että tajusin mitä puhuin, kun ohjeistin muitakin. Miten paljon pitää kääntyä, miten suunnata valo, miltä etäisyydeltä, kuinka pitkä valotusaika ja kaikki tuollainen. Siitä tuli aika hyvä fiilis. Sellainen, että jonkinlainen perusvire ja taito on olemassa jossakin tuolla, kunhan vain ensin vähän herättelee sitä, kun ei aikoihin ole tullut vakavissaan kuvattua oikeastaan mitään.  Kokeilu on kivaa, ja tuossakin touhussa sitä kokeiltavaa on äärettömät määrät. Ei ole ollenkaan vaikea kuvitella miksi se nappaa jotkut niin hyvin mennessään.

Pitäisi nukkua, kun samat hommat jatkuisi taas huomennakin. Tässä sitä vaan näpytellään. Huomenna pidetään myös pienimuotoiset juhlat. Lauantaina ja sunnuntaina on sitten treenit. Lauantaina voisin myös nauhoitella vähän kokeellisia huutolooppeja ja katsoa mitä niistä saa tehtyä. Cut To Fitin keikka keskiviikkona. Viikon päästä lauantaina on Joensuun keikkakin, alkaa olla ihan hyvä fiilis ja kutina sen ja kaiken muunkin suhteen. Nyt saa soittaa paljon, eikä se harmita yhtään. Kesä tuntuikin olevan taas hiljaisempaa. Vaikkei oikeasti edes ollut, mutta kun se TUNTUI siltä.