sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Keikat takana. Huomenna vaan makoillaan.

Keikkareissun jälkeiset aamuyön yksinäiset tunnit ovat elämän parhaimpia ja miellyttävimpiä hetkiä. Kontrasti soittamiseen ja hiljaisuus kaiken kitaran kierron jälkeen on musertavan suuri ja voimakas tunne. Joskus sitä tuntee sekoavansakin juuri näillä hetkillä. Tuntuu siltä, että se todellinen minä jäi sinne kiertämään mikrofonin ja kaiuttimen väliin, ulvomaan johonkin tyhjään ilmaan, ja tässä nyt joku tyhjä kuori vain kävelee hiljaisuuden mykistämänä miettien, että mitähän helvettiä. Eilen oli ehkä vähän sellainen olo. Nyt on miellyttävän rauhallinen, sopivan väsynyt ja lämmin fiilis.

Lohja oli taas mukava paikka. Heti baarin vessaan mennessä törmäsin seinään kirjoitettuun Bukowski-sitaattiin ja tunsin heti oloni kotoisaksi. Lohjan seutu on siitä mielenkiintoinen, että vaikka aina katselee ja bongailee vanhalla tottumuksella etukäteen ne baarien vakkareista kuumottavimmat tapaukset ja mahdollisesti väkivaltaisimmat uuvatit, joista pitäisi pysyä mahdollisimman kaukana, niin yleensä ne osoittautuvat leppoisiksi tyypeiksi. Vaikkapa Helsingissä tai täällä Lahdessa ei koskaan käy niin. Epämääräisimmät tyypit ovat epämääräisiä tyyppejä helvetin hyvästä syystä. Soitto tuntui aluksi, ensimmäisten muutamien sointujen tai ehkä yhden säkeistön ajan vähän jäiseltä. En ole koskaan ajatellut, että kitaran soittoa varten pitäisi erikseen lämmitellä, yleensä tosin soittamani musiikki on kasvattelevan luonteensa ja hitautensa ansiosta jo sellaista, että siinä lämpenee sitten vähän kerrallaan sekä henkisesti, että fyysisesti. Nyt tuntui, että sormet olivat aluksi vielä vähän unessa. Mutta kyllä se siitä sitten lähti kulkemaan taas omalla painollaan. Välistä se tuntui ehkä turhankin turvalliselta, mutta ei kai siinäkään mitään vikaa ole. Sai siinä toki säveltää lennostakin, mutta paino oli enemmän siinä, että tehtiin hyvin jotain sellaista, mitä on treenattu. Eipä sekään haittaa tai vaivaa, kun saa soittaa niin hyviä biisejä.

Ajomatkalla pysähdyttiin Veikkolassa tankkaamassa, ja ei oikein auennut yrittikö joku kaveri porukka "pelotella" halloween-fiiliksissä jollain stokki scream-maskilla. Ensin ajoivat auton eteen, sen jälkeen taakse, ja kun meitä ei kiinnostanut suomeksi sanottuna mitenkään helvetin päin, niin koittivat ajaa eteen vielä tankilta lähtiessä. Teki mieli rysäyttää mersu täysillä kylkeen ja käydä hakkaamassa kaikki ruumiit siniseksi, ihan vain jonkinlaisena yleisluontoisena opetuksena uuvatismin pitemmän tähtäimen seuraamuksista. Noh, ehkä parempi, että näytin vain sormea ja ajettiin pois ja laitettiin mielessämme pitäjä elinkautiseen boikottiin. Few bad apples jne.

Olen taas vain aika kiitollinen siitä, että saan soittaa hienojen ihmisten kanssa sellaista musiikkia, josta pidän itsekin rehellisesti ja oikeasti. Saan tehdä jotain sellaista, mikä tuntuu kauniilta ja merkitykselliseltä asialta olemassaolon kontekstissa, jotain missä on sen verran järkeä, kuin mitä tässä maallisessa, hitaassa kuolemassa nyt ylipäätään voi olla. Hieno, hieno elämä, joka ei olisi mahdollista ilman muita ihmisiä. Ihmisiä joille soittaa, ihmisiä joiden kanssa soittaa. Kaikki te olette järjettömän tärkeitä ihmisiä, Kiitos. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti