maanantai 12. syyskuuta 2016

Sunnuntai lusittu.

Tänään tehtiin silleen tyhmästi ja poikkeuksellisesti, että treenit oli Helsingissä jo 11.30. Se tarkoitti sitä, että piti herätä jo yhdeksän aikaan ja alkaa  kikkailemaan kaiken näköistä ylimääräistä, tai no vähemmän ylimääräistä, mutta kumminkin. Koiran kusetus nyt ei voi olla ylimääräistä hommaa, kahvin keittäminen kyllä helpostikin. Oltiin tällä kertaa jopa melkein aikataulussa, soiteltiin hyvät treenit ja tehtiin yksi uusi biisikin, joka on aika hyvä, ja vielä parempi kun hinkataan sitä enemmänkin, kuin neljä minuuttia. Parhaat biisit tulee kyllä tehtyä aina niin, että lopettaa miettimisen ja alkaa soittaa. Ihan sama millä bändillä, tai ainakin nyt niillä, missä itse soitan jotain. Toisaalta ihan samalla tavalla sovitan laulutkin, että eipä siinä. Kokeilee vaan heittää biisiä kaikella ja katsoo mikä jämähtää kiinni. Niin se homma toimii.

Noin muuten pidettiin mukavan laiska sunnuntai. Ystävämme Raxi voitti taas illan Cut To Fitin kanssa (naureskellaan, että nää on helpot arpajaiset, joka Raxi voittaa aina!), katseltiin elokuvaa Lawless, joka vaikutti ihan niin mielenkiintoiselta, että sen voisi katsoa loppuunkin, kun piti ikävästi jättää kesken. Sitä ennen katsottiin elokuvaa Dawgfight, jota en ollut katsonut aiemmin. Se oli kyllä hieman arveluttavaa materiaalia. Köyhien mustien alueitten, mm. Kimbo Slicen (rauha hänen sielulleen, sympaattisen oloinen ukko oli aina) hoodien miehet olivat laittaneet katutappelurinkiä pystyyn. Poliisit katselivat koko touhua sormien läpi ja se vaikutti kaikin puolin niin hienolta ja legitiltä touhulta, että ihan demokraattienkin joku alajärjestö kävi antamassa mandaatin ja telemundo kuvasi. Vähän silti jotenkin nosti niskavilloja pystyyn, kun tuollainen huumebisnesten fronttibisnes myydään menestystarinoilla ja laitetaan jengiä mättämään toisiaan vähän liiankin pitkään. Ei lopulta jaksettu katsoa sitä ihan loppuun asti, kun oli sen verran raskaita persoonallisuuksia osa noista.

Nyt kerkeän vielä hetken istua rauhassa alas, kirjoittaa ja pällistellä vähän jotain mielenkiintoista internetistä. Katselin kertauksena ja muistin virkistyksenä John Watersin This Filthy Worldia, siinä on sellainen ukkeli, jonka elokuvista en ole nähnyt yhtäkään, eikä niillä ole niin väliksikään, kun kumminkin tolkku pelaa ja ajatukset sovinnaisuudesta vastaavat melko pitkälle omiani. Sillä on myös paljon mielenkiintoista tarinaa Michael Giran ajan New Yorkista, joka on aivan eri kaupunki, kuin tämä People of New York-maailman New York, murroksessa oleva väkivaltainen ja kasvukipuileva paskaläjä. Se on varmasti inspiroiva jo pelkästään mielenmaisemana. Tietyllä tavalla näen Lahden vähän samanlaisena ristiriitaisena kaupunkina. En tajunnut edes ajatella miten paljon tämä paikka on vaikuttanut tekemisiini, ennen kuin Lahtiblogista kysyttiin, kuuluuko lahtelaisuus jollain tavalla musiikissani. Silloin tajusin, että kuuluu. Paljonkin. Tietynlainen urbaani kylmyys tai uhkaavuus saattaa olla läsnä niinkin vahvana, että kun teen omasta mielestäni rentouttavaa ambientia, se on jollekin muulle kouluammuskelumusaa. Tai kun teen duureilla akustisia lauluja, ne ovat Rumballe synkkää kamaa. Kaipa se on ollut sisälläni jo ennen tätä kaupunkia, keksin noin miljoona traumaa joihin voisin sen liittää, mutta tämä kaupunki on kyllä myös ruokkinut sitä puolta kauniilla tavalla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti