sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Teit Meistä Triplasipulihampurilaisen (Hesburger) -elokuvan (Santander) arvosteluni Punk In Finland-foorumille.

Käytiin äidin ja veljen kanssa katsomassa Tuukka Temosen mästerpiece elokuvateatterissa anno domini 2016. En ole ikinä nähnyt noin paljon mainoksia ennen elokuvaa, en oikeastaan ole tainnut nähdä kerrasta tuollaista pläjäystä mainoksia vuosiin, vaikka istun päiväni internetissä. Olihan se nyt vitun punk kattoa isolta screenilta pankkien, rahoitusfirmojen ja autolafkojen mainoksia! 
Nauratti vähän, kun tuli ilmoitus että elokuvasäätiö tukee kotimaista elokuvaa Veikkauksen rahoista, nauroin veljelleni että sinne ne sun Eurojackpotit putoilee. Sitten ruutuun lävähtää vielä Hesburgerin ja Santanderin logot niin pystyi jo kuittaamaan, että täähän on melkeen sun maksama leffa, että katoppa nyt tarkkaan onko ollut rahojen arvoista. 

Itse elokuvassa parasta oli Heinolan kuvaus, paljon on tullut pienenä ja nuorena pertunmaalaisena noillakin kaduilla haahuiltua, vaikka kaupunkilaiset kattoikin landepaukkua pahasti. Eniten vitutti se, miten ysärillä ratsastettiin ja miten sitä hierottiin naamaan niin yksiulotteisen karikatyyrisesti, housut oli kainalossa ja mieli maassa. Roope Salmisen naama vitutti kyllä ehkä vielä enemmän (en edes suoranaisesti tiedä mikä siinä niin paljon vituttaa, ja pyydänkin häneltä tässä sitä myös anteeksi. One of those faces, I guess.), muuten nuo pääosan näyttelijät oli jopa yllättävän hyviä. Tonin näyttelijä ainakin. Vähän mietti, että olisiko vaihtariksi voinut etsiä vaikka jonkun vaihtarin tai muun, jolle ei se finglishi tuu ihan niin kätevästi suomen kautta. Muutenhan tässä oli tehty se perinteinen suomalaisten näyttelijöiden jako, että kaikki alle kolmekymppiset näyttelee teinejä ja kaikki yli kolmekymppiset näyttelee vanhempia, vedetään niille villapaitaa päälle ja laitetaan kaappikelloa taustalle samalla kun ne puhuu vähän setätätimäisesti aikuisten juttuja ja se on siinä.
Alkupuolella tuntui, että dialogi oli ihan helvetin tahmeaa ja köpöä, mutta en sitten tiedä parantuiko se oikeasti elokuvan edetessä vai tottuiko siihen vaan.

Yksi ajatus mikä häiritsi oli se, kun joku kirjoitti että Tuukka Temonen teki tässä paljastavan ja syvällisen taideteoksen, jossa laittoi itsensä alttiiksi, niin kyllä sitä silti jotenkin vaan ajatteli, että ainakin näiden nykyisten mielensäpahoittamisten valossa siinä ei ole taustalla mitään älyttömän pitkälle edennyttä kasvutarinaa. Lisäksi se pahoinvoivan kovan jätkän rooli, jolla on vaikeaa kotona oli silti ehkä vähän marttyyrinomaisesti glorifioiden esitetty. Tai näin sen koin.

Toinen häiritsevä juttu oli se, että tuntui kuin kaikki ne elokuvan häiritsevät jutut olisi vähän niinkuin systemaattisesti olleet ohjaajan vika, eli siis aivan aiheesta Temoselle annettuja, mitä vasten se räiskähtely tuntuu vieläkin vähän hölmömmältä. Kohtauksia juostiin läpi helvetillisellä kiireellä, musiikin käyttö tuntui välillä todella irralliselta ja sen outous vei huomion itse kohtauksen tapahtumista, nuoruuden vimmaa alleviivattiin aina lähinnä sillä, että Roope Salminen ulvoo ääliömäisesti, ja lopun dokkarimontaasi tuntui vain kornilta lopulta fiktiiviselle elokuvalle. Silti, oli siinä joitain sellaisiakin juttuja, joita on joutunut itsekin kelaamaan kasvaessaan ja soittimia rämpytellessään. Snägärikohtaus oli myös jotenkin sommitelmaltaan sellainen, jossa heräsi sellainen ajatus, että tässä on visio toteutunut ihan hyvin.

Semmonen. Ihan perus suomipätkä 3/5 Heinolan ja samastuttavien soittoturhautumisten takia. Plussaa siitä, että Uniikkia turpaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti