sunnuntai 25. syyskuuta 2016

The Prestige

Viimeyönä pällistelin elokuvan The Prestige. Tuntui, että se pärähti samaan tapaan kuin There Will Be Blood muutama vuosi sitten, koska sattui taas olemaan elokuva, joka niputti yhteen ja käsitteli paljon niitä samaisia ajatuksia, joita olen nyt itse pyöritellyt kirjan kanssa. Olen monesti ajatellut musiikkia juuri samalla tavoin kuin tuossa käsiteltiin taikuutta ja uskon sen olevan yleispätevää mihin tahansa taiteeseen: taiteilija ottaa arkisen alkutilanteen, tekee käänteen ja palaa muuntuneena, tai toisin sanoen kuljettaa ihmiset arkisen ja tavallisen, kestävän todellisuuden puristuksesta ajatuksen, ihmeen ja idean maailmaan. Käytännössä tuo rakenne on sama, kuin Joseph Campbellin kuvaamissa sankarimyyteissä, jossa ihmisen tavallisuus ylitetään kuoleman ja jälleensyntymän kautta, jonka jälkeen sankari palaa takaisin sankarina, henkisesti muuntuneena . 

Musiikin kohdalla olen monesti miettinyt, että siinä rakennetaan hermoyhteyksiä stimuloivalla pieni hetki ikuisuutta ihmisen korvien väliin. Siinä ohitetaan todellisuuden ehdottomuus, kuolevaisuus, ajan vääjämätön kulku, viedään mieli pois kaikista näistä asioista johonkin mikä vielä on maagista ja mahdollista. Joillekin se on muistot, joillekin visiot ja näyt, joillekin se on vain aivosähkön kipinöinintiä. Soittaessa koen sen itse tehokkaammin kuin missään muussa yhteydessä. Se on ainoa hetki, jolloin en kykene analysoimaan aivotoimintaani millään tavalla (teen sitä myös unessa, jatkuvasti, ehkä enemmänkin kuin hereillä), koska ei ole ketään analysoimassa. Ei ole mieltä, on vain musiikkia. Toki tämän voi saavuttaa piirtämällä, tai kirjoittamalla, mutta niissä on kyse enemmän näkyjen kanavoinnista ja välittämisestä. Musiikki on puhdasta EI OLEMISTA.

Elokuvassa käsiteltiin myös metamorfoosia. Ihmisen muutosta. Tämä on aina ollut itselleni äärimmäisen kiinnostava aihe. Ehkä sillä on osaltaan tekemistä tämän oman metamorfoosini kanssa, eksyneestä, pelokkaasta, vihaisesta ja äkkipikaisesta lapsesta yleissivistyneeksi, suunnilleen täyspäiseksi aikuiseksi, etenkin kun olen nähnyt vierestä monia muita, vähän erilailla sujuneita metamorfooseja. Se oli minulle Breaking Badinkin mielenkiintoisin ulottuvuus, se on monissa jutuissa "se" juttu. Katsoin taannoin dokumentin Lewis Carrollin Liisa Ihmemaassa-kirjasta ja siinä joku kaikenmaailman dosentti sanoi, että tarinahan syntyy siitä, että tavallinen ihminen menee hulluun maailmaan, jos hullu menee hulluun maailmaan siinä ei ole mitään tarinaa. Tajusin, että sitähän minun tarinani juurikin käsittelee. Challenge accepted. Minun tarinassani meidän maailmassamme hulluna pidetty ihminen sukeltaa hulluuteensa, ja sen hulluuden sisällä oleva tavallinen ihminen antaa hulluuden repiä ja turmella itsensä omaksi kuvakseen. Tajusin, että minulla ON tällainen tarina, ja sen lisäksi siinä on jopa oma pointtinsa. Hullu tulee terveeksi ja terve hulluksi, kun ympäröivää maailmaa ja sen viitekehystä muutetaan. Mielestäni siinä siis on paljonkin tarinaa. Nämä ovat mielenkiintoisia asioita pyöritettäviksi ja pohdittaviksi, ja koen tämän kirjan opettaneen itselleni paljon jo nyt. The Prestige oli hyvä, inspiroiva elokuva, ja katson sen tässä lähipäivinä varmaan uudemmankin kerran.  Pitääpä metsästää kirjakin jostain.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti