sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Neuroosin verho.

Jotenkin ahdistaa. Perjantaista asti oloni on lipunut vähän kerrallaan lähinnä neuroottisen verhon taakse, tuntuu kuin jokin pimeä aine työntäisi minua etäämmäs kaikista tunteistani, ajatuksistani ja olemisestani. Äänet kuuluvat aina vain kauempaa, asiat tapahtuvat aina vain kauempana ja vaikuttavat minuun vähemmän. Toki tältä on tuntunut ennenkin, monta kertaa elämässä, mutta aina se tuntuu yhtä hankalalta. Pystyn työntämään sen sivummalle, mutta tiedän, että siellä sisällä se musta reikä taas on, aivan sama miten päin itseäni kääntelen. Voin yrittää kuvailla sitä hienoilla sanoilla tai runollisilla lauseilla, mutta se ei silti pääse lähellekään tunnetta. Se on taas täällä. Ja sitten; onko se koskaan missään muualla ollutkaan? enkö olekin ollut ihan yhtä ahdistunut joka ilta, kun sammutan valot ja käyn nukkumaan? Eikö se ole ollut täällä aivan koko ajan? On.

Ajoittain tämä olemisen muoto vain pyyhkäisee yli niin, että sen sivuuttaminen käy hankalammaksi ja hankalammaksi, kunnes se muuttuu mahdottomaksi. Tuntuu vain irralliselta, etäiseltä, tyhjältä. Tylpältä. Tuntuu siltä, ettei millään tekemisellä ole mitään merkitystä, koska se vaimentaa tämän olon vain siksi aikaa, kun teen jotain, ja siinä vaiheessa kun se on valmis, olo tulee taas takaisin, enkä hyötynyt siitä yhtään mitään. Se ei helpota. Se ei vaimenna sitä. Se vain pitää sen poissa sen aikaa, kun tarvitsen kapasiteettiani johonkin muuhun. Olemassaolo on välistä aivan helvetin raskasta. Etenkin silloin, kun ei ole varma siitä onko todellisuudessa olemassa ollenkaan. Tietoisuus ja todellisuus kun eivät ole sama asia, ja minä olen kokemassa vain tietoisuuttani, en todellisuuttani. Mitä todellisuudessa tapahtuu, kun tietoisuuteni sammuu? En kykene uskomaan mitään muuta, kuin sen ettei tapahdu mitään. Toivon olevani väärässä. Sisälläni tiedän, etten ole, koska tämän hetkisten todisteiden valossa asia on näin. Jos ymmärrykseni ja tietoni muuttuu muuksi, otan sen ilolla vastaan. Mutta sen pitää tapahtua tiedon, ei uskon kautta.

Toivon, että kirjoittaminen helpottaa tähän oloon. Kuuntelen Neurosista. Niiltäkin tulee kohta uusi levy, uskon sen tulevan juuri oikealla hetkellä elämääni. Minulla on aavistus siitä, että tämä voi olla minulle merkittävä levy. Tämä on muutenkin ollut hyvien levyjen ja hyvän musiikin vuosi, vaikka vastapainona helvetin moni muusikko onkin kuollut. Tämä viimeinen vuosi, alkaen syyskuusta 2015, on ollut haastavimpia ja parhaita elämässäni. Olen kiitollinen kaikesta siitä, mitä olen tämän vuoden aikana oppinut, ennen kaikkea itsestäni. Olen myös onnellinen siitä, etten ole tässä elämässäni yksin. En todellakaan. Vaikka kaipaan yksin oloa, olen onnellinen jokaisesta ihmisestä joka on olemassa. Ja suren meidän kaikkien olemassaolon ja sen aiheuttamien kurjuuksien puolesta. Pitäkää toisistanne kiinni.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti