Colorless Mind & Uni bandcampissa.

Onpa kerrankin jotain kerrottavaa viime kerran jälkeen. Kellojen siirtely jätti minulle tunnin ylimääräistä aikaa, ja siinä ajassahan nyt tekee helposti levyn. Eilen siis meditoin sunnuntaifiiliksissä tällaisen, hieman suhisevan lofisteludronelooppilevyn:


Vaikkeivat nuo sunnuntaisessiot ehkä ole kuolemattominta säveltaidetta maan päällä, näen niiden merkityksen meditatiivisessa itsetutkiskelussa äärimmäisen tärkeänä. Niistä jää aina käteen jotain pientä, mitä voi käyttää ihmisten kanssa soittaessakin, tai mistä voi myöhemmin versoa jotain merkittävämpääkin. Se on ikäänkuin veistämistä, leikellään palasia pois kunnes löytyy se jokin, mitä ollaan muotoilemassa. Lisäksi se auttaa minua ottamaan kiinni kaikkia muita soittovuosissa ja tunneissa. Aloitin kitaran soiton kuitenkin vasta täytettyäni 18-vuotta, mikä tuppaa unohtumaan välillä itseltäkin. Siksi sitä on välillä ihan hyvä tolkuttaa, että aivan hyvinhän tässä menee siihen nähden, että olen soittanut 5-10 vuotta vähemmän kuin melkein kaikki muut.



Tänään tein sitten tämän. Tai siis Untenlukijaa lukuunottamatta, sen tein aiemmin Okkultismia ja Erotiikkaa kilpailuun, mutta tällä levyllä se tuntui löytävän oman kontekstinsa. Levynä se on akustisempi ja soitinvetoisempi, oli mukava puuhastella sellaistakin pitkästä aikaa ja siitä tuli mielestäni melko miellyttävän kuuloinen. Minulle siis, ei varmaan kaikille, mutta en minä kaikille ole koskaan musiikkia tehnytkään. Lähinnä Teille ja itselleni, koska tiedän, että pidetään ehkä aika samoista jutuista tässä suhteessa. Tätä tehdessä oli mielenkiintoista miettiä sitä, että huomaan musiikissani olevan tiettyjä isompia teemoja, joitain suurempia kokonaisuuksia, joihin palaan aina tietyin väliajoin. Jonkun mielestä se voisi tietysti olla itsensä toistamista, mutta minä näen sen lähinnä saman teeman jatkamisena. Ikään kuin saman veistoksen esiin kaivamisena. Tällä levyllä sellaista lähestymistapaa edustaa Poltettu Maa, joka pyörittelee teemaa joka minun päässäni on Ladder to God. Se tuli minulle ensimmäisellä loopperikeikalla kuin tyhjästä, aloin vain laulaa sitä soittamani jutun päälle ja ymmärsin, että siitä kasvoi ja versoi nopeasti jokin sellainen elementti, joka tuntui äärettömän olennaiselta ja tärkeältä. Nyt olen soitellut sitä muutamankin kerran, palaten siihen eri levyjen ja biisien muodossa. Se on kuin katsoisi jotain suurta henkistä rakennelmaa aina eri kulmasta, tutkii oman alitajuntansa toimintaa taiteen muodossa. Se on mielenkiintoista! Toki se on selkeintä minulle itselleni, kun olen tutkinut noita rakennelmia enemmän ja kolunnut mieleni aika perinpohjaisesti, mutta uskon joidenkin niistä olevan hahmotettavissa niille, jotka ovat seuranneet tätä touhua vähän pitempään.

Olen myös vähän kahden vaiheilla lisäisinkö perjantain J. Kill & Mr. Mule keikan kokonaisuudessaan Bandcampiin. Se oli hypnoottinen ja hieno elämys itselleni ja ymmärtääkseni myös muille soittajille. Yleisöstä kuulin pari kommenttia siitä, ettei se mennyt mihinkään, mutta nekin otin lähinnä merkkeinä siitä, että onnistuin siinä mitä yritettiin. Ei musiikin tarvitse mennä mihinkään. Se voi vain kulkea. Jumittua. Leijua ilmassa ja haihtua pois. Tai mennä tuhatta ja sataa eteenpäin. Se on vain musiikkia ilman mitään ennakko-odotuksia ja liitteitä, ja sellaiset ovat olemassa vain kuulijan tottumuksissa ja pään sisällä. Onnekseni myös melko suuri osa ihmisistä ymmärsi pointin ja muutama tuli sanomaan, että oli pakko kuunnella silmät kiinni. Se on aina se piste, jossa tavoite on saavutettu: jos saa ihmiset aistiärsykkeitä ja tuttuja vilisevässä baarissa kääntämään katseensa mieluummin sisäänpäin, se on jo aika helvetin kova saavutus. Tiedän yleisössäkin istuneena, miten järjettömän hienolta se tuntuu. Bedengin keikka keväältä on vielä lämpimästi muistissa. Mielellään näkisin sen kyllä uudemmankin kerran.  Ja toisaalta soittaisin tuollaisia keikkoja lisää itsekin. Aika kääntää katseet seuraavaan Matatadrone-keikkaan, 23.11 soitetaan taas siis. Nyt heittelen vähän koukkuja veteen josko saisin muutaman keikan järkättyä Lahden ulkopuolellekin. Olisi aika siisti vetää sellaisia keikkoja, että ne kaikki olisivat tavallaan Sekavan musan jameja.. Saa nähdä lämmetäänkö ajatukselle vähän erilaisesta touhusta. Yleensä ei, mutta välillä tulee iloisia yllätyksiä.

Keikat takana. Huomenna vaan makoillaan.

Keikkareissun jälkeiset aamuyön yksinäiset tunnit ovat elämän parhaimpia ja miellyttävimpiä hetkiä. Kontrasti soittamiseen ja hiljaisuus kaiken kitaran kierron jälkeen on musertavan suuri ja voimakas tunne. Joskus sitä tuntee sekoavansakin juuri näillä hetkillä. Tuntuu siltä, että se todellinen minä jäi sinne kiertämään mikrofonin ja kaiuttimen väliin, ulvomaan johonkin tyhjään ilmaan, ja tässä nyt joku tyhjä kuori vain kävelee hiljaisuuden mykistämänä miettien, että mitähän helvettiä. Eilen oli ehkä vähän sellainen olo. Nyt on miellyttävän rauhallinen, sopivan väsynyt ja lämmin fiilis.

Lohja oli taas mukava paikka. Heti baarin vessaan mennessä törmäsin seinään kirjoitettuun Bukowski-sitaattiin ja tunsin heti oloni kotoisaksi. Lohjan seutu on siitä mielenkiintoinen, että vaikka aina katselee ja bongailee vanhalla tottumuksella etukäteen ne baarien vakkareista kuumottavimmat tapaukset ja mahdollisesti väkivaltaisimmat uuvatit, joista pitäisi pysyä mahdollisimman kaukana, niin yleensä ne osoittautuvat leppoisiksi tyypeiksi. Vaikkapa Helsingissä tai täällä Lahdessa ei koskaan käy niin. Epämääräisimmät tyypit ovat epämääräisiä tyyppejä helvetin hyvästä syystä. Soitto tuntui aluksi, ensimmäisten muutamien sointujen tai ehkä yhden säkeistön ajan vähän jäiseltä. En ole koskaan ajatellut, että kitaran soittoa varten pitäisi erikseen lämmitellä, yleensä tosin soittamani musiikki on kasvattelevan luonteensa ja hitautensa ansiosta jo sellaista, että siinä lämpenee sitten vähän kerrallaan sekä henkisesti, että fyysisesti. Nyt tuntui, että sormet olivat aluksi vielä vähän unessa. Mutta kyllä se siitä sitten lähti kulkemaan taas omalla painollaan. Välistä se tuntui ehkä turhankin turvalliselta, mutta ei kai siinäkään mitään vikaa ole. Sai siinä toki säveltää lennostakin, mutta paino oli enemmän siinä, että tehtiin hyvin jotain sellaista, mitä on treenattu. Eipä sekään haittaa tai vaivaa, kun saa soittaa niin hyviä biisejä.

Ajomatkalla pysähdyttiin Veikkolassa tankkaamassa, ja ei oikein auennut yrittikö joku kaveri porukka "pelotella" halloween-fiiliksissä jollain stokki scream-maskilla. Ensin ajoivat auton eteen, sen jälkeen taakse, ja kun meitä ei kiinnostanut suomeksi sanottuna mitenkään helvetin päin, niin koittivat ajaa eteen vielä tankilta lähtiessä. Teki mieli rysäyttää mersu täysillä kylkeen ja käydä hakkaamassa kaikki ruumiit siniseksi, ihan vain jonkinlaisena yleisluontoisena opetuksena uuvatismin pitemmän tähtäimen seuraamuksista. Noh, ehkä parempi, että näytin vain sormea ja ajettiin pois ja laitettiin mielessämme pitäjä elinkautiseen boikottiin. Few bad apples jne.

Olen taas vain aika kiitollinen siitä, että saan soittaa hienojen ihmisten kanssa sellaista musiikkia, josta pidän itsekin rehellisesti ja oikeasti. Saan tehdä jotain sellaista, mikä tuntuu kauniilta ja merkitykselliseltä asialta olemassaolon kontekstissa, jotain missä on sen verran järkeä, kuin mitä tässä maallisessa, hitaassa kuolemassa nyt ylipäätään voi olla. Hieno, hieno elämä, joka ei olisi mahdollista ilman muita ihmisiä. Ihmisiä joille soittaa, ihmisiä joiden kanssa soittaa. Kaikki te olette järjettömän tärkeitä ihmisiä, Kiitos. 

Viikonlopun keikat 1/2 purkissa!

Tämä ilta oli ihan helvetin hyvä ilta. Soundcheckissä löydettiin jo sellainen yhteinen sävel, että tiedettiin mistä lähteä liikkeelle ja mitä tehdä kun aletaan soittaa. Siitä oli helppo lähteä liikkeelle. Tämä oli ensimmäiseksi tuollaiseksi keikaksi hyvä, vaikka dynamiikka olikin välillä vähän hukassa. Kyllä sitä silti pääsi loppua kohti paremmin hajulle siitä mikä toimii ja mikä ei, ja sitä kautta hommakin lähti lopulta huuruiseen lentoon ja meikäläisen sielu lepäsi. En tiedä tajusiko ihan kaikki, että se oli tajunnanvirtaa, eikä mitään oltu sovittu, mutta ihan sama, koska sellaisena se ainakin toimi juuri niin hypnoottisena jumituksena, kuin toivoinkin. Välissä oli vähän tyhjäkäyntiä, lähinnä taas omista odotuksistani ja ajatuksistani johtuvaa (ajattelin käyttää capoa ihan vaan siksi, että kerrankin muistin sen olemassaolon, mikä tavallaan toi sellaisen vähän väkinäisen hetken), mutta kyllä sekin sitten lopulta voitoksi kääntyi.

Vaikka Seremonia ja Mara Balls eivät ole lähteneet aiemmin ns. "levyltä", niin olin aika iloinen saadessani kääntää kelkkani täysin keikkojen aikana. Kumpikin oli livenä aivan helvetin hyviä omalla tavallaan. Energialataus oli kummassakin todella vahva ja miellyttävän sähköinen. Seremonialla oli välillä joitain niin järjettömiä efektileadeja ja stemmoja ettei voinut kuin hymyillä. Olen aina iloinen, kun saan muuttaa mieltäni musiikin suhteen ja etenkin kun "tajuan" mikä missäkin jutussa on olennaista. Tänään nuo aukesivat itselleni ainakin ihan täysillä. Hemmetin hyvä!


Huomenna ollaan sitten Harhakuvien kanssa Lohjan Kotibaarissa. Saa nähdä osaanko enää ajella niillä kylillä, vahva veikkaus on, että en. No, navigaattorit on olemassa juuri sitä varten. Toivottavasti siitäkin tulee yhtä hyvä ilta kuin tästä, oli todellakin erittäin miellyttävä keikka ja tuntuu siltä, että tästä touhusta versoo taas jotain uutta. Jotain sellaista mistä voi olla iloa ehkä muillekin kuin itselle. Kunhan sitä vähän hioo, kunhan kaikki oppivat tuntemaan toisensa paremmin ja soittamaan paremmin. Elämä on taas hetken aika hienoa touhua.

Kohinoita

Tuollaiselta kohinalta pari viime päivää ovat melko pitkälti tuntuneet. Olen lähinnä näpertänyt kasettien kanssa, katsonut dokumentteja ja Snatchin, käynyt koiran kanssa pihalla kuuntelemassa musiikkia ja ihmetellyt mistä tämä epämääräinen väsymys johtuu. Tekee ihan hyvää toisaalta välillä vähän nukkuakin, huominen menee taas Helsinkiin ja takaisin ajellessa ja sitä suunnitellessa, Harhistreenit joihin olisi jostain kaivettava ehkä bensaakin, perjantaina tulee vasta rahaa joten täytyy toivoa, että laulajapoika olisi rahoissaan. Voin sitten maksella Lohjan reissun bensat, niin eiköhän olla sujut. Se toki edellyttää sitä, että perjantain keikalla saisin vähän kasetteja myytyä. Mutta eiköhän niitä nyt pari ainakin saa menemään. Odottelen sitä kyllä jo innolla, on vahva fiilis siihen suuntaan, että kova tulee. Lauantaina on sitten tosiaan vielä Harhakuvia Lohjalla, sitten on hetken rauhallisempaa keikkojen suhteen. Soolojuttuja voin ainakin luvata soittelevani niin paljon kuin on tarjota, ellei satu huonoon ajankohtaan.

Tänään siis leikkasin, teippasin ja nauhoitin pari noita Electric Hobo-kasetteja, sekä yhden Outo Piiri-kasetin lisää.  Kasettien leikkely oli aika raivostuttavaa touhua, mutta kun sai nauhan pitämään ja homman toimimaan, se tuntui palkitsevammalta kuin mikään ihan hetkeen. Pyörimissuunnan hahmottaminen on yllättävän hankalaa, kun nauha meinaa levitä käsiin. Lisäksi teipin täytyy pitää, mutta se ei saa olla yhtään liian iso tai kaikki menee vituiksi. Kuten sanoin, raivostuttavaa hommaa. Saa nähdä teenkö niitä lisää, mutta hyvä tietää, että omavaraisuus kasettienkin pituuden suhteen kasvoi juuri huomattavasti, voi ostaa kasetteja vaikka clas ohlsonilta ja leikellä ylimääräiset pois. Jos olisi tyhjiä kuoria, voisi vielä tehdä lisää kasettejakin, mutta se ei taida onnistua. Kai noita voisi johonkin veistoshommaan säästää. Ehkä. Saa nähdä.

En malta odottaa sitä että saa taas soittaa. Se on elämäni kohokohtia ja tärkeimpiä hetkiä kaikinpuolin, aivan sama mitä siinä välissä on, mutta soittaessani olen vapaa kaikesta. Ajasta, paikasta, minästä, kaikesta. Se ei ole eskapismia, koska siinä ei ole mitään mitä paeta tai mihin paeta, tai ketään joka pakenisi. Se on täydellistä tyhjyyttä. Harvemmin muistan mitä olen soittanut, ajoittaisia välähdyksiä sieltä täältä, mutten mitään selvää ja tarkkaa kuvaa yhtään mistään. Siitä syystä keikkojen nauhoittaminen ja kuvaaminenkin on saanut uusia ulottuvuuksia. Ennen ne eivät kiinnostaneet minua, koska enemmän tai vähemmän tiesin mitä sieltä tulee. Nyt niitä on kiinnostavaa kuunnella jälkeenpäin, koska siellä on aina jotain sellaista, mitä en ole soittanut koskaan aiemmin. Ja se on aina mielenkiintoista. Siihen musiikkiinkin osaa suhtautua objektiivisemmin, kun se ei tunnu tekemältäsi alunperinkään, vaikka jonain välikappaleena tai antennina siellä lavalla oletkin.

Kuuntelin tässä myös Leonard Cohenin You Want It Darkerin. Hyvä levy, vaikka vähän yllätyinkin jopa sen iloisemmistakin sävyistä. Lopetuksen jouset tekevät koko levystä kyllä aika täydellisen lähtölevyn. Taas loistava esimerkki levystä, jonka loppu antaa sille sen todellisen painon. Kun nyt lähdin tälle linjalle, niin laitanpa David Bowien Blackstarinkin samaan hengenvetoon. En ole kuullut kuin kaksi biisiä, nimibiisin ja suuren vaikutuksen tehneen Lazaruksen. Kunpa sitten joskus itse osaisi kuolla yhtä hyvin.

Soittohommat näköpiirissä (taas)

Tänään opettelin taas uuden käytännön taidon, eli kasettien lyhentämisen. Erittäin vittumaista nypertämistä aluksi, mutta oikeastaan aivan jees kun tajuaa miten homma tehdään. Nyt sain ainakin yhden Electric Hobo kasetin tehtyä perjantaille. Kuuntelin myös eilisiä treenejä ja ymmärsin lauluni olevan sellaista epämääräistä muminaa, että heitetäänpä ne hommat romukoppaan. Soitetaan niitä sitten akustisen kitaran kanssa, koska niin ne toimivat, bändin kanssa on liikaa melua ja häslinkiä (josta minä itse siis aiheutan suurimman osan), joten on helpompi keskittyä vaan soittamiseen sen laulamisen sijaan. Huutaminen nyt vielä sujuisikin, se sujuu vaikka miten päin. Mutta tuo keikka on sellainen, etten tahdo kusta sitä turhanpäiten, niinkuin en mitään keikkaa koskaan muutenkaan. Parempi tykittää koko homma läpi jamipohjalta, koska se onnistuu tälläkin porukalla kuitenkin parhaiten. Ja siitä minä pidän muutenkin eniten, eli ehkä se on bändimuodossakin lähimpänä J. Kill & Mr. Mule-homman ydintä. Aloitetaan kuulema kymmeneltä, liput maksaa 8 euroa.

Lauantaina pääsee taas Lohjalle, jo toista kertaa tänä vuonna. Kun siihenkin paikkaan on saanut jonkin verran etäisyyttä, siihen osaa suhtautua jotenkin mukavan lämpimällä tavalla. Ihan mukavia ihmisiä siellä asuu, muutama hyvä bändi ja keikoilla ihan hyvä meininki. Tekisi mieli soittaa useamminkin, niin kuin keikkoja ylipäätään, mutta jotenkin sitä alkaa miettiä hommansa kuitenkin vähän tarkemmin kuin ennen. Cut To Fitillä nyt voi jauhaa oikeastaan mitä vaan, sen pointtikin on vähän se, että tapetaan väkisin kaikki into sitä kohtaan ja tehdään asioista kaikille mahdollisimman vaikeaa. Kuulijavihamielisyys. Maailmassa on ihan riittävästi helppoa musiikkia ja helppoja bändejä. Soolojutuille taas tahtoo jotain sellaista, missä se on oikeammassa kontekstissa. Jonkinlaista kokeellista musiikkia tai oikeanlaisia ihmisiä (eli lähinnä "huumeiden käyttäjiä" kai sitten, ainakin ennemmin kuin mitään keskikaljauuvatteja huutelemaan) ympärille. Noita keikkoja tekisi mieli soittaa paljon enemmänkin. Mahdollisimman erilaisissa paikoissa. Harhis-touhu taas vaatii logistisesti vähän järjestelyjä, kun on kaksi kaupunkia ja perheellisiä ihmisiä, joten ihan yhtä köyhänä ja kurjana ei voi lähteä liikkeelle kuin muissa hommissa. Siinä ymmärrän tuon lähtökohdan täysin, eikä minulla ole mitään tarvetta inttää vastaan.

Vaikken juuri kerkeä tällä lomalla katsella kouluhommia, tuntuu siltä, että voin ehkä antaa niiden olla suhteellisen levollisin mielin. Olen melko hyvällä mallilla projektissani, eikä haittaa vaikka olisin vähän jäljessä kun jatketaan. Ongelma on lähinnä siinä, ettei rigaaminen mennytkään ihan niinkuin tutoriaaleissa, enkä vain tajua mitä pitää tehdä, joten se on sitten katseltava rauhassa läpi. Enkä voi keskittyä siihen näiden keikkahässäköiden vuoksi kuitenkaan. Kohta rauhoittaa ainakin hetkeksi. Sitten on noiden juttujen aika. Nyt keskityn siihen, mikä on käsillä ensimmäisenä. Rauhassa, rauhassa...

Electric Hobo - Broken Words

Valvoin koko viimeyön ja siinä aamusella sitten innostuin tekemään vähän tällaista melua. Mikkiä kiinni, pedaaleita väliin ja mölyämään. Sitten nukuin vähän ja lueskelin parit viimeaikaisemmat tekstit siihen päälle. Eli siis isoimmalta osin viimeisen neljän päivän aikana kirjoitettuja tekstejä. Shrapnel Grenade Soul taitaa olla ainut vanhempi. Viimeaikoina on tullut kuunneltua taas paljon vähän kaikenlaista tekstimuotoista, William Burroughsit nyt ovat pyörineet yöloopeissa koko kesän, kuten Bryan Lewis Saunderskin, nyttemmin myös Mike IX Williams ja muutamat kirjailijat, uusimpana tuttavuutena punk in finlandin kautta suositettu Harry Crews. Se vaikuttaa melko mielenkiintoiselta ukolta, äänikin tuntuu sopivan tähän samaan skaalaan näiden Waitsien ja muiden kuuntelemieni kähisijöiden kanssa. Kun tekstiä tulee enemmän kuin malttaa oikein mihinkään käyttää, tuntuu siltä että tämä olisi jotenkin oikea paikka noille jutuille.

Viimeinen biisi tuolla levyllä on tarkoitettu kasetin B-puoleksi. Se on samalla minun vastalauseeni kaikelle sille helvetin väsyneelle kasarisynamusiikille, jota nyt tunkee aivan joka raosta, niin läpinäkyvästi bandwagoniin hyppimisaikeissa kuin vain voi nähdä. Ainut, joka saa tehdä sitä musiikkia on Megahammer, joka oli sillä kasalla jo vähän ennen kuin siitä tuli mitenkään cool, ja joka tekee sen homman tarvittavalla tyylitajulla. Niin hyvin, että jopa minä, joka vihaan kasaria yli kaiken, pidän siitä. Se on jo aikamoinen temppu siinä vaiheessa.

Aikomus on tehdä tuosta kasettia, kunhan saan tässä näitä muita projekteja vähän pois jaloista pyörimästä. Keikkojakin voisi olla hauska soittaa, kunhan ensin keksii miten saa kaikki mahdolliset asiat virtoihin ja piuhoihin jotenkin fiksusti. Olen pelännyt jo pitkään, että jossain vaiheessa lipsahdan tuonne noisen puolelle, se kun tuntuu todelliselta improvisaation ja tajunnanvirran ja kokeillun linnakkeelta. Parhaimmillaan se on helvetin hyvää kampetta, kuten vaikka juuri Merzbown ja Brighter Death Nown muodossa. Livenäkin se on mielenkiintoista ja hypnoottista seurattavaa. Toki tekisi mieli yhdistellä sitä Cut To Fitiinkin, mutta se on kuitenkin bändi, joten se ei ole pelkästään minun hommani, mikä on ihan hyvä juttu. Jonkunlainen sekoilu lisääntyy kyllä varmasti, enemmän kiertoa ja sekoilua tähänkin touhuun on koko ajan tulossa.

Joensuu oli hyvä! Perjantaina Torvi.

Tässä sitä taas ollaan, aamuyöstä näppäimistön ääressä. Viimeyön istuin melko pitkälle auton ratissa, matkalla Joensuusta Lahteen. Eilinen keikka oli yksi mielenkiintoisimpia ja inspiroivia hetkeen, monestakin syystä. Ensinnäkin siksi, että se näytti rajauksen merkityksen. Maksaneita asiakkaita oli yhtä paljon, kuin Cut To Fitin keikalla keskiviikkona, mutta keskeinen ero on se, että Torvessa on 130 asiakaspaikkaa, Joensuun työväentalon tila taas oli juuri sopivan täynnä jo sillä 30 ihmisen joukolla, joka siellä oli. Ihmiset istuivat sohvilla ja tuoleilla, seinällä pyörivät visuaalit ja esiintyjät soittivat musiikkia, suurin osa pöydän takana, minä kitararomuineni pöydän edessä. Juuri sellainen asetelma, kuin mitä olen noille omille touhuilleni halunnut. Jotain muuta, kuin baari. Soittaminen oli mukavaa, vaikka toisesta loopperista loppuikin patteri ja piti vetää keikka yhdellä, pitää möly yllä samalla kun tyhjenteli vanhoja looppeja. Sekin oli vain hyvä juttu. Oktaaverikin toi oman lisänsä, vaikka käytin sitä ensimmäistä kertaa. Keikka otettiin videollekin, joten saatan laittaa sen ensi viikosta Youtubeenkin. Myin myös kaikki valmiina olleet kasetit loppuunkin, pitää tehdä lisää tässä keretessäni. En vain ole oikein varma oliko meidänkin tulostin kaapattu osaksi jotain cybersotilaitten nettiterrorismia, kun yhteys ei tunnu oikein löytyvän. Naureskeltiin, että laitetaan sille pieni fawkes-maski päälle ja otetaan kuva tekstillä "EXPECT US."

Hienointa tuossa oli kuitenkin ihmiset ja musiikki. Järjestäjillä on selkeästi aivan oma tapansa tehdä juttuja ja järjestää tapahtumia, kotikutoinen DIY-rakensi aivan täydellisen asetelman koko touhuun. Myös musiikin puolesta tuntui, että harvoin löytää noin paljon uutta hyvää musiikkia ja näkee noin mielenkiintoisia keikkoja saman illan aikana. Etenkin Satanoid sekä Ahola & Silander jättivät noisetouhuillaan hymyn naamalle, ja niiden välissä JanneKalewin ambientit olivat juuri sitä mitä tarvittiin. Todella miellyttävä ilta kaikin puolin. Sanoin, että tänne tulen helvetin mielelläni koska tahansa uudestaan, koska kaikki on vain niin kohdallaan ja oikein kuin vain voi olla. Ainoa miinus-puoli on pitkä matka takaisin, ei voi olla kuin onnellinen siitä, että tiessä on herätteitä, koska ne myös tekevät minkä lupaavat.

Huomasin olevani melko piipussa päästyäni kotiin, kun nukuin 11 tuntia tavallisen viiden tai kuuden tunnin sijaan. Heräsin neljän korvilla. Tehtiin ruokaa, mietin vielä miten epätodellisen hyvältä eilinen tuntui ja lähdin Public Corneriin musavisaan. Sieltä menin ystävälleni katsomaan juonelta ja toiminnaltaan ehkä yhdentekevän, mutta hyvin ohjatun John Wickin. Värisuunnittelu etenkin aika mielenkiintoista välillä, sekä kuvakulmat, joissa oli välistä vähän spagettiwestern-fibaa. Siinä oli kuitenkin soundtrackina lähinnä Marilyn Mansonin Killing Strangers, joka toimi niin hyvin että kuuntelin Pale Emperorin kotimatkalla. Yllättävänkin hyvä levy. Ehkä sellainen, jota myöten Manson osaa päästää irti jostain menneisyytensä jutuista ja sukeltaa tulevaisuudessa syvemmälle tuohon rapistumisen ja kurjuuden kuvaukseen. Ainut fiiliksenrikkoja levyllä on Devil Beneath My Feet, joka tuntuu levyn kontekstissa turhalta kovistelulta. Muuten tuo omanlaisensa ankeuden blues toimii todella hyvin ja aidolla tavalla, mikä ei aina ole ollut niin itsestäänselvyys tämänkään artistin kohdalla.



Seuraavana ohjelmansa on sitten huomisen viimeiset treenit ennen perjantain keikkaa. Mitä enemmän improvisaatiota ja hämäryyksiä, sen parempi. Pari biisiä tulee Lopun Ajan Kansan Lauluja kasetilta, joten ne on sitten "opeteltava", mutta eiköhän se mene. Eiköhän tämä taas tästä. Pitää koittaa kaivaa jostain aikaa kouluhommillekin. On nimittäin loma, ja opettajat olettavat että väännämme silloin lähinnä koulujuttuja.

Joensuussa tänään J. Kill & Mr. Mule-hommia!

Pari päivää on mennyt nyt aika epämääräisesti ja sekavasti, mutta mukavaa on ollut. Toissayönä tahdoin niitä mielikuvia ja niitä todellakin sain. Sammuin kuuden jälkeen, eli ennen seitsemää, ja viimeinen asia minkä näin oli jonkinlainen hallusinaatio. Näin, että sisälläni asuu valtava hyönteinen, jonkinlainen torakka joka laittaa minulle joka yö unet pyörimään tajuntaan, tappaa minut yöksi ja alkaa tehdä huoltotöitä. Se vaihtaa kärähtäneet neuronit uusiin, vaihtaa selkäydinnesteet ja tarkistaa sydämen lyöntitaajuuden, säätää sitä tarvittaessa hengitykseen sopivaksi, kiristelee ruuveja leuasta ja muuta vastaavaa. Kun kaikki duuni on tehty, se ryömii takaisin nahkani alle ja käynnistää koneen uutta päivää varten. Tämä visio oli kaikessa absurdiudessaan aika siisti ja täytyypä rakennella siitäkin jotain jossain vaiheessa.

Eilinen taas meni King of Lahti-skeittigaalan merkeissä. Oli hienoa nähdä, että tässä kaupungissakin on ihmisiä ja että ne voi saada liikkeellekin, kunhan on viikonloppu. Ensi perjantaina on taas ensimmäinen viikonloppukeikka Torvessa vissiin ihan pariin vuoteen, saa nähdä minkä verran sinne tulee porukkaa. Seremonian perässä toivottavasti useampikin, olen kuullut sen olevan aika hyvä tätä nykyä ja odottelen vähän itsekin jo. Eilen keskustelin parinkin tyypin kanssa melko pitkään ja siitä tuli hyvä mieli. Tuntuu että vaikka täällä on asunut kymmenen vuotta enemmän tai vähemmän täyspäisesti paikalla ollen, niin on tutustunut ihmisiin tässä viimeisen vuoden aikana todella paljon paremmin. Iso osa soittokavereistakin on melkein tullut elämääni tässä about vuoden mittaisella ajanjaksolla. Se on hyvä. Se näyttää, ettei ole kannattanut lähteä menemään ja näpäyttää itseäkin vähän siitä, että miten "valmis" luuleekin jonkun asian kanssa olevansa, aina voi tulla yllätyksiä.

Tänään sitten soitan Joensuussa. Kohta pitää jo lähteä ajelemaan, pakkailla kamat mersuun ja lähteä painamaan pitkää ja kivistä tietä. Laskelmieni mukaan ollaan perillä joskus viiden jälkeen. Keikat alkavat seitsemältä, joten siinä on toivottavasti ihan hyvin aikaa. Toivottavasti kukaan ei tarvitse kaappia sitä ennen, kun se tulee vasta minun mukanani. Jänskättää jo hyvällä tavalla, olen soittanut niin monta pari tuntista keikkaa että jännittää, osaako sitä lopettaa puoleen tuntiin ja rakentaa hommansa jotenkin niin, että se kliimaksikin sattuisi vielä oikeaan kohtaan. Saa nähdä. Jos asutte lähistöllä, niin tulkaahan ihmettelemään. On vahva tunne, että siellä on tarjolla muutakin melko mielenkiintoista kampetta.

Myöhäisestä ajankohdasta johtuen en jaksa nyt kääntää tätä suomeksi, kun nukkuakin pitäisi.

I just watched and processed a documentary on brain and quantum physical applications of it ( you can watch it here, it was monotonous which made it hard to follow, the beginning of it is quite basic things but the last 20 minutes are rather entertaining. I am also aware that you should always maintain a healthy amount of critique towards any source that calls itself FREEDOM TV https://www.youtube.com/watch?v=x2baCg8SHGM ). One of the main points being that our attachments to our own belief systems prevents us from observing the patterns of reality, which grant us the possibility of having a free will (I am simplifying it a bit). I found it rather intriguing that this doc sold you the idea of your own belief systems distracting you WHILST offering you information that probably tickles your belief system itself (time is an illusion that is based on our false perceptions, in its core it is true, but it does not mean that we could break free from the illusion) it seemed like a really delicate trick to pull through. 

But it made it even more clear to me why I always found zen buddhism so important; because when you are sitting in zazen, you are observing those patterns. You are observing the nature of your consciousness as it is, and the sensory input feedback loop that you are becomes very familiar in time. You observe your consciousness and the existing world simultaneously when you stop observing neither one. As Shunryu Suzuki puts it, your mind includes all. The reality is included inside your consciousness, and that is the only frame of reference you can have considering the limitations of reality. We are all inside of it, but it is all inside of us too. Everything is more or less the same thing seen from a different perspective, as it all exists inside your mind.
Confused enough? Good. Come see me play tomorrow at Joensuu. The party starts at 19.00, at Työväentalo, Jokitie 4 I think.

aivoissa jäätää

Tämä ilta eskaloitui yllättävästi ja vahvasti. Päädyin Tirraan tykittämään flipperiä, josta en tajunnut mitään mutta pisteitä tuntui ropisevan. Sen jälkeen päädyin laulamaan karaokeen biisejä, joista en tajunnut mitään. Se oli silti verrattaen helppoa, koska Suomi-iskelmäbiisit on niin bulkkikampetta, ettei siinä montaan nuottia mene ohi kun laulaa kaikki loput vaan alas ja mahdollisimman ankeasti. Kyllä sitä siinä mietti, että näinkö se hidas henkinen kuolema alkaa, että löydät itsesi vaan laulamasta Tirran karaokesta. Aivan kun se ei olisi riittänyt, mentiin sitten uudestaan laulamaan Tenkun karaokeen, ja siinä vaiheessa ajattelin jo, että nyt on sen verran raskaan skaalan paikka, että taidan lähteä himaan.

Hampaat tuntuvat ärtyvän kun kävelen pihalla, veri sykkii ja juuriin ja sitten alkaa kipuilu ja vitutus. Kyllä tämän kai vielä silti kestää ja kärsii, ensi kuussa on hammaslääkäri. Ajatus ei meinaa juuri nyt kulkea. Olen valvonut koko yön ja valvon seitsemään asti. Ajattelin tehdä kollaasia, mutta ehkä kuitenkin teen sen huomenna, lähinnä siksi ettenn voi kuunnella musiikkia eikä työkalut mahtuisi tälle pöydälle enkä jaksa kikkailla ylimääräistä. Nyt kerään mielikuvia ja huomenna teen duunin.

Huomenna on kai taas soolohommien treenitkin. Toivottavasti kerettäisiin, olisi aika hyvä saada vielä parit treenit ennen keikkaa. Lauantaille taas on Joensuun työväentalolla dronemölykeikka. Sitä odottelen jo aika innolla, kun on vastuussa vain itsestään ja omasta tekemisestään, voi luottaa taas täysillä siihen mitä on tekemässä. Tiedän, että se yhteys vain futaa, sain kokea sen taas tänään, kun jonkun karaokelaulun välisoiton aikana lauloin yleisölle selväksi sen, etten ole koskaan elämässäni kuullut tätä kappaletta ja melodiasta ei ole mitään käryä, sanat nyt sentään näkyy ruudussa. Lauantai siis. Hyvä tulee. Eilinen keikka meni hyvin, vaikkei porukkaa ollut tarpeeksi edes miksaajan maksamiseen. Onneksi järkkäreilläkin oli realiteetit hanskassa. Se helpottaa aina kaikessa.

Harhakuvia - Patsaat

Puhuttiin tuossa poikain kanssa ja tultiin siihen tulokseen, että on aika jakaa tämä teidän ihmisten kanssa. Se on yksi parhaita levyjä, jolla olen ikinä saanut soittaa. Siitä syystä tavallaan suositan ja pyydänkin, että kuuntelet sen tekemättä yhtään mitään, laitat somet ja muut mesot kolmeksi vartiksi pois, pistät levyn soimaan ja makaat sohvalla tai sängyllä tai lattialla ja kuuntelet sen ajatuksella läpi. Olen itsekin tehnyt niin useita kertoja nyt, kun siihen on saanut vähän välimatkaa. Pidän siitä. Se on minulle todella tärkeä levy. Siinä on päästy irti turhista sanoista.  Se on vain musiikkia.  Voisin käyttää kappaleen jokaisen soittokaverini hehkuttamiseen erikseen, mutta se olisi silti ihan turhaa.


Yksi hienoimpia hetkiä koko tähänastisessa elämässäni on ehdottomasti se, kun sanottiin Liskolle, että vedä viimeisen biisin laulut nyt vaan ykkösellä purkkiin ja sitten voidaan lähteä menemään. Muut maattiin studion puolella lattialla luurit päässä ja kuunneltiin. Iho oli kananlihalla koko ajan, mutta todellinen pommi tuli vasta loppuun. Kirjoitettiin sanat Liskon kanssa puoliksi, hän kirjoitti alun laulut ja minä lopun vähän vapaamman tekstin. Jo se, että ylipäätään voi kirjoittaa samaa biisiä jonkun toisen kanssa kertoo siitä, että maailmankuvien on satuttava yhteen aika helvetin saumattomasti.  Olin kirjoittanut oman pätkäni tajunnanvirtana, sen enempiä miettimättä tai lukematta, enkä uhrannut sille enempiä ajatuksia, mutta siinä lattialla kuunnellessani kun Lisko sitä luki, en voinut olla itkemättä.Eikä voinut kai oikein kukaan muukaan. Tuo biisi oli yksi voimakkaimpia hetkiä koko tässä nyt 27 vuoden mittaisessa elämässä. Ja se oli ihan helvetin hieno ja nöyräksi vetävä kokemus. Kiitos siitä jätkille vaan. Toivottavasti niitä tulee vielä paljon lisää.

Tänään oli myös pitkästä aikaa Cut To Fit-treeniä, huutaminen teki myös helvetin hyvää. Se on todella outoa puuhaa, kun on istunut koko päivän hiljaa tietokoneella, mutta kyllä siitä taas aika äkkiä pääsi hajulle. Keskiviikkona ryssitään siis läjä uusia biisejä läpi. Parit vanhemmat, ajankohtaan ja maailmaan sopivat, kaikille henkisille käsijarruille omistetu biisit tulee kyllä myös. Eli Lampaat Susien Vaatteissa ja Master of Disgust ainakin. Pitkästä aikaa tehdään settilista, niin saa yleistä räpellystä vähemmäksi, kun sitä on jo niissä biiseissäkin ihan riittävästi. Näiden kaikkien musahommien keskellä tuntee taas olonsa aika kiitolliseksi ja onnelliseksi, ainakin tässä hetkellisessä ajassa ja paikassa. Saa tehdä vähän mitä sattuu ja se kaikki toimii yhteen todella hyvin. Ainakin minun päässäni grindcoren ja psykedeelisen rockin välillä ei ole niin isoa harppausta, etteivätkö ne samalle illalle mahtuisi. Olen miettinyt viimeaikoina muutenkin musiikkia. Kyllä minulle kaikessa musiikissa se jonkunasteinen psykedelia on aina ollut se, mikä pitää minut bändissä vuotta pitempään. Mitä enemmän kokeillaan kaikkea outoa ja epämääräistä, sitä paremmin viihdyn. Mietin tuosta tulevasta J. Kill & Mr. Mule-keikastakin sitä, että jos lauluhommat alkaa jännittää liikaa, niin tietysti voi aina hätäkeinona vetää kaiken improvisaationa. Jotenkin olen siinä paljon enemmän kotonani, kuin jonkun opetellun kaman soittamisessa, koska sellainen käy nopeasti jotenkin pystyyn kuolleeksi touhuksi. Mutta jos nyt yhden tuollaisen systemaattisemman keikan saisi alle, ei nuo kyllä siltikään ole kahlituimmasta päästä sovituksina. Uskon, että se tarjoaa ihan hyvää vaihtelua taas vähän kaikkeen.

Tadao Ando ja minimalismi

Normaalisti arkkitehtuuri on minulle taiteen ala, joka ei jotain Gaudia lukuunottamatta sano mitään tai herätä juuri tunteita, mutta tämä Tadao Andosta kertova dokumentti oli kyllä mielenkiintoista katsottavaa nimenomaan noiden rakennusten vuoksi. Näissä on juuri se esteettinen puoli, joka minuakin betonissa viehättää, abstrakti minimalismi ja tavallaan ajan myötä myös luonnon sateiden, eroosion ja kaikenlaisten valumien satunnaisuus tyhjässä pinnassa. Mielestäni oli jotenkin mielenkiintoista, että japanilaiset näkevät betonin, lasin ja teräksenkin tavallaan luonnon materiaaleina. Kun sitä ajattelee, niin ovathan ne, ihmisen jalostamia luonnon materiaaleja. Sinänsä on jo absurdia ajatella, että pohjimmiltaan lasi ja betoni ovat ns. "samaa kamaa", mikä tuo tuollaiseenkin arkkitehtuuriseen tekemiseen uudenlaista syvyyttä ja ulottuvuutta.

Pääpaino  Tadao Andon arkkitehtuurissa on kuitenkin minimalismissa ja tyhjyydessä. Se on vaikuttavaa ja inspiroivaa. Siinä ollaan jonkin sellaisen äänellä, jota yritän ilmentää myös musiikissa, jotain sellaista joka ei suoranaisesti välitä ihmisestä ja ihmisen aikakäsityksestä ja mieltymyksistä ajan suhteen, vaikka onkin täysin ihmisen tekemää. Ehkä siitä syystä musiikkinikin venyy koko ajan isompiin mittoihin, samalla kun soinnut ja tapahtumat siinä tuntuvat vähenevän. Olen jalostanut eteenpäin jonkinlaista ajatusta sointujen määrän ja biisin pituuden suhteen. Mitä lyhyempi biisi, sitä enemmän siinä täytyy tapahtua, jotta se kantaa oman mittansa.

Bluesbiisit ovat siinä omanlaisiaan mestareita. Kaksi minuuttia mennään neljällä tai viidellä soinnulla, sitten taas jos tempo hidastuu ja biisi pitenee, soinnutkin saattavat pudota kolmeen, mutta pääasiassa niissä kierretään E:n ja A:n (tai eri sävellajissa kulkevan vastaavan suhteen) kanssa. Jos soitetaan puolen tunnin biisiä, se voi olla enimmäkseen yhtä ääntä, ja se kantaa hyvin. Jos tehdään You Sufferin kaltaisia pyrähdyksiä, niissä pitää olla se kaksi sointua. Se juuri tekee You Sufferistakin täydellisemmän, kuin niistä tuhansista yhden iskun biiseistä, joita grindibändit ovat sen jälkeen vääntäneet, mutta tietysti tämä on intuitiivista, eikä välttämättä taivu mihinkään isompaan analyysiin kauhean hyvin. Kunhan on tullut ajateltua ja laitettua merkille tällaisia juttuja erilaista musiikkia tehdessä ja kuunnellessa. Monet asiat ovat alitajuntaisia, mutta kun niitä tutkii vähän pitempään, huomaa niiden (ja etenkin toimivien juttujen) välillä yhteneväisyyksiä, joita kaikki muusikot ovat alitajuisesti ja intuitiivisesti tehneet. Ehkä joskus vielä kokoan nämä kaikki yhteen, jonkinlaiseksi vaihtoehtoiseksi musiikkipedagogiaksi. Ajattelin jo, että kunhan saan "paskani kasaan", voisin perustaa jonkinlaisen psykedeelisavantgardistisen "koulun", erityislahjattomille ja tylsistyneille nuorille muusikoille. Jotain sellaista, joka auttaisi lähestymään musiikkia vähän eri kantilta, kuin ne iänikuiset unelmat jostain Metallican ja Iron Maidenin jalanjäljissä hiihtämisestä.

Päivä pulkassa.

Minulle olisi ollut tälle illalle tarjolla nostalgiaa koko rahalla. Kävelin Möysään, jossa asuin kymmenen vuotta sitten, kaikkia niitä katuja pitkin joita kävelin kymmenen vuotta sitten, samalle huoltoasemalle joka piti minut hengissä kymmenen vuotta sitten, kirjaimellisesti entisille kotinurkille, kuuntelemaan livenä biisejä joita kuuntelin kymmenen vuotta sitten, niiden naamojen kanssa joista isoimman osan olen nähnyt viimeksi kymmenen vuotta sitten. Koska en kuitenkaan ole oikeastaan tippaakaan nostalginen ihminen, en tuntenut minkäänlaista värähdystä näistä syistä. Profane Omenin näkeminen livenä pitkästä aikaa oli miellyttävä kokemus muista syistä. Lähinnä sen ystävyyden vuoksi, joka minulla noiden ihmisten kanssa on, ihan tässä ja nyt, ilman nostalgian häivääkään. Oli ihan mukava kuulla Enemies pitkästä aikaa soitettuna, sen kohdalla myönnän miettineeni miten innoissani luukutin sitä joskus vuonna 2003 Pertunmaan perämetsissä ja millaisella raivolla vaahtosin juuri tuon bändin parhaudesta kaikille, jotka silloin tunsin. Se bändi näytti minulle, että musiikkia voi ylipäätään TEHDÄ ITSE. Siihen asti olin kuvitellut, että muusikot ja taiteilijat ovat joitain sellaisia epämääräisiä tyyppejä, jotka tulevat jostain putkesta, ovat yhtäkkiä telkkarissa ja ovat aina olleet muusikoita, eivätkä ihmisiä. Huhut maalaisten yksinkertaisuudesta eivät ole mitenkään liioiteltuja. Vaikka musiikillisesti olenkin liikkunut jo vähän epämääräisemmille vesille, en silti vähättele sitä kaikkea, minkä sain oppia jo todella aikaisessa vaiheessa noiden kanssa keikoilla roudaillessani ja pyöriessäni. Näin musiikkitouhujen kaikki puolet, myös ne epämiellyttävät, läheltä, mutta silti välimatkan päästä.

Kotiin kävellessä luureissa soi Boris ja ihmettelin taas, että onpa kyllä hienoa ja kaunista olla sumuisessa, syksyisessä yössä itsekseen musiikin kanssa. Nyt kun on ollut tuo valokuvauskurssi, niin tällaiset yöt tuntuvat huutavan järkkäriä kaverikseen. Tänään kuvailtiin vähän studiossa, ja vaikka etukäteen ajattelin että ehkä vihaisin sitä jo valmiiksi, niin se olikin yllättävän mukavaa, kun lamppuihin alettiin vetää värikalvoja ja muuta epämääräistä eteen. Sellaisista jutuista minä nautin, ja valotusajoilla kikkailuista. Kyllä tuo valokuvauskin vain tuntuu miellyttävältä, vaikkei minun visuaalinen silmäni ehkä olekaan kaikkien muiden kanssa yhteneväinen. Mutta hienointa oli se, että tajusin mitä puhuin, kun ohjeistin muitakin. Miten paljon pitää kääntyä, miten suunnata valo, miltä etäisyydeltä, kuinka pitkä valotusaika ja kaikki tuollainen. Siitä tuli aika hyvä fiilis. Sellainen, että jonkinlainen perusvire ja taito on olemassa jossakin tuolla, kunhan vain ensin vähän herättelee sitä, kun ei aikoihin ole tullut vakavissaan kuvattua oikeastaan mitään.  Kokeilu on kivaa, ja tuossakin touhussa sitä kokeiltavaa on äärettömät määrät. Ei ole ollenkaan vaikea kuvitella miksi se nappaa jotkut niin hyvin mennessään.

Pitäisi nukkua, kun samat hommat jatkuisi taas huomennakin. Tässä sitä vaan näpytellään. Huomenna pidetään myös pienimuotoiset juhlat. Lauantaina ja sunnuntaina on sitten treenit. Lauantaina voisin myös nauhoitella vähän kokeellisia huutolooppeja ja katsoa mitä niistä saa tehtyä. Cut To Fitin keikka keskiviikkona. Viikon päästä lauantaina on Joensuun keikkakin, alkaa olla ihan hyvä fiilis ja kutina sen ja kaiken muunkin suhteen. Nyt saa soittaa paljon, eikä se harmita yhtään. Kesä tuntuikin olevan taas hiljaisempaa. Vaikkei oikeasti edes ollut, mutta kun se TUNTUI siltä.

New Run

Tänään aiemmin katselin dokumentin New Run. Voin saada vaikka kuinka kusipään maineen tästä, mutta tuo oli kyllä yksi paskimpia ja turhauttavimpia dokumentteja joita olen koskaan nähnyt. Ja niitä olen nähnyt satoja tai tuhansia, useamman useampaan kertaan. Kalle Kinnunen oli nähdäkseni aika samoilla linjoilla kanssani. Tämä on juuri sellaista kamaa, jota Sarasvuot, Kokoomukset ja Keskustat voivat rakentaa jes-sisu-suomen kiimassaan, juuri tällaisia sankarimyyttejä kansa tarvitsee. Docventuresin jälkikeskustelussakin varaukseton henkilöpalvonta otti päähän, lähinnä siitä kun lähes kaikista kysyttiin, että uskotko että vaikka nuo syrjäytyneet hulttiokakarat tuolla olisi pystyneet samaan kuin sinä? Kysymys oli raivostuttava. En tiedä yhtäkään kuntoutujaa, joka olisi jättänyt kuntoutumisensa kesken, kun "ei tästä nyt kyllä juuh tule mitään".

Tuollainen tuntuu halventavalta kaikkia niitä kohtaan, jotka taistelevat vastaavien ongelmien kanssa. Huumorin korostaminenkin tuntuu jotenkin sellaiselta "ai samperi, vammautunut ihminenkin voi olla hauska ja vielä jaksaa hymyillä vaikka meni tulevaisuus kaverilla siinä niin." Sekin tuntuu lässyttävältä ja halventavalta. Kun ajattelen kohtaamiani vammautuneita ihmisiä, niin kyllä se huumori nimenomaan on olennaisin selviytymiskeino tuollaisessa tilanteessa (eräs armeijassa kranaattionnettomuudessa kätensä menettänyt valitteli, kun tiskaaminen täytyy hoitaa vähän vasemmalla kädellä ja muutenkin on välistä vähän kädetön olo.) eikä mikään Hyysalon poikkeus. Kun katsoin puheita siitä, miten elämänarvot ovat menneet uusiksi, mutta menestys on yhä synonyymi rahalle ja nimmareille, kavereitten ferrarit ovat leuhottamisen arvoisia aiheita ja 5 minuuttia Tony Hawkin seurassa on merkittävästi suurempi teko kuin 1 minuutti Tony Hawkin seurassa, niin kyllä siinä lähinnä ajattelin etten todellakaan haluaisi tavata sitä ihmistä, joka hän oli ennen onnettomuutta. Silti tiedostan kyllä myös, että isolta osaltaan tuo on hyvin tyypillinen nuoren ihmisen maailmankuva, aivan tasan tämän yhteiskunnan ihanteiden ja asenteiden mukainen, eikä siinä sikäli ole mitään ihmeellistä. Juuri siitä syystä se myös puhuttelee isoa osaa suomalaisista.

Se, mikä tässä dokumentissa ärsytti eniten ei ollut Hyysalo henkilönä. Häntä vastaan minulla ei ole mitään, olen onnellinen siitä että hän saa elää omaa unelmaansa ja toteuttaa nyt itseään luultavasti paremmin ja näkyvämminkin, kuin siinä alkuperäisessä unelmassaan. Se, mikä ärsytti oli Hyysalo myyttinä. Tarinana. Tuotteena. Tämä koko dokumentti oli pelkkä mainos, brändin esittelyvideo, joka oli aivan viimeisen päälle niin musan, kuvauksen, kerronnan, grafiikan kuin filtteröinninkin puolesta jotain ...If tai Pirkka kamaa. Sellainen ärsytti jo ammatillisesta lähtökohdasta tosi paljon, etenkin kun tiedän että juuri se motivaatiovideon hehku myös puhuttelee ihmisiä, jotka eivät ajattele asiaa sen pitemmälle. Kun tämän riisuu kaikesta ylimääräisestä, niin ainoa ero Hyysalossa kaikkiin niihin tuhansiin muihin kuntoutujiin nähden on se, että Hyysalolla oli varaa brändätä oma kuntoutumisensa. Se varmasti auttaa ainakin osaltaan hymyilemään, vaikka myös tuota Kinnusen mainitsemaa repressiota saattaa olla syytä käsitellä. En kuitenkaan nähnyt tässä sitä määrätietoisesti omistautuvaa sisukasta selviytyjää ihan siinä luokassa, kuin koko Docventures-konsensus antoi ymmärtää. Ennemmin näin hyvin tyypillisen nuoren miehen, joka laiminlyö kuntoutusta ja ohjeita, kun voi lähteä kavereiden kanssa "vähän nollaamaan päätä", kuten kaikki aina tuntuvat asian ilmaisevan. Toki kuntoutuminen on ollut verratten nopeaa, mutta siinäkin kyse on ollut nähdäkseni siitä, että kyseessä on nuori henkilö, jolle motorinen tekeminen oli jo ennestään tärkeä osa elämää ja aivojen plastisiteetti vielä niin mukautuvassa vaiheessa, että työllä voi saada hyviäkin tuloksia. En nyt osaa lopettaa tätä purkaustani mitenkään muuten, kuin kehumalla keskusteluosuudessa vieraana ollutta nuorisotyöntekijää, jonka suusta sai kuulla kerrankin asiaa tätä alaa koskien. Ei tunnu olevan itsestäänselvää sekään, vaikka parempaan ollaankin menossa.

Dokumentteja ja muita suosituksia

Katseltiin koulussa dokumentti William Kentridgestä, ja tietyllä tavalla se sopi eilen katsomaani japsisekoiludokkariin kanssa hyvinkin yhteen. Tuo sama dokumentti ei ole Youtubessa (Anything is Possible), mutta sieltä löytyy kyllä muita pätkiä ja ennen kaikkea näitä vaikuttavia hiilipiirrosanimaatioita.


Näin tuonkin ukon työtavoissa ja vähän jäljessäkin jonkinlaisia yhtymäkohtia omiin tekemisiini, joten olihan se inspiroivaa ja innostavaa katsella. Ennen kaikkea se, että jotenkin sai vahvistusta sille, ettei tarvitse valita jotain yhtä palasta tästä hommasta, vaan voi tehdä duunia kaikilla taiteenaloilla joilla sattuu olemaan jotenkin päin ilmaisukykyinen, ja luoda oman paikkansa maailmaan. Hienoja duuneja, teatteria varten tehdyt jutut toivat jotenkin myös Beckettin näytelmät mieleen. Suosittelen katselemaan Youtubesta kaiken mitä irtoaa.


Muutenkin katselin tässä joutessani ja piirrellessäni dokumentteja, yksi niistä oli Merzbowsta tehty kollaasinomainen pätkä Beyond Ultra Violence. Tänään tuli kuunneltua oikeastaan vaan tuota Boris-splittiä, lähinnä juuri Merzbown puolta. Vähän ihmettelen, miten niin iso osa noisenkin kanssa puuhastelevasta jengistä on sellaista natsiuuvattia ja koprofiiliä, niitä vasten Merzbowkin vaikuttaa suurelta nerolta. Ja onhan se kai omalla tavallaan vähän sellainenkin. Koen jonkinasteista samastumista myös tuohon tyyppiin, vaikken samanlaista musiikkia duunailekaan, mutta sama asenne löydettyjä ääniä ja sattumanvaraisuutta kohtaan on läsnä musiikissa. Tänäänkin kiertelin kirpputoreja koputtelemassa peltipurkkeja ja lasimaljoja, miettien mitä kaikkea niistä vielä saakaan irti tulevaisuudessa. Melu on hienoa melun itsensä vuoksi; se on sellainen epämääräisellä tavalla henkisesti kiihottava tila ajan ja äänten välissä. Minuutti noisen kanssa tuntuu aluksi 20 minuutilta, kunnes mielesti lopulta jättää analyysin ja miettimisen vähemmälle ja vain... tyhjenee. Siinä on jo itsessään jotain lähtökohtaisen zeniläistä, vaikkei sitä koittaisi sinne tunkeakaan.

Lueskelin myös tämän melko koskettavan Leonard Cohenin haastattelun. Pitkä, mutta suosittelen kyllä lukemaan sen. Kuolevan ihmisen hieno tilinpäätös, mikäli se sellaiseksi jää. Tässä on vielä tämän sarjan viimeinen Mikki Hiiri, vaikkei tämä kauhean hyvä kuva siitä olekaan. Hieroin siihen suitsuketuhkia, tuli mukavan epämääräinen opium-hehku.

Musahommia ja muistihommia

Katsoin tuossa dokumentin japanilaisesta avantgarde/noiseskenestä. Sen näkeminen vaati pientä proxykikkailua, mutta se on sen arvoinen, jos näistä tällaisista hommista tykkää, eli We Don't Care About Music Anyway etsintään vaan jos siltä tuntuu. Se oli visuaalisesti kaunis, musiikillisesti hypnoottinen ja hyvin tehty, sitä alkoi äkkiä tehdä mieli selloa ja katselin tuossa vähän Thomannilta selloja ja alttoviuluja. Jälkimmäisiä saa melko halvalla ja sellainen kyllä kiinnostaisi aika paljon, nimenomaan näihin meluisampiin dronekeikkoihin. Alkoi tulla hirveä fiilis kokeilla kaikkea siistiä livenä. Ainakin jonkunlainen broken word-keikka, jossa teen looppeja pelkän mikin, huutojen ja efektien kautta ja huudan vaikka Cut To Fitiä ja muita tekstejä niiden päälle. En vain oikein tiedä minkä bändin kanssa sellaisenkin homman tekisi, ellei sitten ala järjestää vaan omia sekoiluiltoja. "Tulkaa kattomaan, kokeilen kaikenlaista ja katotaan mikä toimii ja mikä ei". Teki mieli myös päästä romupihalle hakemaan metalliromua, tietäisin jo mitä olisin vailla kun vain olisi autokyyti sinne ja takaisin. Mikäli ne vielä ovat siellä, mutta vähän epäilen, että ovat.

Musiikki on kyllä niin inspiroivaa touhua. Ja olen onnellinen siitä, että saan sekoilla rauhassa täällä kokeellisemmalla laidalla, siinä on monesti vähän sellainen tunne kuin heittäisi ämpärillisen veitsiä päin seinää ja katsoo mitkä jää pystyyn, sitten uusi kierros ja vähän kerrallaan iteroi sitä näkemystään siitä, mitä oikein haluaa tehdä. Sitten kun on taas vain yksi puukko jäljellä, kerätään ne kaikki takaisin ja aloitetaan alusta. Taidan ottaa Joensuun keikalle kanteleen ja jousenkin mukaan, pitää katsoa saako niitä kuulumaan, mutta sekoillaan nyt kunnolla, kun kerran lähdetään sekoilemaan. Veikkaan, että sellainen ilmaisu muutenkin sopii tuollaisen noisen ja melun iltaan ihan hyvin.

Tuota katsoessa alkoi kyllä tehdä mieli päästä vetelemään Cut To Fitin keikkaakin, johon on onneksi nyt aika tasan viikko. Ei olla soitettu edellisen keikan jälkeen yhtään, mutta nyt alkaa olla ainakin itselä odotukset ja fiilikset kohdallaan. Kunhan vaan taas vähän muistelee, että miten ne biisit meni. Välillä tulee mietittyä, että millainen kapasiteetti muistissa täytyykään oikeasti olla, kun siellä on kuitenkin koko ajan vähintään kolmen bändin verran biisejä, sanoja, sointuja ja kaikkia pikkujippoja, kaikki päähän tankatut kirjat ja elokuvat, sekä vielä oma elämä tähän asti jossain siellä välissä. Sille annan kyllä kaikkein vähiten arvoa, ellei siellä ole jotain sellaista, mitä tarvitaan NYT, sitten aktivoidaan synapseja pikavauhtia. En unohda informaatiota, koska sidon sen aina tunteisiin, kokemuksiin ja muihin muistoihin, mutta saadan unohtaa, että kerroinko jo jonkun yhdentekevän asian toissapäivänä, koska se ei lopultakaan ole minulle niin tärkeää mitä olen kertonut ja kenelle. Sellaiset asiat voi hävittää heti kun niitä ei tarvitse, ja paria noloa "joo kerroit jo", hetkeä lukuunottamatta siitä ei isompaa haittaa ole.

Mihinkään liittymättä, tässä on toinen Mikki Hiiri, menen piirtelemään kolmatta.

Lapsuuden loppu

Lapsuuden loppu

Erään kouluhomman myötä tuli tällainen ajatus piirrellä sarja A2-kokoisia itseään tyydyttäviä hiiriä. Siinä missä se alkoi ihan vaan vitsistä, pienestä yksityiskohdasta Unnamablessa, se kasvoi miettiessäni oikeastaan hämmentävänkin suureen omaelämäkerralliseen arvoon. Löysin seksuaalisuuteni ensimmäistä kertaa päiväkodissa, neljän tai viiden vanhana vessakopissa. Tajusin sen olevan jotain suurta ja mahdollisesti käsityskykyni ylittävää, jonkinlainen merkkipaalu tai välietappi elämässä. Se on sellainen vaihe elämässä, jossa katsellaan piirrettyjä ja opitaan maailmaan ja todellisuuteen tarvittavia moraaliarvoja niiden, iltasatujen ja muiden tarinoiden kautta. Kaikin puolin hyvin hämmentävää aikaa. Se mitä kaikki aikuiset eivät välttämättä ajattele, tai sitten ajattelevat mutteivät tajua lasten ajattelevan, on että piirretyissäkin on paljonkin seksuaalisia rooleja ja latauksia jotka eivät välttämättä ole näkyvillä, mutta joiden kautta lapset harjoittelevat omaa seksuaalista kehitystään. En ole oikein varma siitä, onko tämä kovin yleismaailmallista, vai jo varhainen merkki siitä, että olen "vähän poikkeava" tapaus.  Uskon, että myös lateksifetisismi juontaa juurensa jo jonnekin tuonne, enkä yhtään ihmettelisi jos sen taustalla olisi vuoden 1992 Batman Returns-elokuva. Kun ottaa huomioon, että olen syntynyt vuonna 1989, ei sitä ikää ole ihan kauheasti ollut, kun tuokin on televisiosta pyörähtänyt. Alistuminen osana seksuaalisuutta on varmasti yleistä sellaisille ihmisille, jotka ovat vastuussa omasta elämästään tai ovat jonkinlaisessa johtavassa tai vahvassa roolissa, siitä nyt on kirjoitettu ja sössötetty maailman sivu, eikä minun välttämättä tarvitse. En tiedä onko sillä mitään totuuspohjaa, koen sen lähinnä niin että on aina parempi jos elämässä on sellaisiakin osa-alueita, jotka eivät ole täysin omissa käsissä.

Toinen puoli tästä taas on se, että lapsuus loppuu kaikilta joskus. Monesti ne, joille kasataan isoimpia odotuksia ja eniten painolastia niskaan murtuvat sen painon alla ja päätyvät jonkinlaisiin yleisesti paheksuttuihiin juttuihin, lunastaakseen oman ihmisyytensä ja murtautuakseen vapaaksi siitä kuoresta, jota muut ihmiset ovat hänen päälleen kasanneet. Mietin, että lapsuudessa kukaan ei ollut suoraselkäisempi, moraalisempi, tai puhtaampi hahmo kuin Mikki Hiiri. Se hänessä monia vituttaakin, jatkuva moralistinen päsmäröinti ja besserwisseröinti. Sitä kautta ajattelin, että mitä tapahtuu, kun Mikki Hiiri sammuttaa valot ja saa tehdä mitä tahtoo? Se on Mikki Hiiren aivan oma asia, eikä se kuulu kenellekään muulle pätkääkään. Se saa runkata juuri niin paljon kuin tahtoo, soittaa Swansin Public Castration Is A Good Ideaa täysillä ja huutaa suukapula suussa "WOOORTHLEEEESS! UUUUUSELEEESSS!"-mukana ihan niin paljon kuin tahtoo, eikä siinä muiden moralisointi heilauta asiaa suuntana eikä toiseen.

Ajattelin, että tällaisia kuvia on varmaan tehty jo kyllästymiseen asti, mutta pikainen googletus yllätti minut, kun niitä ei ollutkaan oikeastaan yhtään. Ajattelin hakkaavani jo valmiiksi kuollutta hevosta, mutta olinkin kai väärässä. En sano että se on maailman omaperäisin tai nerokkain oivallus, mutta ainakin sen takana oleva ajatus on vähän pitempi, kuin "hei, laitetaan Mikki Hiiri runkkaamaan, haha." (kuulin tuon hahan juuri Mikki Hiiren äänellä) Teen nämä kolme kuvaa nyt jokatapauksessa valmiiksi, kun ajatus on sellainen ollut. Voidaan sitten kehystää ne ja vuosien päästä miettiä miten oli tällainen kyrpien piirtelyvaihe tässä näin.

Taiteen merkityksistä ja hylkäyksistä.

Taiteen, oli sen muoto mikä tahansa, on tärkeä herättää tunteita ja ajatuksia. Kaikki muu, sellainen jossa tunne ei välity, jossa viesti ei kulje median välittäjäaineessa, on pelkkää turhaa tapettia ja paskaa, joka vie huomiota ja tilaa todelliselta viestiltä. Ylimääräistä informaatiota vailla asiaa. Näin minä asian näen. Laitoin LAMKin kautta hakemusta nuorisopalveluiden (eli siis entisen työnantajani) työttömille suunnattuun uuteen tilaan, Ohjaamoon, tietäen kyllä hyvin jo etukäteen, mikä on vastaus tällaisesta valtion turvallisesta jokaiselle jotain jättekivaa-instanssista. LAMKin väki käsittääkseni piti töistäni, mutta tämä entinen työnantajani vastasi odotetusti. Etsitään jotain kivaa ja positiivista, eli taidetta, joka ei häiritse ketään eikä laita ketään ajattelemaan mitään, koska ajatukset ja reflektio voivat olla vaarallisia.

Tiedän, että työni puhuvat nimenomaan sille osalle yhteiskuntaa, jota on potkittu päähän, sille osalle, joka on saanut katsella voimattomina vierestä, kun ystävien tilanteet ajautuvat vähän kerrallaan syvempiin ja vaikeampiin umpikujiin, niille jotka miettivät öisin, miten helvetissä maksavat laskuja ja niille, joille olemassaolo ei ole pelkästään sitä kivaa ja purppuraista maailmaa, jossa töihin "Mennään" ja "otetaan itseä niskasta kiinni" tosta vaan. Tämä herätti minussa voimakkaan vastareaktion, koska katson tämän melko pitkälti omaksi erikoisalueekseni, olen ollut työttömänä, työpajatyöntekijänä, syrjäytymässä, tekemässä nuorisotyötä, ohjaamassa kuntouttavaa työtoimintaa, sekä katsonut koko elämäni työttömyyttä milloin lapsen, milloin nuoren ja nyttemmin myös aikuisen näkökulmasta. Väitän tuntevani sellaisen mielenmaiseman hyvin. Väitän myös, että monessa tapauksessa kuntouttavaan työtoimintaankin ajautuvat introvertit, koska samastuminen työyhteisöihin voi olla heille vaikeampaa ja sitä kautta työttömäksi jäämisen riski ja ulkopuolisuuden tunne ovat voimaakkaampia ja todellisempia tekijöitä heidän elämissään. Tämän perustan siihen, että lähes kaikki ohjaustyössä kohtaamani "asiakkaat" ovat olleet jonkinasteisesti itsenäisyyteen ja eriytymiseen taipuvaisia. Tämän sanottuani jatkan toteamaan, että tällaisille ihmisille negatiiviset tunteet ulkopuolelle joutumisen myötä ovat tuttuja, ja yksi isoja entistä syvempään eristykseen ajavia voimia on ajatus siitä, että minä olen jollakin tavalla "outo" tai "ulkopuolinen", kun tunnen ja ilmaisen näitä negatiiviisia ajatuksia, vaikka todellisuudessa kaikki tuntevat niitä. Yhteiskunta on vain kasvatettu todella vahvasti näiden tunteiden täysivaltaiseen suppressioon, jonka seurauksena meillä on yhteiskunta joka tihkuu passiivis-aggressiivista vihamielisyyttä ja jonka rakenteissa kilpailu on niin syvällä, että taiteiliajtkin katsovat toisiaan jo suden kiilto silmissään, vastustajina ja kilpailijoina jotka ovat syömässä meidän kupistamme, jos emme vahdi sitä.

Tästä syystä negatiivisten tunteiden herättäminen taiteen kautta voi olla äärimmäisen positiivinen kokemus. Se antaa heijastuspinnan, samastumispisteen, ymmärryksen siitä, ettei olekaan näiden ajatusten kanssaan yksin ja että niillä voi olla myös uutta luova, eteenpäin vievä vaikutus. Se on mielestäni välttämätöntä henkisesti tasapainoisemman ja terveemmän yhteiskunnan rakentamiseski. Negatiivisuus on täysin subjektiivinen perspektiivi. Tunteet ovat vain tunteita, ajatukset vain ajatuksia. Ne ovat voimia, jotka liikuttavat ihmisiä, saavat heidät nousemaan perseeltään ja tekemään asioita tässä maailmassa. Taiteilijan tarkoitus on välittää kokemusta ihmisyydestä, shamaani tai ei, sielun on välityttävä toiselle sielulle, jotta hän ymmärtää molempien olevan pohjimmiltaan samat. Taide voi herättää ahdistusta tai pöyristystä, mutta sen pitää tapahtua vain kokijan tulkinnassa, sisäisten moraalikäsitysten ja näkemysten konfliktissa, ei lapsellisessa provokaatiossa ja tarkoituksenmukaisessa törkeydessä. Se kääntyy helposti pastissiksi ja yhdentekeväksi, viestittömäksi kuvastoksi.

Minun taiteestani voi olla monta mieltä, mutta kukaan ei ole vielä koskaan päässyt sanomaan, etteikö se välittäisi tunnetta tai ajatusta. Avauduttuani tästä päivällä, taisin saada oven auki ainakin sille, että voisin järjestää taidenäyttelyn Tirrassa. Se olisi äärettömän hienoa, koska siellä nyt ensinnäkin käy enemmän porukkaa, kuin taidenäyttelyissä keskimäärin. Eihän suurin osa sinne tulisi tauluja katsomaan, mutta jos minun pitäisi valita yksi paikka Lahdesta, joka on minulle tärkeä henkisesti, se on nimenomaan Loviisankatu, ja siitä syystä kokisin sen kunniaksi, jos noita kuviani saan sinne viedä. Eiköhän tässä ollut riittävästi mesoamista yhdelle illalle. Tahdon jakaa kanssanne vielä tämän Vilja Haralan Poste Restante-multimediatyön. Siitä on tulossa käsittääkseni valokuvanäyttelykin, tuolla sivulla on valokuvia ja henkilökuvia. Tärkeä ja hieno duuni.

Dokumentteja ja ajatuksia niistä.

Tässä ajattelin ennen Torveen lähtöä vielä kirjoitella jotain ajatuksia, joita tämän päivän aikana on pyörähtänyt läpi mielen. Eilinen Docventures-dokumentti Merchants of Doubt aiheutti akuutteja raivokohtauksia siitä, miten Amerikan Yhdysvaltoihin on muodostunut ihan oma porukkansa, jonka ainut tehtävä on vain hämmentää, hidastaa ja aiheuttaa lisää disinformaatiota joka ei perustu mihinkään. Tuo pieni koneisto jarruttaa koko maailman kehitystä ja hidastaa niitä välttämättömiä toimia, jotka meidän pitäisi tehdä jo NYT, jos tahdomme elää tällä pallolla vielä vähän pitempään. Toiselta puolen ajattelen, että hyvä ettei muualla maailmassa nyt olla aivan tuossa mittakaavassa, mutta toinen puoli taas tajuaa, että vittu nuo ääliöt kuitenkin vaikuttaa helvetin isoon osaan tätä palloa omalla tyhmyydellään, ja se saa minut tuntemaan taas lapsellista, impotenttia raivoa kaikkea tätä kohtaan. Sellaista jolla ei voi tehdä mitään muuta, kuin rikkoa asioita. Mutta tällaiseksi ovat maailman tehneet ja voit vain koittaa itse pitää kulutuksesi minimissä. Tässä tasapainoilen, onko asuntoauto vai kaksio pienempi paha maailmankaikkeudelle.

Toinen juttu tuli mieleen, kun saatiin koulutehtäväksi katsoa tällainen dokumentti valosta. Loppupuolella on ehkä pikkuisen brittiläisten lasien läpi asetettu Newtonin kova tiede ja Descartesin "uskonnollinen hapatus" vastakkain, vaikka näistä kahdesta Newton oli selvästi uskonnollisempi ja taipuvainen myös okkultismiin. Descartes taas oli valistusajan filosofian synnyttäjiä, joka asetti järjen ja havainnon kyseenalaiseksi ja piti maailmaa mekaanisena, materian maailmana, erillään hengen maailmasta. Vaikka kartesiolainen dualismikin on jo vanhentuneen, kuolleen maailman ajatuksia, oli näillä molemmilla ihmisillä merkittävä vaikutus tieteen ja filosofian kehitykseen, eikä kahden uskonnollisuuteen taipuvaisen ukkelin vastakkain asettaminen tunnu mielestäni kovinkaan järkiperäiseltä touhulta. Heidän näkemyksensä valostakin oli pohjimmiltaan samankaltainen, vaikka paino oli päinvastainen: joko valkoinen valo on puhdasta ja muodostaa kaiken, tai valkoinen valo muodostuu kaikista muista väreistä. Molemmilla oli omat kummallisuutensa, kuten meillä kaikilla on, ja kuten historialla usein on tapana, se yrittää keskittyä muistelemaan vaan niitä hyviä juttuja, vaikka todellisuudessa meissä kaikissa olevat pienet kummallisuudet ja ristiriidat ovat välttämättömiä myös niiden hienojen ja kestävien ajatusten luomiselle, koska ne ovat toivon mekanismeja. Ne antavat jotain epämääräistä uskoa siitä, ettei maailma ole kaoottinen ja järjetön. Itsepetoksen välttämättömiä välineitä, siis.

Nyt voisin lähteä käpsimään kohti Torvea, akustista klubia ja loopperisekoilua. Saa nähdä kauan saan soittaa, ennen kuin minut kivitetään pois lavalta kerettiläisenä. Toivotaan parasta.

Tässähän tämä, keikkoja odotellessa.

Tänään kävin vähän pimputtelemassa passoa. Cut To Fitin treenitkin piti olla, mutta rumpalilla on kädet sellaisessa saikkukuosissa, ettei tässä nyt varmaan pystytä hetkeen soittelemaan. Huomenna mennään sitten katsomaan miten onnistuu J. Kill & Mr. Mule biisit bändin kanssa. Parempi olisi onnistua, kun 30.10 soitetaan Seremonian kanssa Torvessa. Mutta kun bändi on käytännössä Matatadrone ja ainut rumpali, joka on koskaan onnistunut pitämään timen loopperin kanssa, niin oma luotto on aika korkealla. Saa nähdä puhkooko huominen haaveet ja odotukset. Oikeastaan sikäli on helppoa, että odotukset on siinä jos saa vaikka kaksikin oikeaa biisiä hanskaan ja loput voi olla taas vapaampaa tulkintaa ja tajunnanvirtaa, kun tietää, että sekin kaikkien näiden soittajien kanssa onnistuu. Jos tuo keikka menee mitenkään päin hyvin, niin järkkäilen niitä varmasti lisää ja ehkä vähän muuallekin päin Suomea. Oulussa soittaminenhan se on aina mielessä, mutta vedetään nyt ensin.

Tajusin tässä kuussa olevan neljä keikkaa, ensimmäisenä tuo Cut To Fit, saa nähdä keretäänkö treenata mitään uutta ja mitä muutenkaan siellä sitten soitellaan. Sen jälkeen on Joensuun kitarasekoilukeikka, sitäkin odottelen aika mielissäni. Harhakuvien ensimmäinen keikka uudella rumpalillakin on ihan kutkutteleva veto, treenien perusteella siitäkään ei ole itsellä mitään huolta. Viimeisenä sitten tuo Seremonian lämppäys. Kaikki hyviä keikkoja. Ei vituta mikhään! Koulun puolestakin on toistaiseksi ensimmäinen 3D-kurssi hoidettu, toinen onkin sitten kuulema hankalampi, mutta otin siihenkin pienen etumatkan mallintamalla jo hahmon ja taustan ja valot. Valaistuspuoli tuntuu olevan ehkä mielenkiintoisin tuossa 3D-hommassa, tekisi mieli opiskella se hyvin, kun sillä puolella olisi vissiin duunia pelihommissakin. En kyllä tiedä kuinka paljon minulla muka riittäisi aikaa olla töissä jossain peliprojektissa valoa vääntämässä, mutta onhan sekin hauska ajatus, ja kai sillä sitten jotain tekee. Omistautumisen puutteesta ei ainakaan voi syyttää, kun olen pari kuukautta nähnyt melkein järjestään unta mallintamisesta.

Toissayönä laskujenmaksupsykoosissani huomasin myös, että tässä parin kuukauden nollabudjetin ja laskujen makselun jälkeen maksoin viimeisen hammaslääkärimaksun, ja alan olla kohta nollilla. En uskonut tämän päivän koittavan, tietysti kohta alkaa taas uusi kierros laskujen kanssa, mutta nyt on menossa jonkinlainen välirauha. Ainakin hetkellisesti siis ihan hyvä mieli ja uskaltaa jopa syödä jotain joskus. Tätä juhlistaakseni menin äärimmäisyyksien reunan yli ja ostin neljä kitkatia. Miettikääpä sitä. Sellaiseen ei ole ollut ihan hetkeen varaa.

The Great Wave

Eilen piirtelin koulun karikatyyritehtävää varten tällaisen hieman eksessiivisemmän kokoisen duunin, nimeltään ME GA TU NARI. Oli helvetin ärsyttävä piirtää sitä, kun tussit loppui koko ajan kesken eikä mistään meinannut tulla mitään. Pitää ostaa jossain vaiheessa taas läjä tussejakin, siihenkin saa 60 euroa menemään helposti, eikä siinä ole kuin kaksi pakettia promarkeria, luultavasti ihosävyt ja harmaasävyt, kun niitä kuluu aina eniten ja nopeiten. Tätä tehdessä kuitenkin tykästyin noihin aaltoihin paljon ja niiden kautta päässäni alkoi soida jotain sellaista, minkä tein sitten tänään levylliseksi musiikkia.

Tästä tuli oikeastaan juuri sellainen, kuin tahdoinkin sen olevan. Saatan soittaa jotain tätä mukailevaa Joensuussa, ja ehkä torstain akkariklubilla jonkunlaisen version The Small Wavesta, jos loopperit ovat sallittuja. Saa nähdä mitä siellä sanotaan. Olen erittäin ihmeissäni etenkin puolivälin jälkeisistä kitaroista, jotka onnistuvat kuulostamaan aika paljon torvilta. En oikein edes muista, miten sen tein, mutta helvetin hyvä, menneisyyden minä. Tuota levyä saa myös tällaisena itse väkerrettynä CD-R versiona. Koska joudun kohta ostamaan uusia tulostusmusteitakin, niin hintaa tälläkin on 5 euroa kappale. Käytännössä on vähän ikävää, kun oikeastaan koko elanto on kiinni tällä hetkellä näissä 5 euron summissa, joita putoilee kerran kaksi viikossa, eikä oikein voi suunnitella elämäänsä kauheasti pitemmälle kuin päivän eteenpäin, mutta sillä mennään mitä on. Huomenna mennään Helsinkiin treenailemaan, siitä keskiviikkoon onkin sitten tiedossa neljät bänditreenit. Keskiviikkona J. Kill & Mr. Mule -bändikokoonpanon ensimmäiset, ne kutkuttelee jo mukavasti. Saa nähdä mitä siitä tulee. Huomenna kuitenkin ensimmäinen, elikkäs Harhakuvia. Go!