keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Huumesodat köyhiä vastaan.

Docventuresissa käsitellään lempiaihettani, josta olen kirjoittanut paljon ja pitkästi, pienellä haulla varmaan löytää paljonkin asiaa huumeista, sosiaalisista ongelmista ja huumeiden vastaisesta rämpimisestä, mikäli eivät ole tuttuja. Pikakelauksena kuitenkin se, että kokemukseni sosiaalityön puolella ja vielä pitempi kokemus ystäväpiirieni huumeiden käytöstä on näyttänyt nimenomaan sen, ettei huumeongelma oikeastaan koskaan ole huumeongelma, vaan se pahenee lähes väistämättä silloin kun muut ongelmat elämässä yleensä ovat pahemmassa määrin kasvussa. Yksi suurimmista ja vaikeimmista ongelmista, sellainen joka on varmasti unohtunut monessa keskustelussa on sukupolvikokemuksena aika tasan minun ikäluokkani ihmisille sysätty eksistentiaalinen tyhjiö: melkein kohtuuttoman monet meistä ovat avioerolapsia vailla paikkaa maailmassa. Olen tutkinut tätä itsekseni aika paljonkin ja hämmensin joitakin työttömiä ohjattavia, kun pystyin osoittamaan kaikki avioerolapset sen perusteella, miten he sitovat kengän nauhansa rusetille. Oikeasti se ei ole mitään rakettitiedettä. Siinä vain tuppasi olemaan ero, miten isät ja äidit opettivat rusetin sitomisen. Avioerolapset ovat monesti äitiensä kasvattamia, joten tietyllä tavalla kengännauhansa sitovat ovat todennäköisesti kasvaneet etäisen isän kanssa, tai ilman isää. Tein tämän havainnon jo varhaisessa lapsuudessa. Tällaiset pienet asiat, joita laitoin merkille koko ikäni kuitenkin kertoivat minulle pitemmän ajan päästä sen, miten yleistä etenkin sukupolveni miesten keskuudessa lopulta on ollut juuri isättömänä kasvaminen. Ei välttämättä konkreettisesti, mutta henkisesti.

Näkyykö tällainen missään tilastoissa? Näkyy. Väkivaltaista käyttäytymistä ja itsemurhia mittaavissa tilastoissa. 80-luvun loppuolella syntyneiden mielenterveysongelmia ja asiaa muutenkin on tutkittu THL:nkin toimesta. Huomasin sen melko aikaisessa vaiheessa, viimeistään Lahteen muuttaessani, että iso osa näistä kanssani kasvavista ihmisistä tulisi kulkemaan melko kivisiä polkuja. Ja helvetin iso osa kulkikin. Itse kuljin monelle sen tien vieressä, yrittäen valaa uskoa siihen, että vaikka tämä tuntuu nyt helvetin vaikealta, niin me emme ole isiemme varjojen vankeja, me emme ole laman määrittämiä ihmisparkoja, vaan me olemme ihmisiä, jotka on rikottu, ja jotka ovat kasanneet itse itsensä ja toisensa uudelleen. Meillä on oma perheemme, oma yhteisömme, oma maailmamme, joka ainakin minun nähdäkseni on huomattavan paljon humaanimpi ja suvaitsevampi, kuin se, joka meitä systemaattisesti hyljeksi. Se, joka näkee huumeiden käyttäjät nisteinä ja olisi valmis sulkemaan ne kaikki linnaan, tajuamatta, että kaikki omat duunikaverit siinä ympärillä ovat juuri niitä helvetin vaarallisia ja paheksuttavia NISTEJÄ, joita hän vihaa. Oma mielenkiintoni tuota maailmaa kohtaan on aika pitkälti mennyt. Muutan tätä yhteiskuntaa ja sen ihmisiä omalla tavallani, omassa elämässäni, mutta minua ei kiinnosta kansan syvien rivien mielipiteet tästä asiasta oikeastaan yhtään. Käyn tätä taisteluani vaikka kuinka pitkään.

Vahvuus tietysti on siinä, että minua pidetään ja minut tunnistetaan yleisesti absolutistina tai streittarina. Se ei varsinaisesti pidä paikkaansa, enkä ole koskaan pitänyt itse noista leimoista sikäli, etten ole nähnyt itseäni minkään sortin äärilinjalaisena: minua ei vain ole kiinnostanut käyttää huumeita. Se ei ole minkään linjan sanelemaa touhua, se on vain ja ainoastaan oma valintani. Tähän kahdenkymmenen seitsemän vuoden ikään olen nyt kerennyt kokeilla kuitenkin muutamia päihteitä. Nämä kaikki,  harvat humalani mukaan luettuna, ovat vieneet elämästäni yhteensä 10 iltaa. Niitä vastaan minulla on ainakin 9845 iltaa selvinpäin. Minusta ei tullut millään tavalla riippuvaista, minulle ei tullut minkään sorttisia sosiaalisia ongelmia, minusta ei tullut tuollaista yhteiskunnan halveksimaa NISTIÄ. Miksi? Siksi, että olen käyttänyt koko tähän astisen elämäni oppiakseni tuntemaan itseäni ja ymmärtääkseni itseäni ja alitajuntaani. Nämä kokemukset ovat kuitenkin olleet minulle ensiarvoisen tärkeitä juuri näitä asioita tutkiessani. Miksi? Koska ne auttoivat minua ymmärtämään konkreettisella tavalla, miten ihmismieli toimii tällaisissa tilanteissa, miten riippuvuudet muodostuvat kokemusten jahtaamisesta ja sen mahdottomuudesta ja paljonkin muuta tärkeää, josta keskustelen mieluusti kasvotusten ja paremmalla ajalla. Ymmärsin myös, etten kykenisi muodostamaan riippuvuutta juuri mihinkään, koska se vaatisi liikaa saman toistoa, kehän kulkemista, ja kyllästyn sellaiseen liian nopeasti.

Suomessa puhutaan mielenkiintoisesti huumeiden käytöstä äärimmäisenä pahana, vaikka Suomen isoin huumeongelma on oikeastaan vain ja ainoastaan RESEPTILÄÄKKEIDEN VÄÄRINKÄYTTÖ. Siis: laillisten, lääkärin määräämien huumeiden väärinkäyttö, monesti yhteiskäyttö alkoholin kanssa. Mikä tässä on isoin ongelma? Se, ettei siitä pidetä mitään tilastoa. THL:n määritelmä ongelmakäytöstä on vain ja ainoastaan se, että väärinkäytät lääkettä, johon sinulla ei ole reseptiä. Se ei tutki, toki ymmärrettävän hankaluuden vuoksi, tilannetta jossa ihminen väärinkäyttää lääkärin hänelle itselleen määräämiä lääkkeitä. Tässä kohtaa lienee joillekin syytä muistuttaa, että huumeen ja lääkkeen ero on monesti myyntinimi. Meillä saa aivan samalla tavalla opiaatteja ja amfetamiineja kaduilta, kuin apteekista. Oikeastaan opiaatteja saa lääkäristä luultavasti helpommin, kuin heroiinia kadulta. Ainakaan minun kuplaani ei juuri ole heroiinia eksynyt, mitä myöten yleinen käsitykseni on, että se myös on Suomessa harvinaisempaa, kuten tutkijakin televisiossa äsken vahvisti.

En tiedä miksi jaksoin avautua tästä taas, kun se on kuitenkin taistelu, jossa joko saarnataan käännytetyille tai niille, jotka ovat päättäneet kantansa, eikä monikaan välttämättä suostu kuuntelemaan minkäänlaista puhetta, vaikka tilastoja löytyisi kuinka paljon. Keskeinen sanoma on kuitenkin se, että huumeiden laillistaminen YHDESSÄ ennaltaehkäisevän nuorisotyön ja ennen kaikkea nuoriin miehiin kohdistuvan työn kautta voivat kitkeä ja hävittää koko tämän ongelman. Huumeiden käyttäjät ovat aina jonkun lapsia, veljiä, siskoja, serkkuja, isiä, äitejä, ihmisiä. Meillä ei ole varaa jeesustella näissä kaapeissamme enää pitempään, mistä syystä pyrinkin äärimmäiseen avoimuuteen ja rehellisyyteen kaiken suhteen. Isättömille pojille on koko ikä hoettu, että täytyy olla mies, mutta kukaan ei ole ollut näyttämässä, mitä mies saa ja voi olla. Annettu kuva on kaikenmaailman yhteiskunnan insinöörien ja supermenestyjien rakentama macho joka ei itke eikä tunne mitään, kun leikkaa empatiakyvyttömästi köyhiltä ja huono-osaisilta seurauksista välittämättä. Me tarvitsemme maailman, jossa ihmiset ovat ihmisiä, eikä mitään tunne-elämän skaalaa yritetä typistää johonkin sellaiseen naurettavan pieneen tilaan, johon se ei mahdu. Koska siitä seuraa niitä patoutumia ja tunnelukkoja, joita ne ihmiset huumeilla alkavat availla pystyäkseen olemaan sosiaalisempia tai rauhoittaakseen raivoavia ajatuksiaan. Tällaisen ovat maailmasta tehneet, parhaani teen mutten tiedä aina riittääkö se...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti