Valokuvaushommia

Tänään alkoi valokuvauskurssi, ja vaikka sainkin käyttää vain kahta paskaa kameraa, joiden akut loppuivat oikeastaan heti kolmen kuvan jälkeen, muistin silti miten mukavaa näpertelyä sekin touhu on. En tosin tiedä, olenko minä jotenkin pipi päästä, kun tykkään kuvata ennen kaikkea betonia. Erilaisia seiniä ja sitä industriaalia fiilistä, nihilististä ja minimalistista tyhjyyttä, joka sellaiseen massiiviseen elementtiin liittyy. En tiedä ovatko tällaiset kuvat hyviä tai huonoja, se ei oikeastaan ole itsestäni yhtään kiinnostava asia. Jotenkin tällainen valokuva vain puhuttelee itseäni kaikkein eniten ja koen, että juuri tällaisissa asioissa valokuva tekee taiteenmuotona asiat paremmin, kuin vaikka maalaus tai musiikki. Tai ehkä se johtuu juuri siitä, miten vahvasti tällainen valokuva yhdistyy mielessäni musiikkiin. En tiedä. Tässä ovat kuitenkin kaikki kuvat mitä sain otettua. Tehtävänä oli vain testailla samaan paikkaan kameran polttovälejä, mutta en saanut niitäkään kaikkia otettua samoista paikoista, kun akut loppuivat. Aloin silti miettiä, että omankin käytetyn kameran hommaaminen voisi olla kova juttu, kunhan saa kaiken taloudellisen huolen ja murheen varjostamasta niskastaan.

Olisihan se kiva kiinnitteiden ja muidenkin litkujen ja filmien kanssa sekoilla, niillä sai aina hyviä vahinkoja aikaiseksi, mutta eipä sitäkään tehdä edes Muotoiluinstituutissa enää, niin ei sitä luultavasti oikein tehdä esim. kotonakaan siinä vaiheessa. Tämä oli silti ihan hyvä päivä, yllättävän hyvä päivä, näistäkin parista kuvasta tuli ihan hyvä mieli ja fiilis, tai lähinnä muisti taas miten oikea kamera on kyllä oikea kamera, vaikka puhelimillakin toki saa kuvia ja kaikki on lopulta omasta silmästä eikä välineistä kiinni. Instagraminkin alkuperäinen tarkoitus oli jonkunlainen somedownshiftaus omalla kohdallani, tuoda ihan paskasti otettuja kuvia tylsistä seinistä sinne sommiteltujen ja mietittyjen kuvien sekaan, mutta silti täysin vakavissaan. Seiniä tuijotellessa huomaa kaiken näköistä pientä ja hienoa. Paitsi seinästä, myös omasta mielestään. Siksi seinien tuijottaminen on mielestäni todella tärkeä harrastus, ja niiden kuvaaminenkin hienoa puuhaa. Ehkä joskus saan aikaiseksi jonkinsortin näyttelyn hienoimmista seinistä, joita tulee vastaan, sekin voisi olla ihan siistiä, mutta se vaatisi kyllä sen oikean kameran ensin.

Päivä pulkassa, pulkka jonkassa.

Tämä päivä tuntui aika turhalta, pelkältä nälkäiseltä välipäivältä elämässä, kunnes Vili tarjosi kahvipaketin, maidon ja kitkatin. Totally made my day. Sen jälkeen tulin hyvillä mielin kotiin piirtelemään Pahoinvoinnin Spiraaleja, ja pääsin jopa yli kahdensadan. En koskaan ajatellut, että se kuollut hevonen tulisi raahautumaan niin pitkälle, mutta toisaalta juuri se on koko homman idea, joten ihan sama. Sitä tehdään silloin kun tuntuu siltä. Ihan niinkuin kaikkea muutakin. Aloin myös piirtää yhtä koulutyötä, mutten ole kovinkaan tyytyväinen siihen. Liian iso mittakaava pilasi kaikki mittasuhteet ja teki koko hommasta vähän hankalaa, ja kun tusseilla tekee niin ei paljoa peruutellakaan. Ainoa vaihtoehto on sitten mennä eteenpäin ja viedä homma yli.

Huomenna tulee ja menee rahaa. Sain sentään sumplittua treenisvuokrien kanssa niin, että jätän itselleni parikymppiä ruokaan. Sillä jos pärjää viikonlopun yli, niin on toivottavasti velallisillakin rahaa maksaa jotain minullekin päin, ja saan lisää laskuja pois pöydästä ja ehkä elämä lähtee sitä kautta vähän hymyilemään, tai ainakin olemaan vähän vähemmän paskaa. Huomenna alkaa myös valokuvauskurssi, saa nähdä mitä se pitää sisällään ja kuinka hankalaa siitä saadaan. Toivottavasti se on enemmän sellaista nollailua, lähinnä sommitteluun ja hetken nappaamiseen, kuin tekniseen puoleen keskittyvää touhua. Digikameroilla se kuitenkin tehdään, ala-asteella ja lukiossa sai pelleillä litkujen kanssa pimiöissä, mikä oli mielenkiintoisin puoli kuvauksessa ylipäätään, joten odotukset ovat hieman varovaiset tätä ajatellen. Mutta niin tuolla on kaikki kurssit olleet muutenkin sellaisia, että on tuntunut aluksi siltä, että mitähän tästä tulee, mutta todellisuus osoittautuu huomattavan paljon siedettävämmäksi. Toivotaan samaa siis myös tälle.

Tänään soitin pitkästä aikaa kunnolla myös akustista kitaraa. Se oli hämmentävää, sehän tuntui hetkellisesti jopa siltä, että kädet tottelevat ja tietävät mitä tekevät, kun viritti kerrankin kitaran ennen soittoa. Se tekee monesti kyllä ihmeitä, muttei siitä aina jaksa välittää, koska tietyt epävireetkin ovat juuri oikealla tavalla maagisia, etenkin alentuessaan juuri oikealla tavalla. Eri vireet hengittävät ihan eri tavalla. D, C ja B ovat itselleni kaikkein mieluisimmat vireet soittaa, monesti myös laulun kannalta helpompia, mutta silti pidän kitarani Essä, koska se on kätevä välimallin vire, josta on helppo capottaa muita. Siksi se kai yleisimmässä käytössä onkin, vaikkei se omalle äänellenikään sovi kauhean hyvin. Tai siis en osaa laulaa siihen läheskään niin hyvin, kuin johonkin DGCF-skaalojen juttuihin. Vähän vaikea selittää näin hataralla teoriaymmärryksellä, henkimaailman hommia se kai enemmän on. Ja ihan hyvä että on. Tätä on tullut kuunneltua nyt myös jonkin verran, vaikkei se omaa soittoa vastaa oikein mitenkään päin. Ehkä juuri siksi.

Rahat loppu, kaik on loppu.

Täytin elämäni ensimmäisen apurahahakemuksen Kone-säätiölle ihan lähetä-nappiin asti. Hylsyhän sieltä tulee, kun hakijoita on kumminkin niin järjettömän paljon, ettei siellä minun pahoinvoinnin spiraalit paljoa paina, mutta jostain irrationaalisesta syystä silti jänskättää. Tältäkö lottoajista tuntuu? Tässä ei tosin sentään ole toivottavasti ihan säkäpeliä koko homma. Vaikeinta oli päättää, että minkä alan asiantuntija tuon käsittelee. Laitoin musiikin, lähinnä siksi, että sitä on tullut tehtyä eniten ja sitä kamaa oli helppo työntää portfolioonkin, mutta kuitenkin mietin olisiko käsitetaide ollut oikeampi osoite. Suoranaisesti "taide" kuitenkin muodostuu ajatuksista, kuvien, sanojen ja musiikin synergiasta, eikä mistään itsessään. Siksi tuntuu vähän hölmöltä, että joku kuuntelee sitten vain siellä, että juuh, ei oo heviä ja aika epäselvä hakemus, nolla kautta viis. Voi vittu, nyt jo kadun ja mietin, että pitäisi vaihtaa se käsitetaiteiksi musiikin sijaan. Sitten tosin kuumottelisin sitä, että ei ole paljoa näyttöä mistään sellaisesta, minkä voisi helposti osoittaa käsitetaiteeksi vaikka samalla tavalla kuin veistokset, että vittu eihän tässä voi kuin hävitä, kun räpeltää vähän kaikkea. Stressitaso nousee ja jänskätyselimeni sykkii.

Saa nähdä mitä siitä tulee. Tässä ei nimittäin tänäänkään ole paljoa naurattanut, kun tajusi kolmen kuukauden treenisvuokrien, jotka hammaslääkärilaskujen takia ovat rästiintyneet, olevan päälle satasen. Kun huomenna tulee siis 701 euroa tilille, se napsahtaa saman tien vuokraan ja treenisvuokraan, eikä siltikään oikein riitä. Sen jälkeenkin kaikki hammaslääkärilaskut, puhelimen erä ja puhelin ja nettilaskut ovat aivan yhtä maksamatta, kuin ennenkin. Kun ei missään vaiheessa ole oikein ollutkaan rahaa, ei ole ollut mitään mistä maksaa. Kun rahaa tulee 5 euroa kerrallaan, sillä ostaa ruokaa, kun se ei riitä minkään laskun maksamiseen. En nauti tästä touhusta ihan yhtä paljon, kuin vaikka 20-vuotiaana. On myös selvää, että kunhan nuo kahden kuukauden päästä vihdoin ja viimein repivät suuhun murenevan viisaudenhampaan irti (olen tänä vuonna tehnyt kaksi reissua poistoon, eikä se ole lähtenyt mihinkään), ei minulla ole varaa mennä hammaslääkäriin enää koskaan. Tästä syystä täytin apurahahakemuksen ja mietin, että jos minulle oikeasti muka alkaisi joku maksaa 2000 euroa kuussa, sehän laittaisi koko meikäläisen elämän aivan mullin mallin. En ole ikinä, edes töissä, saanut niin paljoa rahaa. Korkein palkka, jota olen verojen jälkeen saanut on 1 130 euroa, enkä silläkään ole päässyt suomalaisen köyhyysrajan (1 190) yli. Suurimman osan tästä taiteellisesta urastanikin olen ollut niin kaukana tuosta, että oikein naurattaa. Hyvä, jos edes puolessa. Silti tuollakin palkalla elin jo niin leveästi, että oli varaa käydä busseilla ja autoilla töissä ja ostaa kaupasta köyhän gourmetia, eli Pirkan hopeareunuskamaa.

Se kuitenkin helpottaisi aika helvetisti kaikkea, tietää että yksi käynti hammaslääkärissä ei aiheuta lumipalloa, joka kaataa koko helvetin elämän pitemmässä juoksussa, niinkuin nyt. Terveydenhuolto on ilmaista, juujuu. Sossu maksaa hammaslääkärilaskut, juujuu. Molemmat lauseita, jotka ovat totta paperilla, kyllä, mutteivät käytännössä toteudu. Sain nuokin laskut takaisin jo kerran, maksamattomina, eräpäivät myöhässä. Tässä on nyt niin monta palaviin leijoniin teipattua  moottorisahaa jonglöörattavana ilmassa, ettei todellakaan ole mielenkiintoa laittaa energiaa sosiaaliturvasta tappeluun. Jos voisi suunnitella elämäänsä neljäksi vuodeksi eteenpäin, niin helpottaisihan se aivan helvetisti kaikkea suunnittelua ja tekemistä. Omakustanteiden vääntämistä, sarjakuvien ja kirjojen duunailua, ihan jokaikistä aspektia jonka voin tässä elämässäni kuvitella. Maalaushommiinkin voisi olla hyvä vuokrata työtila, en ole mitenkään päin paras mahdollinen vuokralainen, kun roiskin maaleja olohuoneessa, mutta yritän kyllä siivota jälkeni parhaani mukaan. Kyllä sekin vain oman tilansa tarvitsisi. Mielellään sellaisen, missä voisi ne soittoromunsakin pitää.

Kusetuksia.

Tänäiltana on ollut dokumenttien pällistelyilta. Katselin tuossa dokumentin Teslasta, mutta eihän siitä varsinaisesti mitään uutta oppinut. Sen jälkeen katselin Drunk History -pätkän Teslasta, se oli parempi, vaikkei siitä oppinut mitään uutta. Nyt katselen suomalaista Klassikkoa Autobonusta ja tämän jälkeen lähtee Pölynimurikauppiaat, eli kyllä tässä ihan hyvä putki on, vaikka kaikki onkin nähty. Ei se aina ole niin justiinsa ja tällaiset laatutekeleet kestävät parikin katselukertaa. En jaksa linkitellä mitään, kun kone käy sen verran hitaalla ja raskaalla muutenkin. Tässä Autobonuksessa on sikäli mielenkiintoista ajankuvaa ysärin lopun työkkäritoiminnasta, joka oli aika paljon erilaista, kuin tämä nykyisen maailman meininki, jossa Sipilä hyppii insinöörin kiimassaan numerot silmissä vilkkuen kiristämässä ja leikkaamassa. Sikäli ei oikeastaan uskalla edes sanoa mitään, että kohtahan hommat muuttuvat taas merkittävästi ja jos kaikki tuon puolen hommat yksityistetään ja annetaan työttömien hypätä firmoissa kuuntelemassa miten pitäisi nyt ottaa itteään niskasta kiinni, kun ei se tuottavuus loiki, jos ei työttömät loiki.

Eipä nykyään voisi kuitenkaan pyöritellä pyramidihuijausta ja työkkärinrahoja mitenkään päin, se menisi yrittäjyydeksi saman tien ja tuet pois sellaisilta heti. Sääliksihän noita ihmisiä käy aina kun tätä katsoo. Siksikin, että tunnistaa tuon henkisen prosessin täysin samaksi kuin katsomissani kulttitouhuissa: vaikka ihminen tietäisikin olevansa mukana kusetuksessa, ego ei anna periksi myöntää, että on tullut kusetetuksi. Johdosta uskotellaan, että systeemi toimii ja on jokaisen omissa käsissä miten nopeasti se alkaa tuottaa tulosta. Oli se sitten vitamiinimyyntiä tai henkistä harjoitusta. Aivan sama homma. Epäonnistumiset ja kolaukset lujittavat uskoa aina vain enemmän ja vahvemmin. Maailmanloppu ei tulekaan, mutta tiettävästi juuri kukaan ei jätä kulttia sen takia. Kirjoituksia vain tulkitaan uudelleen, sovitaan uusi päivä ja yritetään lujemmin. Maali on koko ajan lähempänä, jos vain sijoitan nyt lisää tähän systeemiin.

Yhteiskunta näyttäytyy minulle pohjimmiltaan aika samanlaisena. Viime aikoina olen taas kokenut, että minulla on vähemmän ja vähemmän annettavaa sille ja suurimmalle osalle ihmisistä. Se ei ole mitään katkeroitumista, vaan syrjään vetäytymistä. Mitä enemmän luen Linkoloita ja muiden erakoiden haastatteluja, sitä enemmän kaipaan syrjään, kauas pois ja omaan rauhaan. Jonnekin missä saa tehdä omia hommia ja valita minkä verran on ihmisten kanssa tekemisissä. Asuntoautoelämä houkuttaa nyt ehkä enemmän kuin koskaan. Kunhan saan nuo hammaslääkärilaskuni (pyöreästi 400 euroa) hoidettua pois alta, niin aletaan säästää sitä unelmaa varten. Se tietää jonkinasteista vapautta. Aluksi nyt ei ehkä kumminkaan myydä aivan kaikkia romuja, mutta kun keksii minne niitä voi levitellä helpommin, voi katsella vähän paremmin. Eipä tässä mikään hengenhätä ole. Sitä on jossain välissä oppinut kärsivällisemmäksi.  

The Prestige

Viimeyönä pällistelin elokuvan The Prestige. Tuntui, että se pärähti samaan tapaan kuin There Will Be Blood muutama vuosi sitten, koska sattui taas olemaan elokuva, joka niputti yhteen ja käsitteli paljon niitä samaisia ajatuksia, joita olen nyt itse pyöritellyt kirjan kanssa. Olen monesti ajatellut musiikkia juuri samalla tavoin kuin tuossa käsiteltiin taikuutta ja uskon sen olevan yleispätevää mihin tahansa taiteeseen: taiteilija ottaa arkisen alkutilanteen, tekee käänteen ja palaa muuntuneena, tai toisin sanoen kuljettaa ihmiset arkisen ja tavallisen, kestävän todellisuuden puristuksesta ajatuksen, ihmeen ja idean maailmaan. Käytännössä tuo rakenne on sama, kuin Joseph Campbellin kuvaamissa sankarimyyteissä, jossa ihmisen tavallisuus ylitetään kuoleman ja jälleensyntymän kautta, jonka jälkeen sankari palaa takaisin sankarina, henkisesti muuntuneena . 

Musiikin kohdalla olen monesti miettinyt, että siinä rakennetaan hermoyhteyksiä stimuloivalla pieni hetki ikuisuutta ihmisen korvien väliin. Siinä ohitetaan todellisuuden ehdottomuus, kuolevaisuus, ajan vääjämätön kulku, viedään mieli pois kaikista näistä asioista johonkin mikä vielä on maagista ja mahdollista. Joillekin se on muistot, joillekin visiot ja näyt, joillekin se on vain aivosähkön kipinöinintiä. Soittaessa koen sen itse tehokkaammin kuin missään muussa yhteydessä. Se on ainoa hetki, jolloin en kykene analysoimaan aivotoimintaani millään tavalla (teen sitä myös unessa, jatkuvasti, ehkä enemmänkin kuin hereillä), koska ei ole ketään analysoimassa. Ei ole mieltä, on vain musiikkia. Toki tämän voi saavuttaa piirtämällä, tai kirjoittamalla, mutta niissä on kyse enemmän näkyjen kanavoinnista ja välittämisestä. Musiikki on puhdasta EI OLEMISTA.

Elokuvassa käsiteltiin myös metamorfoosia. Ihmisen muutosta. Tämä on aina ollut itselleni äärimmäisen kiinnostava aihe. Ehkä sillä on osaltaan tekemistä tämän oman metamorfoosini kanssa, eksyneestä, pelokkaasta, vihaisesta ja äkkipikaisesta lapsesta yleissivistyneeksi, suunnilleen täyspäiseksi aikuiseksi, etenkin kun olen nähnyt vierestä monia muita, vähän erilailla sujuneita metamorfooseja. Se oli minulle Breaking Badinkin mielenkiintoisin ulottuvuus, se on monissa jutuissa "se" juttu. Katsoin taannoin dokumentin Lewis Carrollin Liisa Ihmemaassa-kirjasta ja siinä joku kaikenmaailman dosentti sanoi, että tarinahan syntyy siitä, että tavallinen ihminen menee hulluun maailmaan, jos hullu menee hulluun maailmaan siinä ei ole mitään tarinaa. Tajusin, että sitähän minun tarinani juurikin käsittelee. Challenge accepted. Minun tarinassani meidän maailmassamme hulluna pidetty ihminen sukeltaa hulluuteensa, ja sen hulluuden sisällä oleva tavallinen ihminen antaa hulluuden repiä ja turmella itsensä omaksi kuvakseen. Tajusin, että minulla ON tällainen tarina, ja sen lisäksi siinä on jopa oma pointtinsa. Hullu tulee terveeksi ja terve hulluksi, kun ympäröivää maailmaa ja sen viitekehystä muutetaan. Mielestäni siinä siis on paljonkin tarinaa. Nämä ovat mielenkiintoisia asioita pyöritettäviksi ja pohdittaviksi, ja koen tämän kirjan opettaneen itselleni paljon jo nyt. The Prestige oli hyvä, inspiroiva elokuva, ja katson sen tässä lähipäivinä varmaan uudemmankin kerran.  Pitääpä metsästää kirjakin jostain.

4 Kirjaa jakoon

Koska olen kyllästynyt istumaan näiden päällä ja epäilen lukijoiden tekevän näillä mahdollisesti enemmän kuin minä, tässä on nyt kolme kirjaa. Kaksi runokirjaa ja kaksi novellikokoelmaa. Tässä on nyt muutama sana siitä, mitä ne pitävät sisällään.

!! LATAA ZIP-TIEDOSTO TÄSTÄ!!

Drive koittaa varmaan tyrkyttää sovelluksia, mutta oikeassa ylälaidassa on nuoli, josta sen saa ladattua koneelle vähän helpommin. 

1. Käärme 

Tämä on näistä kaikista vanhin, ensimmäiset novellit joita olen kirjoittanut. Läheskään kaikki niistä eivät ole hyviä, oikeastaan mielestäni vain Käärme ja Kuinka Kiveksi Tullaan ovat mistään kotoisin. Ei voi silti koskaan tietää, mistä kukakin tykkää ja joku saattaakin löytää jostain noista jotain sellaista, mikä toimii hänelle paremmin kuin mikään mitä olen sen jälkeen kirjoittanut, joten tästä syystä ja kehityksen kaaren selventämiseksi laitoin myös nämä mukaan, vaikka sitä aluksi hieman epäröinkin. Siinä on jonkinlaisia unenomaisia, symbolisia novelleja ja joitain pieniä hetkiä. Vaikka laitoin tuohon, että ne olisi kirjoitettu 2010, suurin osa on kirjoitettu vuosina 2011 ja 2012, viimeisimmät Walesissa Cardiffissa ollessani. Näistä melkein kaikki on julkaistu täällä aiemmin.

2. Lapiohommia

Runokokoelma. Näitä aloin kirjoittaa ostettuani kirpparilta kirjoituskoneen, rakastuttuani ja haudatessani ihmisiä. Osa niistä on minulle melko tärkeitä, toiset taas ovat enemmänkin merkityksellisiä kehityksen kannalta, jonkinlaisia astinkiviä kohti tulevaa. Eniten pidän tässä kokoelmassa ehkä työtä käsittelevistä runoista, ne olivat mietteitä sosiaaliduunien syövereistä. Etenkin Peilitehdas tuntui tiivistävän paljon niitä fiiliksiä, joiden kanssa sai painia ja jotka täytyi isoimmaksi osaksi pitää sisällään koko ajan. Suurin osa näistä on luettavissa kai ensimmäistä kertaa. Osaltaan näitä on kirjoitettu siis Tampereella ja Lahdessa asuessani.

3. Kameteliöntti

Toinen novellikokoelma. Kokeellista kirjoittamista monellakin tavoin, koitin lähestyä kerrontaa jotenkin uudella tavalla. Keskittymishäiriöissäni tykittelin Punk in Finlandille ja tänne lyhyitä novelleja, joiden ajattelin olevan tavallaan grindcore-novelleja, lyhyitä, nopeita välähdyksiä kokonaisesta maailmasta tai ihmisen sielunmaisemasta. Yritin ottaa kirjoittamisen myös paljon rennommin saadakseni aikaan jotain psykedeelista ja mielenkiintoista. Paikoitellen ehkä onnistuinkin. Pitemmissä jutuissa kirjoitin syksyllä 2013 kokeenomaisesti saman tarinan viisi kertaa niin, että se lähti joka kerralla eri suuntaan. Se oli mielenkiintoinen kokeilu, joka opetti minulle ehkä enemmänkin, kuin ajattelin. Siinä sai myös purkaa paineita ja näyttää vähän sitä, millainen vastuu kirjoittajalla koko ajan on, jotta tekstin saa pidettyä yhtenäisenä ja jotenkin puhtaana. Suuri osa on julkaistu tässäkin blogissa, muttei kaikkea. 

4. Palavat Orangit

Tämä on uusin ja itselleni tärkein runokokoelma. Siinä on paljon ajatuksissa matkaamista, osin vielä duunin jättämiä jälkiä ja kaikkea sellaista mietittävää, mikä ajatuksissani on pyörinyt oikeastaan viimeisen vuoden tai puolentoista ajan. Tässä kohtaa tuntuu siltä, että olen löytänyt sen oman ääneni kirjoittamisen kanssa, saavuttanut jotakin sellaista joka on omaa. Uskon, että myös musiikin soittamisella on ollut siihen suuri merkitys, koska tuntuu, että viimeisen vuoden aikana kaikki itseilmaisun välineet ovat vain loksahtaneet paikalleen.Suurelta osin ennenjulkaisematonta kamaa.

Siinäpä niitä on. Toivon, että luette niitä vaikka silloin tällöin, ja jos pidätte niistä, suosittelette niitä ehkä joillekin muillekin sellaisille ihmisille, jotka niistä voisivat pitää. Kustantajille ne eivät kelpaa, joten levitys täytyy tehdä sitten toisella tavalla. Taitto ei ehkä ole paras mahdollinen, olen tapellut indesignin kanssa koko illan ja joutunut tekemään aika paljon silmämääräisesti ja käsipelillä. Sori siitä.

Näpertely on kivaa.

Tänään nauhoitin tällaisen akustisen duurissa menevän kuolemalaulun. Väkertelin myös pari kasettia, joista uhosin aiemminkin. Ajatuksena se, että toinen ainakin on menossa piirrustuskilpailun palkinnoksi. Kaikenlaista kokeellista, mm. Minä Olen Outo Piiri biisistä väännetty Outo Piiri II. Mietin, että tuosta biisistä saisi helposti sellaisen kappaleen, jota voisi aina välillä vääntää uudeksi piiriksi, sen perusteella millainen tunnetila ja musiikillinen näkemys milloinkin sattuu olemaan vallalla tekemisessäni muutenkin. Jostakin syystä olen aina pitänyt teemallisista kokonaisuuksista, siis sellaisista jotka jatkuvat yhtyeillä levystä toiseen. Se voi jollekin näyttäytyä tietysti mielikuvituksen puutteena, että kierrätetään samoja riffejä, mutta omasta mielestäni se nimenomaan päinvastoin on tyylitajun ja luovuuden osoitus, ja juuri sellaisten pikkujuttujen takia The Haunted oli pitkään minulle paras hevibändi, koska heillä oli tapana ottaa jokin pikkujuttu, riffi tai osa biisistä ja jalostaa sitä seuraavalle tai ehkä jopa sitä seuraavalle levylle. Siitä tulee ajatus jatkuvuudesta, siitä että pelkkien levyjen lisäksi rakennetaan myös jotain levyjen välistä intertekstuaalisuutta rakentavaa teemaa.

Siitä syystä myös väkertelen aiemmin tekemistäni jutuista jotain uutta, yhdistelen vanhoja palikoita, sen kummemmin kuitenkaan niiden menneisyyteen katselematta, koska tarkoituksena on tehdä uutta, ei lämmitellä vanhaa. Nostalgia ei ole koskaan oikein auennut itselleni, vaikka tiedän monia ikäisiänikin ihmisiä, jotka tuijottelevat yläastetta elämänsä kohokohtana. Noh, voi kai sen olemassaolonsa niinkin kokea. On välistä mukavakin penkoa kaikenlaista vanhaa romua ja katsoa mitä siitä voi vielä tehdä. Sitähän minä teen soitintenkin kanssa. Tällä kasetilla kaivelin siis kaikkia juna-asemahuminoita, kesällä nauhoittamiani kauppareissuja, kaikenlaista epämääräistä. Itse pidin lopputuloksesta oikeastaan yllättävänkin paljon. Tekisi mieli tehdä noita pari lisääkin, muttei ole kasetteja. Voisi käydä penkomassa roskista, josko sinne olisi kannettu vaikka pari lisää. Tässä on kuitenkin kansitaide, jonka tein tästä taulusta. Tekisi mieli maalailla lisääkin, muttei ole varaa edes Hongkongin kankaisiin tai maaleihin. Pitää katsella lisää vanhoja tauluja jyräiltäväksi.

Huumesodat köyhiä vastaan.

Docventuresissa käsitellään lempiaihettani, josta olen kirjoittanut paljon ja pitkästi, pienellä haulla varmaan löytää paljonkin asiaa huumeista, sosiaalisista ongelmista ja huumeiden vastaisesta rämpimisestä, mikäli eivät ole tuttuja. Pikakelauksena kuitenkin se, että kokemukseni sosiaalityön puolella ja vielä pitempi kokemus ystäväpiirieni huumeiden käytöstä on näyttänyt nimenomaan sen, ettei huumeongelma oikeastaan koskaan ole huumeongelma, vaan se pahenee lähes väistämättä silloin kun muut ongelmat elämässä yleensä ovat pahemmassa määrin kasvussa. Yksi suurimmista ja vaikeimmista ongelmista, sellainen joka on varmasti unohtunut monessa keskustelussa on sukupolvikokemuksena aika tasan minun ikäluokkani ihmisille sysätty eksistentiaalinen tyhjiö: melkein kohtuuttoman monet meistä ovat avioerolapsia vailla paikkaa maailmassa. Olen tutkinut tätä itsekseni aika paljonkin ja hämmensin joitakin työttömiä ohjattavia, kun pystyin osoittamaan kaikki avioerolapset sen perusteella, miten he sitovat kengän nauhansa rusetille. Oikeasti se ei ole mitään rakettitiedettä. Siinä vain tuppasi olemaan ero, miten isät ja äidit opettivat rusetin sitomisen. Avioerolapset ovat monesti äitiensä kasvattamia, joten tietyllä tavalla kengännauhansa sitovat ovat todennäköisesti kasvaneet etäisen isän kanssa, tai ilman isää. Tein tämän havainnon jo varhaisessa lapsuudessa. Tällaiset pienet asiat, joita laitoin merkille koko ikäni kuitenkin kertoivat minulle pitemmän ajan päästä sen, miten yleistä etenkin sukupolveni miesten keskuudessa lopulta on ollut juuri isättömänä kasvaminen. Ei välttämättä konkreettisesti, mutta henkisesti.

Näkyykö tällainen missään tilastoissa? Näkyy. Väkivaltaista käyttäytymistä ja itsemurhia mittaavissa tilastoissa. 80-luvun loppuolella syntyneiden mielenterveysongelmia ja asiaa muutenkin on tutkittu THL:nkin toimesta. Huomasin sen melko aikaisessa vaiheessa, viimeistään Lahteen muuttaessani, että iso osa näistä kanssani kasvavista ihmisistä tulisi kulkemaan melko kivisiä polkuja. Ja helvetin iso osa kulkikin. Itse kuljin monelle sen tien vieressä, yrittäen valaa uskoa siihen, että vaikka tämä tuntuu nyt helvetin vaikealta, niin me emme ole isiemme varjojen vankeja, me emme ole laman määrittämiä ihmisparkoja, vaan me olemme ihmisiä, jotka on rikottu, ja jotka ovat kasanneet itse itsensä ja toisensa uudelleen. Meillä on oma perheemme, oma yhteisömme, oma maailmamme, joka ainakin minun nähdäkseni on huomattavan paljon humaanimpi ja suvaitsevampi, kuin se, joka meitä systemaattisesti hyljeksi. Se, joka näkee huumeiden käyttäjät nisteinä ja olisi valmis sulkemaan ne kaikki linnaan, tajuamatta, että kaikki omat duunikaverit siinä ympärillä ovat juuri niitä helvetin vaarallisia ja paheksuttavia NISTEJÄ, joita hän vihaa. Oma mielenkiintoni tuota maailmaa kohtaan on aika pitkälti mennyt. Muutan tätä yhteiskuntaa ja sen ihmisiä omalla tavallani, omassa elämässäni, mutta minua ei kiinnosta kansan syvien rivien mielipiteet tästä asiasta oikeastaan yhtään. Käyn tätä taisteluani vaikka kuinka pitkään.

Vahvuus tietysti on siinä, että minua pidetään ja minut tunnistetaan yleisesti absolutistina tai streittarina. Se ei varsinaisesti pidä paikkaansa, enkä ole koskaan pitänyt itse noista leimoista sikäli, etten ole nähnyt itseäni minkään sortin äärilinjalaisena: minua ei vain ole kiinnostanut käyttää huumeita. Se ei ole minkään linjan sanelemaa touhua, se on vain ja ainoastaan oma valintani. Tähän kahdenkymmenen seitsemän vuoden ikään olen nyt kerennyt kokeilla kuitenkin muutamia päihteitä. Nämä kaikki,  harvat humalani mukaan luettuna, ovat vieneet elämästäni yhteensä 10 iltaa. Niitä vastaan minulla on ainakin 9845 iltaa selvinpäin. Minusta ei tullut millään tavalla riippuvaista, minulle ei tullut minkään sorttisia sosiaalisia ongelmia, minusta ei tullut tuollaista yhteiskunnan halveksimaa NISTIÄ. Miksi? Siksi, että olen käyttänyt koko tähän astisen elämäni oppiakseni tuntemaan itseäni ja ymmärtääkseni itseäni ja alitajuntaani. Nämä kokemukset ovat kuitenkin olleet minulle ensiarvoisen tärkeitä juuri näitä asioita tutkiessani. Miksi? Koska ne auttoivat minua ymmärtämään konkreettisella tavalla, miten ihmismieli toimii tällaisissa tilanteissa, miten riippuvuudet muodostuvat kokemusten jahtaamisesta ja sen mahdottomuudesta ja paljonkin muuta tärkeää, josta keskustelen mieluusti kasvotusten ja paremmalla ajalla. Ymmärsin myös, etten kykenisi muodostamaan riippuvuutta juuri mihinkään, koska se vaatisi liikaa saman toistoa, kehän kulkemista, ja kyllästyn sellaiseen liian nopeasti.

Suomessa puhutaan mielenkiintoisesti huumeiden käytöstä äärimmäisenä pahana, vaikka Suomen isoin huumeongelma on oikeastaan vain ja ainoastaan RESEPTILÄÄKKEIDEN VÄÄRINKÄYTTÖ. Siis: laillisten, lääkärin määräämien huumeiden väärinkäyttö, monesti yhteiskäyttö alkoholin kanssa. Mikä tässä on isoin ongelma? Se, ettei siitä pidetä mitään tilastoa. THL:n määritelmä ongelmakäytöstä on vain ja ainoastaan se, että väärinkäytät lääkettä, johon sinulla ei ole reseptiä. Se ei tutki, toki ymmärrettävän hankaluuden vuoksi, tilannetta jossa ihminen väärinkäyttää lääkärin hänelle itselleen määräämiä lääkkeitä. Tässä kohtaa lienee joillekin syytä muistuttaa, että huumeen ja lääkkeen ero on monesti myyntinimi. Meillä saa aivan samalla tavalla opiaatteja ja amfetamiineja kaduilta, kuin apteekista. Oikeastaan opiaatteja saa lääkäristä luultavasti helpommin, kuin heroiinia kadulta. Ainakaan minun kuplaani ei juuri ole heroiinia eksynyt, mitä myöten yleinen käsitykseni on, että se myös on Suomessa harvinaisempaa, kuten tutkijakin televisiossa äsken vahvisti.

En tiedä miksi jaksoin avautua tästä taas, kun se on kuitenkin taistelu, jossa joko saarnataan käännytetyille tai niille, jotka ovat päättäneet kantansa, eikä monikaan välttämättä suostu kuuntelemaan minkäänlaista puhetta, vaikka tilastoja löytyisi kuinka paljon. Keskeinen sanoma on kuitenkin se, että huumeiden laillistaminen YHDESSÄ ennaltaehkäisevän nuorisotyön ja ennen kaikkea nuoriin miehiin kohdistuvan työn kautta voivat kitkeä ja hävittää koko tämän ongelman. Huumeiden käyttäjät ovat aina jonkun lapsia, veljiä, siskoja, serkkuja, isiä, äitejä, ihmisiä. Meillä ei ole varaa jeesustella näissä kaapeissamme enää pitempään, mistä syystä pyrinkin äärimmäiseen avoimuuteen ja rehellisyyteen kaiken suhteen. Isättömille pojille on koko ikä hoettu, että täytyy olla mies, mutta kukaan ei ole ollut näyttämässä, mitä mies saa ja voi olla. Annettu kuva on kaikenmaailman yhteiskunnan insinöörien ja supermenestyjien rakentama macho joka ei itke eikä tunne mitään, kun leikkaa empatiakyvyttömästi köyhiltä ja huono-osaisilta seurauksista välittämättä. Me tarvitsemme maailman, jossa ihmiset ovat ihmisiä, eikä mitään tunne-elämän skaalaa yritetä typistää johonkin sellaiseen naurettavan pieneen tilaan, johon se ei mahdu. Koska siitä seuraa niitä patoutumia ja tunnelukkoja, joita ne ihmiset huumeilla alkavat availla pystyäkseen olemaan sosiaalisempia tai rauhoittaakseen raivoavia ajatuksiaan. Tällaisen ovat maailmasta tehneet, parhaani teen mutten tiedä aina riittääkö se...

Arvosteluja

Löytyi vielä Sonic Abusen tekemä arvostelu I Exist-levystä. Näistä tulee kyllä lähtökohtaisesti aika hyvä mieli, siksikin, että tuntuu ehkä siltä kuin olisi oppinut jotain tässä vuosien varrella räpellellessään, mutta myös sen vuoksi että tuntuu siltä kuin ihmiset alkaisivat ehkä pikkuhiljaa käsittää mistä tässä kaikessa on kysymys. Monet puhuvat siitä, että pitää hakata päätä kallioon pitkään, että se alkaa tuottaa tulosta. Itse näkisin oman taktiikkani olleen lähempänä sitä, että pudotan kallion pinnalle pisaran kerrallaan ja annan eroosion tehdä vuosituhansien aikana tehtävänsä. Aika ainakin on tuntunut yhtä pitkältä, vaikka aloitinkin näiden soolojuttujen varsinaisen tekemisen vasta neljä vuotta sitten. Olen naureskellut sitä välillä niille, jotka valittavat ajan menevän nopeasti, että se on aika tasan suhteessa siihen, miten paljon tekee itselleen merkityksellisiä asioita. Kun tunkee niitä kalenterinsa täyteen, ei aika varsinaisesti tunnu menevän yhtään nopeammin ja samalla saa nauttia siitä mitä tekee, suunnilleen joka hetki. Vaikkei sitä tajua ajatellakaan, niin suuri osa siitäkin mitä teet omista tarpeistasi ja lähtökohdistasi on ihan täysipäiväistä duunia, monesti rankempaakin kuin se, mistä minulle on maksettu tiliä. Silti palkkakin on moninkertainen verrattuna rahaan, se neljän tunnin tyhjyys pään sisällä jotain levyä vääntäessä, 20 minuutin katarsis tai kahdentunnin meditaatio keikalla, kaikki omanlaisiaan, itseisarvoisesti tärkeitä tiloja. Vaikka niistä ei maksettaisi senttiäkään (eikä usein maksetakaan).

Odottelen jo aika kovasti tuota lokakuun keikkaa, pari uutta juttua on mielessä joita tahdon kokeilla, mutten edes treenaile niitä ennen sitä. Noissa loopperikeikoissa on monesti juuri se parhaus, että se satori napsahtaa täysillä päälle juuri siinä vaiheessa, kun jokin uusi ja hallitsematon elementti kääntyykin vihdoin voitoksi, kun sormet vaan oppivat mukautumaan siihen mitä ollaan tekemässä ja tajunta murtaa ne tavanomaiset ja tutut uomat, joita se niin helposti kulkisi. Siksi koitan pitää periaatteena sen, että jokaisella keikalla pitää olla vähän jotain uutta, jotain sellaista mikä ei ole ihan hanskassa. Onhan siinä aina se riski, että se räjähtää silmille, mutta tähän mennessä kaikki on mennyt oikeastaan yllättävänkin hyvin. Toivotaan siis parasta myös Joensuuhun, onhan tuonne vielä kuukauden päivät aikaa. Seuraavana ohjelmistossa taitaa olla enimmäkseen Harhakuvien keikkatreeniä, tuon uuden sludgebändin Taserin kanssa käydään tiistaisin hinkkamaassa riffejä selkäytimeen. Cut To Fit pitää pientä taukoa, että Vili saa kätensä lepuutettua soittokuntoon ja sitten jossain välissä katsellaan vähän uuden levyn biisejä, että saa niitä keikallekin mahdollisimman paljon. Ihan mukavasti saa taas soitella, en juuri valita. Elämä on ihan hyvä näin, vaikka välillä meinaa vähän ahdistellakin. Musiikki auttaa paljon. Myös muiden musiikki.



Tässä on vielä Infernon arvostelu, siitäkin tuli kyllä todella hyvä mieli. En nyt tahdo sanoa, että minulla olisi edellytykset johtaa jotain kulttia tai mitään sellaista, mutta jos nyt vaikka katsoo tätä sairaalaselfietä vuodelta 2014, niin enempi se nyt vaan näyttää siltä, että olisin menossa jonkunsortin huumeisiin latopolttokekkereihin, kuin magneettikuvaan.

Fires Within Fires ja velat within laskut.

Sen verran sorruin tänään tässä laittomuuksiin, että kun Neurosiksen levy oli laitettu Youtubeen ja päivän epistolana oli 3D-mallinnus, niin kyllä minä sitä sieltä myös kuuntelin. Ihana levy. En keksi muutakaan sanaa sitä kuvaamaan. Joku sanoo, että "samaa kamaa" ja niinhän se onkin. Mutta Neurosiksen jutuissa onkin se, että asiat maalataan ennemmin sommitelmalla, kuin väripaletilla ja siitä syystä jokainen levy onkin erilainen ja omanlaisensa. Joskus kompositiot miellyttävät enemmän, joskus vähemmän, itseäni ne tosin miellyttävät aina. Honor Found In Decaylla minua häiritsi ehkä ajoittainen Neil Young-fiilis, mikä voi jollekin toiselle kuulostaa jopa absurdilta, mutta se maalasi minun mielessäni aika samanlaisella skaalalla, Bleed The Pigsiä ja paria muuta poikkeusta lukuunottamatta. Tämä levy on enemmän Neurosiksen maailmasta, siinä samassa tuhkanharmaassa, tulessa ja resonanssissa. Siitä tulee heti jotenkin kotoisa olo. Tai ainakin sellainen, että tämän levyn vain sisäistää heti. Tässä on myös bändi, jonka riffejä en ole koskaan kuunnellut kauhean tarkkaan, mutta aina kun kuuntelen, tajuan soittavani aika samoja juttuja, vaikka tekisin akustistakin musiikkia. Onhan tämä yksi pitkäaikaisimmista vaikuttimista, joita osaan nimetä. Monet muut bändit ovat jääneet vuosien varrella matkasta, mutta Neurosis on pysynyt yläasteen alkupuolelta asti. Vaikka monien mielestä se bändin kulta-aika oli muka jo silloin auttamatta takanapäin. Niin aina.

Minulle tämä on vain niin miellyttävä yhtye ja se tuntuu kulkevan aina hyvään suuntaan, aivan sama mitä kautta polku kulkee. Mitä enemmän levyjä, sitä enemmän varaa valita omaan fiilikseen sopiva levy. Autiolle saarelle pakkaisin mukaan Swansia, Neurosista ja Tom Waitsia, siinä ne taitaisikin olla kaikki fiilikset katettu, joita minä kerkeän inhimmillisen elämäni aikana tuntea. Ilot ja surut, haikeus, melankolia, ahdistus ja lohtu, kaikki on noissa. Näiden ihmisten musiikki tekee kuolevaisuudesta vähän hienomman kokemuksen. Ja se on aika paljon se.

Tekisi mieli ostaa levykin vain jo omaan hyllyyn asti, mutta laskuja alkaa olla jo melkein kolmella ja puolella sadalla eurolla, niin voi olla ettei tässä nyt ihan hetkeen ole varaa oikein syödäkään. Tiesin, että jos ostan uuden puhelimen osamaksulla, se ampuu minua jossain vaiheessa isosti jalkaan, ja olin oikeassa. Eikä sekään tässä vyyhdissä paina kovin isoa osaa. Mutta sellainen on maailma. En lähtökohtaisesti tahdo olla mitään velkaa kenellekään. Mitä omavaraisempi voi olla kaiken suhteen, sen parempi. Eiköhän sitä kuitenkin jotenkin selviä. Aina ne asiat ovat jotenkin päin järjestyneet, eikä minulla ole mitään syytä uskoa, etteivätkö ne järjestyisi nytkin, tavalla tai toisella. Muistin juuri myyneeni toisen rumpusetinkin kaverille, ehkä siitä tulee vähän rahaa tässä kohtapuoliin.

Löysin taloyhtiön roskiksilta pari tunnin C-kasettia, joissa oli englannin kielikurssia ja sain sellaisen idean, että väkertelen niihin jotain kokeellista suhinaa: vanhoja kenttä-äänitteitä juna-asemilta, ukkosesta, junan kääntöpisteeltä, kaikkea sellaista mitä ei ole tullut käytettyä, laitan sekaan muutaman runon ja kaikkea muuta epämääräistä. Kunhan keksin hyvän aiheen, järjestän paintilla piirrustuskilpailun, jonka voittajat saavat sitten kasetit. Kuten aina, kuumottelen lähinnä sitä ettei kukaan osallistu, mutta se on sen ajan murhe.

Suomi on taas sekaisin natseista, mutta siinä nyt ei enää taida olla mitään uutta. Samat hommat pyörii tasaisin väliajoin, kansa on mieltä, kohta on taas itsenäisyyspäivänjuhlat ja sitten pöyristytään anarkisteista, joita jokaista kohti pitää varata ainakin kaksi mellakkapoliisia, sitten taas ihmetellään, pöyristellään ja osoitellaan puolin ja toisin, mutta mikään ei yhä edelleenkään muutu mihinkään. Tolkun ihmiset kääntelee päitä ja poskia, eivätkä saa mitään aikaan, mutisevat baareissa työttömistä ja tekevät samaan aikaan omissa duuneissaan niin paskaa jälkeä, että olisi melkein parempi jos olisivat itsekin työttöminä, eikä jotain tulevia hometaloja kiireellä vääntämässä. Kiinnostus alkaa olla aikalailla nolla. Parempi taas vaan ottaa irti ja keskittyä omiin hommiinsa, jos tahtoo pitää mielenterveytensä rippeet. Mistä tulikin mieleen, että kouluhommaa varten pitäisi kaivaa internetistä kansalaisten mielipiteitä KELAsta. Olen lykännyt tätä viimeiseen asti, mutta ei ehkä olisi kannattanut.

Huomasin eilen, että jostakin syystä Michael Giran kuuntelu viileässä ulkoilmassa auttoi vähän. Olemassaoloon ja todellisuuteen on vähän helpompi uskoa, kun on siellä, eikä vain istu tankkaamassa lisää teorioita bittiavaruudessa. Toisinaan sitä vaan meinaa lähteä ajatukset liiankin tehokkaasti omille raiteilleen. Täytynee kuunnella lisää levyjä ja koittaa ottaa vähän rennommin hetken aikaa..

Neuroosin verho.

Jotenkin ahdistaa. Perjantaista asti oloni on lipunut vähän kerrallaan lähinnä neuroottisen verhon taakse, tuntuu kuin jokin pimeä aine työntäisi minua etäämmäs kaikista tunteistani, ajatuksistani ja olemisestani. Äänet kuuluvat aina vain kauempaa, asiat tapahtuvat aina vain kauempana ja vaikuttavat minuun vähemmän. Toki tältä on tuntunut ennenkin, monta kertaa elämässä, mutta aina se tuntuu yhtä hankalalta. Pystyn työntämään sen sivummalle, mutta tiedän, että siellä sisällä se musta reikä taas on, aivan sama miten päin itseäni kääntelen. Voin yrittää kuvailla sitä hienoilla sanoilla tai runollisilla lauseilla, mutta se ei silti pääse lähellekään tunnetta. Se on taas täällä. Ja sitten; onko se koskaan missään muualla ollutkaan? enkö olekin ollut ihan yhtä ahdistunut joka ilta, kun sammutan valot ja käyn nukkumaan? Eikö se ole ollut täällä aivan koko ajan? On.

Ajoittain tämä olemisen muoto vain pyyhkäisee yli niin, että sen sivuuttaminen käy hankalammaksi ja hankalammaksi, kunnes se muuttuu mahdottomaksi. Tuntuu vain irralliselta, etäiseltä, tyhjältä. Tylpältä. Tuntuu siltä, ettei millään tekemisellä ole mitään merkitystä, koska se vaimentaa tämän olon vain siksi aikaa, kun teen jotain, ja siinä vaiheessa kun se on valmis, olo tulee taas takaisin, enkä hyötynyt siitä yhtään mitään. Se ei helpota. Se ei vaimenna sitä. Se vain pitää sen poissa sen aikaa, kun tarvitsen kapasiteettiani johonkin muuhun. Olemassaolo on välistä aivan helvetin raskasta. Etenkin silloin, kun ei ole varma siitä onko todellisuudessa olemassa ollenkaan. Tietoisuus ja todellisuus kun eivät ole sama asia, ja minä olen kokemassa vain tietoisuuttani, en todellisuuttani. Mitä todellisuudessa tapahtuu, kun tietoisuuteni sammuu? En kykene uskomaan mitään muuta, kuin sen ettei tapahdu mitään. Toivon olevani väärässä. Sisälläni tiedän, etten ole, koska tämän hetkisten todisteiden valossa asia on näin. Jos ymmärrykseni ja tietoni muuttuu muuksi, otan sen ilolla vastaan. Mutta sen pitää tapahtua tiedon, ei uskon kautta.

Toivon, että kirjoittaminen helpottaa tähän oloon. Kuuntelen Neurosista. Niiltäkin tulee kohta uusi levy, uskon sen tulevan juuri oikealla hetkellä elämääni. Minulla on aavistus siitä, että tämä voi olla minulle merkittävä levy. Tämä on muutenkin ollut hyvien levyjen ja hyvän musiikin vuosi, vaikka vastapainona helvetin moni muusikko onkin kuollut. Tämä viimeinen vuosi, alkaen syyskuusta 2015, on ollut haastavimpia ja parhaita elämässäni. Olen kiitollinen kaikesta siitä, mitä olen tämän vuoden aikana oppinut, ennen kaikkea itsestäni. Olen myös onnellinen siitä, etten ole tässä elämässäni yksin. En todellakaan. Vaikka kaipaan yksin oloa, olen onnellinen jokaisesta ihmisestä joka on olemassa. Ja suren meidän kaikkien olemassaolon ja sen aiheuttamien kurjuuksien puolesta. Pitäkää toisistanne kiinni.

Teit Meistä Triplasipulihampurilaisen (Hesburger) -elokuvan (Santander) arvosteluni Punk In Finland-foorumille.

Käytiin äidin ja veljen kanssa katsomassa Tuukka Temosen mästerpiece elokuvateatterissa anno domini 2016. En ole ikinä nähnyt noin paljon mainoksia ennen elokuvaa, en oikeastaan ole tainnut nähdä kerrasta tuollaista pläjäystä mainoksia vuosiin, vaikka istun päiväni internetissä. Olihan se nyt vitun punk kattoa isolta screenilta pankkien, rahoitusfirmojen ja autolafkojen mainoksia! 
Nauratti vähän, kun tuli ilmoitus että elokuvasäätiö tukee kotimaista elokuvaa Veikkauksen rahoista, nauroin veljelleni että sinne ne sun Eurojackpotit putoilee. Sitten ruutuun lävähtää vielä Hesburgerin ja Santanderin logot niin pystyi jo kuittaamaan, että täähän on melkeen sun maksama leffa, että katoppa nyt tarkkaan onko ollut rahojen arvoista. 

Itse elokuvassa parasta oli Heinolan kuvaus, paljon on tullut pienenä ja nuorena pertunmaalaisena noillakin kaduilla haahuiltua, vaikka kaupunkilaiset kattoikin landepaukkua pahasti. Eniten vitutti se, miten ysärillä ratsastettiin ja miten sitä hierottiin naamaan niin yksiulotteisen karikatyyrisesti, housut oli kainalossa ja mieli maassa. Roope Salmisen naama vitutti kyllä ehkä vielä enemmän (en edes suoranaisesti tiedä mikä siinä niin paljon vituttaa, ja pyydänkin häneltä tässä sitä myös anteeksi. One of those faces, I guess.), muuten nuo pääosan näyttelijät oli jopa yllättävän hyviä. Tonin näyttelijä ainakin. Vähän mietti, että olisiko vaihtariksi voinut etsiä vaikka jonkun vaihtarin tai muun, jolle ei se finglishi tuu ihan niin kätevästi suomen kautta. Muutenhan tässä oli tehty se perinteinen suomalaisten näyttelijöiden jako, että kaikki alle kolmekymppiset näyttelee teinejä ja kaikki yli kolmekymppiset näyttelee vanhempia, vedetään niille villapaitaa päälle ja laitetaan kaappikelloa taustalle samalla kun ne puhuu vähän setätätimäisesti aikuisten juttuja ja se on siinä.
Alkupuolella tuntui, että dialogi oli ihan helvetin tahmeaa ja köpöä, mutta en sitten tiedä parantuiko se oikeasti elokuvan edetessä vai tottuiko siihen vaan.

Yksi ajatus mikä häiritsi oli se, kun joku kirjoitti että Tuukka Temonen teki tässä paljastavan ja syvällisen taideteoksen, jossa laittoi itsensä alttiiksi, niin kyllä sitä silti jotenkin vaan ajatteli, että ainakin näiden nykyisten mielensäpahoittamisten valossa siinä ei ole taustalla mitään älyttömän pitkälle edennyttä kasvutarinaa. Lisäksi se pahoinvoivan kovan jätkän rooli, jolla on vaikeaa kotona oli silti ehkä vähän marttyyrinomaisesti glorifioiden esitetty. Tai näin sen koin.

Toinen häiritsevä juttu oli se, että tuntui kuin kaikki ne elokuvan häiritsevät jutut olisi vähän niinkuin systemaattisesti olleet ohjaajan vika, eli siis aivan aiheesta Temoselle annettuja, mitä vasten se räiskähtely tuntuu vieläkin vähän hölmömmältä. Kohtauksia juostiin läpi helvetillisellä kiireellä, musiikin käyttö tuntui välillä todella irralliselta ja sen outous vei huomion itse kohtauksen tapahtumista, nuoruuden vimmaa alleviivattiin aina lähinnä sillä, että Roope Salminen ulvoo ääliömäisesti, ja lopun dokkarimontaasi tuntui vain kornilta lopulta fiktiiviselle elokuvalle. Silti, oli siinä joitain sellaisiakin juttuja, joita on joutunut itsekin kelaamaan kasvaessaan ja soittimia rämpytellessään. Snägärikohtaus oli myös jotenkin sommitelmaltaan sellainen, jossa heräsi sellainen ajatus, että tässä on visio toteutunut ihan hyvin.

Semmonen. Ihan perus suomipätkä 3/5 Heinolan ja samastuttavien soittoturhautumisten takia. Plussaa siitä, että Uniikkia turpaan.

Hesitations & Resonations

Tässä tämä meikän viimepäivien Magnum Opus on. Bandcamp ei suostu soittamaan kahta playeria samaan aikaan, joten suosittelen lataamaan toisen tai molemmat, ja kuuntelemaan siitä sitten päällekäin, jotta saa siitä enemmän irti. Olen aika tyytyväinen siihen mitä tästä lopultakin tuli. Tässä on psykedeliaa, kokeilua, jonkinlaista avantgardesekoilua, hiljaisuutta,  muutama runo, resonanssia, jotenkin kaikki musiikkini olennaiset elementit ovat läsnä. Sellaiset jutut tuntuvat aina jossain olemattoman ja kurjan sielun sopukoissa parhaimmilta, koska tuntuu siltä ettei mikään jää sanomatta jonkun tyylilajikokeilun tai muun kikkailun varjolla. Tuntuu, että B-vire on myös avannut paljonkin uusia mahdollisuuksia, siinä voi käyttää lähestulkoon kaikkia niitä muita vireitä, mitä kitaralla tulee käytettyä, ja lisäksi saa matalan resonanssikielen sitä tarvittaessa. Eräänlainen vinksahtanut sitar, tavallaan, vaikka monet tästä nimityksestä ehkä suuttuisivatkin.

Tuossa eksyin lueskelemaan jotain Vicen julkaisemaa tekstiä simuloitujen todellisuuksien pessimistisistä ja murskaavista näkymistä, ja päätin, että juuri tänään se on minulle liikaa. Ahdistus muuttui tärinäksi ja pitkästä aikaa ihan melkein paniikkikohtaukseksi. Olemassaolo on ihan helvetin ahdistavaa touhua. Sitä on jatkuvasti jumissa omassa tajunnassaan, jonka tietää merkityksettömäksi ja katoavaksi, vankina kaikkien muiden tavoin tässä samassa verkossa, josta irrottautuminen on väistämätöntä ja kipeää, muttei tahtoisi kenenkään koskaan irrottavan otettaan siitä. Ainut tarkoitus, joka meillä täällä on, on olla toistemme tukena kun joku meistä kuolee. Raadollisimmillaan ja yksinkertaisimmillaan se on juuri sitä, mutta siihen sisältyy myös valtava määrä lämpöä. Kukaan meistä ei ole koskaan yksin. Me olemme kaikki tässä. En usko, että tämä todellisuus on simulaatio, vaikka se olisi kuinka todennäköistä. Todellisuuden kannalta sillä ei toisaalta ole edes mitään väliä, koska tämä on juuri se, jonka kanssa me joudumme elämään, ja voimme vain yrittää tehdä siitä paremman.

Lopultakin, ainut asia millä on minulle mitään merkitystä on kaikki tämä itseilmaisu. En käsitä miten kukaan voi elää täällä ja miettiä, että työ tai yhteiskunta olisivat pienimmissäkään määrin merkittäviä elämän tai isomman todellisuuden mittakaavassa. Ne ovat yhdentekeviä valtapelejä, joita tylsistyneet ihmiset pelaavat keskenään ja niillä on voimaa ja vaikutusvaltaa vain sellaisiin ihmisiin, jotka uskovat niihin tai pelkäävät niitä. En oleta, että kaikki lopettaisivat työnteon tai eläisivät niinkuin minä. Ihmiset saavat elää miten tahtovat, kunhan muistavat, että valinta on vain ja ainoastaan heidän omansa ja sitä myöten omista valinnoista on aina kannettava niistä seuraava vastuu. Niin minäkin olen elänyt, kuten olen saarannutkin. Elämä on aika köyhää ja nytkin, kun hammaslääkäri- ja muita laskuja alkaa olla pöydässä kohta 300 eurolla ja kaikki vaatteet hajoaa käsiin, tajuan miten hiuksenhienosti se kaikki onkaan kiinni pienistä asioista ja muiden ihmisten tuesta ja avustuksista. Olen kiitollinen, että olette ympärilläni, jakamassa edes tämän kokemuksen tästä kaikesta, näin hetkellisesti. Kiitos. Tässä on taulu, jonka maalasin eilen turhautuneena. Jos joku tahtoo sen ostaa, niin 120 euroa sillä olisi hintaa, saan juuri yhden hammaslääkärilaskun pois, mutta ymmärrän myös ihan hyvin, jos ei kukaan tahdo sitä olohuoneeseensa vieraita pelottelemaan.

Flesh Pink

Nauhoitusbusineksia.

Tänään oli  ihan hauska päivä. Ajatus oli, että herään aikasin ja menen nauhottamaan mahdollisimman äkkiä. Ikkunasta veti  kuitenkin yöllä sen verran paljon että meinasin tukehtua ja kuolla jo ennen ku aamu edes tuli, minkä jälkeen heräsin kahdeltatoista ja totesin, että kahvikin on loppu. Käytin koiran kusella, pakkasin kamat ja kävelin looppereiden, nauhureiden, kitaran, mikkien, piuhojen, pedaalien ja kaiken muun romppeen kanssa pari kilometriä treenikselle. Siinä vaiheessa tajusin, että olisi ehkä kannattanut syödä jotain joskus, mutta aasin raivolla painoin perille asti vaikken enää kilometrin jälkeen olisi oikeasti jaksanutkaan kantaa romujani. Laitoin kamat pystyyn ja nauhoittelin sitten pari tuollaista dronejuttua päällekäin.  Sitten mietin että en helvetissä jaksa kävellä pois, kun en ole syönytkään, soitin veljen hakemaan ja äiti olikin laittanut 20 euroa tilille. Tuntui siltä, etten ollut ikinä ollut onnellisempi rahasta. Menin kauppaan, ostin ruokaa melkein koko rahalla. Tililtä oli tosin ilmeisesti mennyt pankin palvelumaksut, kun siellä olikin vain 17 euroa ja piti jättää juustot pois. Vähän ärsytti jumittaa koko jono sen takia edes hetkeksi, mutta minkäs teet, kun et tiedä.

Miksasin juuri ensimmäisen levyn. Vähän tosin mietin, josko soittaisin siihen vähän wurlitzerillakin juttuja sekaan, koska se voisi sopia tukemaan tuota loppupuolta hyvinkin. Tämä on juuri hyvää hiljaisuutta, todella hyvä fiilis koko puolituntisesta. En malta odottaa, että huomenna miksailen sen toisen, säröisemmän puolen, koska jo soittaessa tuntui sellaista epämääräistä riemua siitä, että ne vain sopivat yhteen niin helvetin hyvin. Pitää vain tehdä jotain sellaista, että tuo toinen puolikin toimii yksinäänkin hyvin. Huomenna kerkeää katsella ja väkertää. Aamulla pitää vaan käydä kuuntelemassa vähän yrittäjyysluentoja, mikä ei ole yhtään niin paha homma, kuin miltä se paperilta kuulostaa. Viime kerralla ainakin saatiin ihan tervejärkistä ja realistista kuvaa yrittämisestä, eikä mitään vaaleanpunaista hattaraa. Naurattaa aina kuunnella kaikenmaailman kapitalistisia menestystarinoita, kun on nähnyt ympärillään niin monta konkurssia, itsemurhaa, viinakoukkua ja muuta vittumaista lamakuviota jo varhaislapsuudesta. Ymmärtää aika hyvin realiteetit, kun katsoo miten kaverit kasvaa ilman isää, ja tajuaa miten paska homma häpeä suomalaisessa kulttuurissa oikeasti on.

Tänään oli jotenkin mielenkiintoinen sessio siinä mielessä, että tuntui siltä, kuin tuleva juttu olisi ohjannut mennyttä. Loppupuolen looppiin soitin rumpukomppia, josta mietin, että eihän tämä edes kauhean hyvin sovi tähän juttuun, ehkä sopivan avantgardistista sikäli että se pakottaa irroittamaan molemmat rytmit toisistaan ja lähestymään sitä vain äänenä, mutta miksi minä oikein soitan tätä? Sitten, nauhoittaessani tuota meluisampaa juttua aloinkin ihan tajuamattani soittaa sen kompin päälle. Nauroin ääneen, kun se oli jotenkin niin naurettavan siistiä. Se tuli ilman mitään miettimistä juuri siihen kohtaan, mihin sen piti tulla. Tästä levystä teen kyllä jonkinlaisen kahden CD:n paketin. Sitä saa luultavasti vitosella sitten, tuollaisen pahvitaskusysteemin teen ja pyrin siihen, että se nyt olisi visuaalisestikin jotenkin mielenkiintoinen. Kunhan vähän aikaa mietin ja keksin, että miten. Kyllä se sieltä tulee. Unessa viimeistään.

Juttuja. Päivä pulkassa, huominen edessä.

Huomenna on pakko mennä nauhoittamaan jotain, alkaa olla taas patoutumat ja vieroitusoireet soitosta sen verran voimakkaita. Kävin tänään jo viemässä kitaranupin valmiiksi ja kasaamassa rummut. Huomenna menen sitten nyhjäämään ja hidastelemaan. Ajatus on siitä mitä tahdon tehdä, saa taas nähdä vastaako se yhtään todellisuutta huomenna miksatessa. Ei siitäkään mitään painetta ole, musiikin tekemisen kuuluu olla hauskaa, pääsee näpertämään ja paiskomaan ja milloin mitäkin, kunhan saa soittaa kitaraa lujalla. Luotan siihen, että ne asiat tulevat ulos sieltä kuten aina ennenkin, omalla painollaan, pyytämättä, miten sattuu ja sikin sokin.

Pitäisi myös jatkaa kirjoittamista. Tuossa välillä kerkeää miettiä, että onko siinä sikäli järkeä, että hylkäys sille tulee kumminkin, eikä kukaan julkaise sitä ja sitäkautta kukaan ei myös lue sitä. Sitten tajusin miettiä, että olen lukenut järjettömät kasat kirjoja, jotka eivät ole kelvanneet kenellekään muulle kustantajalle, kuin sille yhdelle, joka on uskaltanut sen julkaista, mutta sittä ennen ne Alastomat Lounaat ja Zen & Moottoripyörän Kunnossapidot on hylätty helvetin monta kertaa milloin mistäkin syystä. Kriitikot haukkuvat kaikki kirjat läjään niiden ilmestyttyä, että voivat kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä vetää kättä lippaan ja julistaa ne aikansa mestariteoksiksi. Siitä tuli mieleen lähinnä se, että onko kukaan muka koskaan tykännyt mistään? Kaikki on aina paskaa, kunnes se on riittävän vanhaa, että voi sanoa ennen olleen paremmin. Se on raivostuttava piirre ihmisissä, helvetin isossa osassa kaikkea ihmiskuntaa. Kaikkea tätä vasten luulisi, että hylkäys ja halveksunta ovat ennen kaikkea suuremman laadun takeita. Maailma on outo paikka, eikä siihen kai totu. No, ketä sitä suoranaisesti yrittää huijata, kun tietää ettei ole vaihtoehtoa. Se on kirjoitettava, koska sen pitää tulla kirjoitetuksi.

Juuri nyt katson Richie Blackmore dokkaria. Ihan mielenkiintoinen dokumentti, vaikka en ole koskaan pitänyt hänen soitostaan tai Deep Purplesta yhtään. Tuo klassinen puoli ja tiluttelu ei vain koskaan ole toiminut itselleni yhtään mitenkään päin. Se on minulle pelkkää hiplailua ja valkoista kohinaa. Liian paljon ääniä, jotka sanovat liian vähän. Ei kai sille minkään voi, kuunnelkoot ne jotka tykkäävät. Siitä huolimatta olen aina nauttinut musadokkareista ja niiden pällistelystä, vaikkei muusikot itsessään kiinnostaisikaan. Kai niistä aina jotain oppii tai ainakin näkee miten ei haluaisi juttujaan tehdä. Tämän perusteella tuonkin touhut vaikuttaa juuri sellaiselta larppaamiselta, jolta musiikkikin kuulostaa nykyään. Ei vain ole oma kuppi....yhtään mitään.

Basismia ja mölyä tulossa.

Näemmä vuorokaudessani on liikaa tunteja, kun innostuin lupautumaan soittelemaan bassoa sludgebändiin. Hyvä porukka, simppeliä riffiä, helposti pääsin hajulle ja demotettiin jo neljä biisiä. Välillä sai vähän muistella juttuja, mutta kyllä ne siitä sitten kun vaan vähän treenailee itekseen. Kun pääsee eroon miettimisestä, voi jo alkaa soitella omiaan, kyllä sitä pariin riffiin kerkesi jo vähän improvisoida omaa kivaakin. Ei sillä bassolla kauheasti tee, jos vain soittelee samoja juttuja kuin kitarakin, silloin voi vaan ajaa kitaran kahden kaapin läpi, niinkuin Cut To Fitilläkin, ja silti Eetu tekee senkin homman paremmin, kuin monet basistit. Vähän pitää vielä katsella soundia, että saa enemmän noisea ja sekoilua mukaan omaan soittoon. Mitä enemmän kiertää, sen parempi.

Lupauduin myös Joensuuhun lokakuussa. Soitan 22.10 Joensuun työväentalolla kokeellisen mölyn illassa, tapahtuma siihen on tässä. Soittelen kitaran ja looppien kanssa, on sellainen kutina, että tästä voi tulla ihan hyväkin juttu. On ollut sen verran pitkään soittelematta, että on tullut patoutumiakin sillä saralla. Kotisoittelu ei oikein riitä, pitää päästä soittelemaan lujempaa. Matatadrone tekee uutta levyä siis jossain vaiheessa, kun saadaan treeniaikataulut selviteltyä.  Mutta lokakuussa soittelen yksin. Se vapaus on kuitenkin aina aika korvaamatonta, kun tekee kaiken itse. Se on jotain sellaista, mikä ei oikeastaan löydy yhtään mistään muusta. Kaikki on omissa käsissä ja itsestä kiinni. Siinä on olemassa ihan eri tavalla kuin muuten. Koitan myös raahata videotykkiä varten visuaaleja, niin saa jotain muuta ihmeteltävää sinne, kuin meikäläisen selän ja rikkinäiset housut.

Kaikinpuolin hyvä päivä, vaikka meinasi mennä pitkäksi ja syöminen meinasi jäädä, mutta kerkesin kaiken kumminkin. Huomenna on sitten helppo päivä koulussa ja ylihuominen vapaana, tällaisella rytmillä nämä viikot ovat oikeastaan aika hyviä, jää aikaa kaikelle omalle touhulle ja voi vaikka torstaisin tehdä musiikkia. Kunhan saisi kamat kämpälle ensin. Vaikeaa, kun autolliset tavallisesti käyvät duuneissa, että niillä on varaa maksaa autonsa. Mutta eiköhän sen ongelman voi ratkaista, kun vähän neuvottelee. Nyt aion rentoutua hirveän Matti Nykäs-dokkarin kanssa. Tämä on täydellinen hirvitys, varoittava esimerkki kaikille oman ammattikuntani ihmisille.

Mölyä ja juttuja

3D-hommat on kyllä melko mielenkiintoisia siitä, että tällainen uuden oppiminen näyttää kuluttavan energiaa aika helvetisti. En kovin usein nuku päiväunia tai muuta, mutta nyt molemmat maanantait ovat menneet näemmä lähinnä nukkuessa, kun aivojen täytyy sisäistää kaikki asia jotenkin välimuistiin. Sitä vain putoaa, herää tunnin-parin päästä ja kykenee kai sisäistämään ne asiat vähän paremmin. Tiistait ovat itsenäisemmän opiskelun päiviä, jolloin sitä saa vähän treenailla käytännössä. Parastahan on se, että voi kuunnella musiikkia samalla kun tekee, ja se taas auttaa aika paljon keskittymisen kanssa, vaikka muut hälisisivätkin omiaan. Tänään minut osoitettiin Boriksen Pinkin jälkeen jonkun sellaisen täydellisyyden äärelle, kuin Boriksen ja Merzbown tänä vuonna tullut kollaboraatio Gensho.



Merzbow on sellainen artisti, johon koen aika suurta samastumista, vaikka en osaakaan tuottaa ihan samanlaista äänimaisemaa nykyisillä välineillä ja kyvyilläni. Nyt tosin latasin puhelimeen noisemasiinan, mutta se tuntuu liian helpolta ja huijaamiselta. Teen noiseni mieluummin itse, kollaaseina leikatuista äänistä. Tavallaan tuo Cut To Fitin bandcampiinkin laitettu Raccoon Dogs, tai oikeammin sen viimeinen biisi, on askel kohti jotain tuollaista. Joku päivä, kun vihdoin pääsen treenikselle asti, voisin kokeilla jotain kunnon noisemurjontaakin. Tekstejäkin olisi riittävästi, jos niitä tahtoo päälle huudella. Tuo Boris ja Merzbow levy kyllä herätteli ajatusta siitäkin, että voisi vähän Neurosiksen Grace-Times of Gracen ja tämän hengessä tehdä kaksi erillistä levyä, joita voisi tykitellä päällekäin. Sellaista tuli kokeiltuakin joskus, kun nauhoitin levyni H4-neliraiturilla. Kun nauhoitit biisiin 13 raitaa, et koskaan voinnut kuunnella useampaa kuin neljää samaan aikaan. Osaltaan siksi jotkut vanhat biisit ovat täynnä kaikkea, ja pari biisiä taitaakin olla saman biisin eri raitoja. Se on mielenkiintoinen tapa tehdä musiikkia, koska ei pääse miettimään kokonaisuutta ennen kuin istuu miksauksen äärellä. Sitten voi valikoida, mitä tarvitaan ja mitä ei. Suosittelen kokeilemaan sellaista, tee kaikki mitä haluat tehdä, jotta saat sen ulos systeemista, ja ota sitten kaikki se turha paska pois. Sait tehdä mitä halusit, ja biisikin kuulostaa ehkä vielä siedettävältä.

Olen tässä nyt katsellut samalla tätä John Watersin This Filthy Worldia, joka on jäänyt useamman kerran kesken. Tämä tuli katsottua vuosi tai pari sitten, kun Netflixissä pystyi vielä pällistelemään tarjontaa vähän laajemmin, kuin Suomen rajoissa. Tämä on mielenkiintoista paitsi elokuvan tapoja ja DIY-tekemistä ajatellen, myös sellaisena pienenä trippinä historian kääntöpuolelle, pienessä mittakaavassa. Esimerkkinä Watersin tarina siitä, miten Art Linkletter ja Nixon leimasivat ja syyttivät LSDtä, Learya ja kaikkea näihin liittyvää Linkletterin tyttären itsemurhasta. Waters sanoi poteneensa huonoa omaatuntoa, kun sai siitä kertovan elokuvan teattereihin jo ennen hautajaisia, mutta kertoi olon helpottaneen huomattavasti, kun Watergate papereista selvisi, että Linkletterin tytär oli kokeillut LSDtä kerran vuosi ennen itsemurhaansa, mutta tämä fakta oli jätetty kertomatta, koska sota huumeita vastaan oli tärkeämpi juttu. Tällaiset pienet yksityiskohdat historian varjoista, etenkin 60-lukua ja huumeiden vastaista sotaa koskien ovat minulle äärettömän mielenkiintoisia, ja olen huomannut tämän yhden asian sitovan kaikki mielenkiinnon kohteeni yhteen. Kuka olisi esimerkiksi uskonut, että jos Sergio Leone olisi ystävänsä kanssa noudattanut kutsua liittyä illanviettoon eräänä satunnaisena iltana, Mansonin perhe olisi tappanut hänet Sharon Taten ja muiden mukana? En edes olisi voinut kuvitella, että nuokin asiat olisivat linkittyneet toisiinsa jollakin tavalla. Sivulauseet historiassa. Ne ovat hienoja ja äärimmäisen tärkeitä, mutta monesti todella vaikeita löytää, ellei löydä oikeita tyyppejä.

Sunnuntai lusittu.

Tänään tehtiin silleen tyhmästi ja poikkeuksellisesti, että treenit oli Helsingissä jo 11.30. Se tarkoitti sitä, että piti herätä jo yhdeksän aikaan ja alkaa  kikkailemaan kaiken näköistä ylimääräistä, tai no vähemmän ylimääräistä, mutta kumminkin. Koiran kusetus nyt ei voi olla ylimääräistä hommaa, kahvin keittäminen kyllä helpostikin. Oltiin tällä kertaa jopa melkein aikataulussa, soiteltiin hyvät treenit ja tehtiin yksi uusi biisikin, joka on aika hyvä, ja vielä parempi kun hinkataan sitä enemmänkin, kuin neljä minuuttia. Parhaat biisit tulee kyllä tehtyä aina niin, että lopettaa miettimisen ja alkaa soittaa. Ihan sama millä bändillä, tai ainakin nyt niillä, missä itse soitan jotain. Toisaalta ihan samalla tavalla sovitan laulutkin, että eipä siinä. Kokeilee vaan heittää biisiä kaikella ja katsoo mikä jämähtää kiinni. Niin se homma toimii.

Noin muuten pidettiin mukavan laiska sunnuntai. Ystävämme Raxi voitti taas illan Cut To Fitin kanssa (naureskellaan, että nää on helpot arpajaiset, joka Raxi voittaa aina!), katseltiin elokuvaa Lawless, joka vaikutti ihan niin mielenkiintoiselta, että sen voisi katsoa loppuunkin, kun piti ikävästi jättää kesken. Sitä ennen katsottiin elokuvaa Dawgfight, jota en ollut katsonut aiemmin. Se oli kyllä hieman arveluttavaa materiaalia. Köyhien mustien alueitten, mm. Kimbo Slicen (rauha hänen sielulleen, sympaattisen oloinen ukko oli aina) hoodien miehet olivat laittaneet katutappelurinkiä pystyyn. Poliisit katselivat koko touhua sormien läpi ja se vaikutti kaikin puolin niin hienolta ja legitiltä touhulta, että ihan demokraattienkin joku alajärjestö kävi antamassa mandaatin ja telemundo kuvasi. Vähän silti jotenkin nosti niskavilloja pystyyn, kun tuollainen huumebisnesten fronttibisnes myydään menestystarinoilla ja laitetaan jengiä mättämään toisiaan vähän liiankin pitkään. Ei lopulta jaksettu katsoa sitä ihan loppuun asti, kun oli sen verran raskaita persoonallisuuksia osa noista.

Nyt kerkeän vielä hetken istua rauhassa alas, kirjoittaa ja pällistellä vähän jotain mielenkiintoista internetistä. Katselin kertauksena ja muistin virkistyksenä John Watersin This Filthy Worldia, siinä on sellainen ukkeli, jonka elokuvista en ole nähnyt yhtäkään, eikä niillä ole niin väliksikään, kun kumminkin tolkku pelaa ja ajatukset sovinnaisuudesta vastaavat melko pitkälle omiani. Sillä on myös paljon mielenkiintoista tarinaa Michael Giran ajan New Yorkista, joka on aivan eri kaupunki, kuin tämä People of New York-maailman New York, murroksessa oleva väkivaltainen ja kasvukipuileva paskaläjä. Se on varmasti inspiroiva jo pelkästään mielenmaisemana. Tietyllä tavalla näen Lahden vähän samanlaisena ristiriitaisena kaupunkina. En tajunnut edes ajatella miten paljon tämä paikka on vaikuttanut tekemisiini, ennen kuin Lahtiblogista kysyttiin, kuuluuko lahtelaisuus jollain tavalla musiikissani. Silloin tajusin, että kuuluu. Paljonkin. Tietynlainen urbaani kylmyys tai uhkaavuus saattaa olla läsnä niinkin vahvana, että kun teen omasta mielestäni rentouttavaa ambientia, se on jollekin muulle kouluammuskelumusaa. Tai kun teen duureilla akustisia lauluja, ne ovat Rumballe synkkää kamaa. Kaipa se on ollut sisälläni jo ennen tätä kaupunkia, keksin noin miljoona traumaa joihin voisin sen liittää, mutta tämä kaupunki on kyllä myös ruokkinut sitä puolta kauniilla tavalla.

Ajatuksia tekemisestä, kiitos Lynch.

Mielenkiintoinen dokumentti David Lynchistä, elokuvista ja vähän kaikesta muustakin. Tällaisia on aina todella kiinnostava katsella, koska ne avaavat näkymiä muiden työtapoihin ja pääsee teollisuusvakoilemaan ja katsomaan, miten erilailla muut tekevät juttuja. Parasta lauantai-illan käyttöä. Minusta on mielenkiintoista, että yleensä kun ihmiset kuvailevat musiikkiani, ensimmäisenä mieleen tuntuu tulevan elokuvaohjaajia (juuri Lynch, Tarantino ja joskus Lars Von Trier, johon en osaa sanoa mitään, kun en ole koskaan katsonut yhtään elokuvaa, vaikka kai pitäisikin jo yleissivistyksen kannalta.). Lynchin musiikkiakaan en ole kuullut oikeastaan koskaan biisiä tai paria enempää, mutta ymmärrän, että se voi olla melko samankaltaista ainakin henkisesti. Siitäkin syystä tämä oikeastaan kiinnostaa katsella, kun lopultakin Twin Peaksia ja Lost Highwayta lukuunottamatta tutustuminen on jäänyt melko pintaraapaisuksi.

On kuitenkin kiinnostavaa ja aika imartelevaakin, että musiikki herättää ennemmin mielleyhtymiä elokuvan tai kuvataiteen, kuin suoraan muun musiikin maailmaan. Toisaalta monissa yhteyksissä yritän sitoa vielä vahvemmin musiikkia kirjallisuuteen, omaani tai johonkin muuhun, mihin tahansa sellaiseen kokemukseen, joka on jollakin tavalla liikuttanut minua tai herättänyt voimakkaita tunteita. Monillakin levyillä olen pyrkinyt ilmaisemaan jotain sellaista tajunnanvirtaista, hiljaista pulputusta, jota Samuel Beckett kirjoitti paljonkin, etenkin novellimuodossa ja Unnamablessa. Kirjoitttaminen on myös niin integroitunut omaan ytimeeni, että näen sen jotenkin kaiken olemisen muotona, kuvissa ja musiikissa aivan samalla tavalla. Musiikilla pystyy ilmaisemaan asioita, joihin sanat eivät yllä, se on kuin mikrotonaalisia taukoja täysien lauseiden välissä, hiljaisempia ja suorempia.

Keskustelin joku aika sitten tajunnanvirrasta yhden bändikaverin kanssa. Hän sanoi, että tekstin tuottaminen tajunnanvirtaisesti on aika pelottavaakin, kun ei ole tavallaan itse hallinnassa siitä kaikesta, ja joutuu laskemaan irti monista pidäkkeistään. Ymmärrän sen täysin, vaikken ehkä itse voi samastua siihen, koska olen tuhonnut suurimman osan kaikista omista pidäkkeistäni ja esteistäni juuri kirjoittamalla. Tämä pitkä henkinen harjoitus on tehnyt minusta paremman soittajan ja piirtäjän, koska en varo enää mitään, en yritä asettaa itselleni ennakkoajatusta tai odotusta siitä mitä tulee ulos. Silti kirjoittaminen, vaikka tapahtuuukin impulsiivisesti ja nopeasti, tulee aina pienellä viiveellä ajatukseen nähden, koska motoriikka ja koneen toiminta ovat viiveellisiä. Musiikin soittaminen sen sijaan on välitöntä ja suoraa, koska sormet toimivat monesti jo ennen ajatusta ja ohittavat sen ehkä jopa kokonaan, jättävät sen omaan arvoonsa lillumaan. Kun kitara on täysillä, siinä ei voi ottaa yhtään ääntä takaisin, jos se ei miellytä. Se on jo soinut ilmoille, kovaa, kaikki ovat kuulleet sen. Ainoa suunta on mennä eteenpäin. Se on ainut suunta, ainut hetki on juuri nyt. Kuvataide taas tekee oman juttunsa, siinä on oma muotokielensä rytmille ja soinnuille, lauseille ja pisteille. Kaikki ne palvelevat omia tarkoituksiaan. Ja vasta yhdessä niiden kautta pystyy ilmaisemaan jotain ihmismielelle ominaista tai perustavanlaatuista, mutta silti itse prosessit ja tekeminen ovat kaikkein tärkeimmät ulottuvuudet. Siinä saa tuntea ja leikkiä, olla vapaa mielestään ja kaikesta muusta sen aikaa, kun sitä kestää. Ja se on kaiken ydin.

Jotkut asiat menee munilleen, mutta tärkeimmät jutut putkeen.

Ei mennyt sekään hampaanpoisto niinkuin elokuvissa. Olen tänä vuonna jonottanut kahdesti kolme tuntia, jotta pääsisin samasta viisaudenhampaasta eroon, ja vieläkin se on suussa.  Tällä kertaa sain jopa puudutusmössöt kurkkuuni ennen kuin todettiin, että joo-o, me nyt laitetaan tähän paikka ja käyt sitten poistattamassa sen, eikös juu? Yritin siinä suu täynnä instrumenttia selvittää, että sitä varten minä tänne nyt tulin, muttei kuulema voinut ottaa hammasta pois, kun juuri on niin käyrä.  Hoitajan sanoin: "Aika JÄNNÄ!". Tuntuu, että minun kohdallani kaikki on "aika jännää". Menin yläasteella fysioterapeutille jalkojen takia, hän kysyi onko niistä koskaan otettu röntgen-kuvaa. Säikähdin ja kysyin olisiko pitänyt, hän vastasi että "ei silleen, olis vaan helvetin mielenkiintoista nähdä miten noi sun luut tuolla on". Oli kuulema ihan kuin joku olisi vain heittänyt luut jotenkin randomisti  lihasäkkiin ja sanonut, että käveleppä noilla.  Sivariaikojen kela-sossu-työkkäri-triathlonit nyt varmaan ovat tuttuja jo kaikille pitempään roikkuneille, kaikesta muusta pikkusälästä puhumattakaan. Väistämättä alkaa miettiä, että on jonkinlainen polttomerkki sielussa, kun ei mitenkään suoranaisesti provosoi tällaista käytöstä omalla toiminnallaan mitenkään päin. Mutta tällaiseksi ovat maailman tehneet ja näillä eväillä sitä sitten mennään. Alan vain pikkuhiljaa tajuta, miksi se oma isä silloin aikanaan lähti.

Sain tässä tänään varsinaisesti ensi kosketuksen tähän loistavaan yhtyeeseen nimeltä Sink. Siinä soittaa tuo samainen Talvenmäki, jonka kanssa soiteltiin Sekavan Musan Jamit Torvessa tuolle Matan levylle. Tuon ihmisen kanssa soittaminen oli kyllä melko suuri kunnia, koska aivan ensimmäisistä iskuista asti tuntui siltä, että nyt ollaan monella tapaa samoilla aalloilla tuon homman kanssa, vaikkei välttämättä bändin mittaiseen sitoutumiseen into riittäisikään. Silti tuo ilta oli yksi mielenkiintoisimpia koko elämässäni. Hänellä on todella oma lähestymistapa koko rumpalointiin ylipäätään, ja tästäkin kamppeesta sen rytmikäsityksen ja fiiliksen kuulee aikalailla heti. Hienoa musiikkia, ajattelin ostaa levynkin kunhan taas on liian paljon rahaa käsissä. Parit laskut pitäisi hoitaa pois alta ensin.

All Them Witches on soinut viime aikoina myös melko tiheään, tämä live-veto on vaan järjettömän kova, olen katsonut sen viimepäivinä ainakin kahdeksan kertaa. Tämäkin olisi hieno saada Suomeen asti joskus, mutta sitä on välillä niin sotkeutunut omiin hommiinsa ettei tajua katsoa, milloin olisivat lähelläkään Suomea. Haistelin asiaa jo vähän keväällä, amerikkalaisen bookkaajan kauttahan nuo menevät, eli voi varautua jo heti siihen, että takkiin tulee. Kunhan se olisi satasia, eikä tonneja niin voisin harkitakin asiaa, mutta tässä konkurssissa ei kyllä ole varaa jäädä amerikkalaisille velkaa, nekun ovat soittohommissa aika tarkkoja rahoistaan. Mikä on tietysti ihan ymmärrettävää sekin.

Juteltiin myös Cut To Fitin tulevista kiertuehommista, ensi keväänä saatetaan lähteä taas jonnekin päin Eurooppaa, balkanille olisi kuulema tarkoitus mennä. On tässä ollut myös puhetta siitä, että voisin kouluttaa jonkunlaisen semiakustisen dronebändin soittelemaan vähän J. Kill & Mr. Mule kampetta ja alkaa keikkailla silläkin. Katsellaan miten käy. Yllättävän hyvinhän tässä on tuntunut viime vuodet käyvän, mistä ei voi muuta sanoa, kun hattua nostaa.

3D vie hermot ja aivokapasiteetin.

Tänään väänsin 3D-mallinnusta niin että naama suli. Kirjaimellisesti. Jaksoin vääntää koko päivän suht koht kiltisti ihmishahmoa, mutta kun iltapäivällä pääsin naamaan asti, oli hermot jo sen verran hyvin taputeltu siltä päivältä, että tein siitä sulaneen hirviön. Päätin, että tallennan tuon kauniin luomuksen ja menen maanantaina sitten uusilla silmillä yrittämään toisen kerran niiden polygonien taivuttelua. Olen ollut onnellinen siitä, että olen oppinut perushommat tuosta suhteellisen äkkiä, mutta kun ohjelmat ovat vieraita, ei oikein ole ajatusta siitä, mitä sillä voi tehdä ja miten ongelmia ratkaistaan. Tänään meille lisäksi näytettiin ohjelmia, joita ammattilaiset käyttävät, ja jotka ovat äärettömän paljon helpompia käyttää. Mutta ehkä se on hyvä oppia vaikeamman kautta. Vähän sama kuin opettelisi soittamaan Anttilasta ostetulla akustisella ja sen jälkeen kävelisi panttilainaamoon ja poistaisi viiden sadan euron Charvelin puoleen hintaan. On tuo kyllä sellaista hommaa, että on pakko kuunnella jotain Yawning Mania tai All Them Witchesiä koko ajan, ettei mene hermo ihan totaalisesti. Lähinnä tuntuu, että tutoriaaleissa neuvotut napit eivät tee sitä mitä niiden pitäisi, tai niissä ei ole joitain asetuksia, jotka pitäisi olla.

Nyt kun tätä koulua on jo ollut puolitoista viikkoa, alkaa tuntua siltä, että tämä nykyinen nelipäiväinen viikko, jossa vapaapäivä on vammaisesti keskellä, on sittenkin ihan hyvä. Huomisen jälkeen on välipäivä, jolloin voin vaikka mennä sairaalaan jonottamaan tämän suuhuni murentuvan viisaudenhampaan poistoa, niin ei tarvitse iltoja siihen tuhlata. Toisaalta saan varmasti istua siellä koko helvetin päivän, mutta niinhän se nyt vaan tavallisesti tuppaa menemään. Edellisetkin hammaslääkärilaskut on maksamatta. Mutta raha ei maailmasta lopu niin kauan, kun ihmiset ottavat lainaa, joten ehkä minulla ei ole mitään hätää tämänkään asian kanssa. Aina sitä jostain tulee, vaikka ne summat naurattavatkin aina vain vähemmän ja vähemmän. Bluesit soimaan ja naamaa väkisin virneeseen sitten vaan. Kyllä ne linnut sen siitä sitten, kuten mikkeliläinen viidakon sananlasku kuuluu.

Huomenna olisi tarkoitus sitten mennä vähän jeesimään kavereita musavideokuvauksissa ja ehkä editoidakin sitä. Saapahan jotain tekemistä kaikelle tälle vapaa-ajalle, etenkin kun koulupäivät alkavat selkeästi venyä kohta tuonne viiden-kuuden korville. Muussa ohjelmassa sunnuntaille Harhis-treeniä, ensi viikon tiistaille uuden bändin bassotreeniä, Cut To Fitiäkin pitäisi kai ottaa jossain vaiheessa sen verta, että saa uuden levyn biisit lihasmuistiin eikä tarvitse enää käydä treenaamassa. Eli joku kolme- neljä kertaa. Vähän olen kerennyt miettiä seuraavaa levyä itseksenikin. Mutta päätin kuitenkin haudata kaiken sen mitä olen nyt jo tehnyt ja tehdä jotain muuta. Ei ole mikään hätä. Onhan noita tällekin vuodelle tullut jo tehtyä riittävästi vaikka en muka enää yhtään tekisikään. Silti tiedän, että juuri siinä vaiheessa niitä alkaa vaan valua ulos. Lopun Ajan Kansan Lauluja on kyllä saanut sellaisia sanoja aikaan, että on ollut koko ajan todella hyvä mieli. Tänään jopa Rumba linkkasi sen, mistä tupsahtikin heti tuollainen 100 kuuntelukertaa lisää. Tuskin kukaan sitä kokonaan kuunteli, mutta ehkä siitä joku sai jotain irti tälläkin rundilla. Innolla odottelen arvosteluja, muutamia pitäisi ainakin olla tulossa lähviikkoina. Niitä odotellessa siis.

Lopun Ajan Kansan Lauluja nyt Youtubessa kokonaan.

Tässä on nyt Lopun Ajan Kansan Lauluja kokonaisuudessaan, tällaisen fiilistelytrippailuvisuaalin kanssa. Tahdon tunkea tämän levyn niin moneen paikkaan kuin mahdollista, mahdollisimman monen ihmisen kuultavaksi, koska minulle se on tärkeintä, mitä olen tehnyt. Sikäli, että se niputtaa koko elämäni ja olemassaoloni, isovanhempieni ja kaikkien sitä ennen kuolleiden ihmisten ajatukset ja tajunnat ääniksi ja ajatuksiksi niin puhtaasti, kuin vain suinkin voi. Sanoin jo aiemminkin, että jos tajuaa tämän, tajuaa minut. Nyt, tässä muodossa jossa se meni kasetille se on vielä täydellinen. Bandcampin versiosta jätin yhden biisin pois, koska sellaisenaan levy olisi kärsinyt pituudesta, mutta kasetille puolten piti olla yhtäpitkiä, ja toisaalta olin tehnytkin tuon Valo Pimenee biisin nimenomaan tätä varten, sen paikka vain oli aiemmin väärä. Nyt se on täydellinen.

Levyä saa toki ladata myös entiseen malliin ilmaiseksi Bandcampista, niinkuin kaikkia muitakin levyjä. Toivonkin, että niitä ladataan niin paljon kuin mahdollista, koska tuo minun musiikkini on parhaimmillaan pihalla ja yöllä. Siitä syystä sillä ei kai koskaan niitetäkään mitään isompaa maailman, tai edes kansallista mainetta, kun suurin osa ihmisistä ei ole yöllä hiipparoivaa sorttia. Se on meikälle ihan fine. Koska tähän asti olen jo tutustunut hienoihin tyyppeihin ja saanut jakaa musiikkini sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat tajunneet sen. Järjettömän iso kiitos siitä. Kun ajattelee, että olisi voinut hirttää itsensä yläasteella, tuntuu aika hyvältä ajatella, että ei tehnyt niin. Koko elämäni alkoi vasta kaksi vuotta sen aamun jälkeen. Aloitin kitaransoitonkin vasta 18-vuotiaana. Se tuppaa välillä unohtumaan itseltäkin, mutta sitten taas tajuaa, että siihen nähdenhän tässä on asiat ihan hyvin. Suurin osa on aloittanut soittonsa paljon minua aiemmin, eikä välttämättä ole saanut tätäkään vähää.

Kiitos.

Muutenkin on ollut tapahtumarikas päivä. Viisaudenhammas on ilmeisesti niin mätä sisältä, että alkaa murentua suuhun. Ei tuo ainakaan toistaiseksi ole kipeä ollut, mutta enpä ajatellut sen noin huonossa kunnossa olevan. Onhan ainakin äksöniä.

Pitkät päivät. Onneksi huomenna on vasta lauantai.

Tänään juoksentelin ympäri kyliä nauhoittelemassa ääniä, opiskelin soittamaan sahaa, kuvailin nestevideoita, sain postissa vihdoin Osamu Kitajiman Benzaitenin ja Burroughsin Let Me Hang Youn, ja vähän kaikenlaista muutakin. Hyvä päivä. Tällä hetkellä katson tuota Hendrixistä tehtyä, kuulema turhankin fiktiivistä elokuvaa All is by My Side. Ihanhan tämä tällaisena musiikkileffana menee, vaikkei Jimistä kertoisikaan. Jotain ihmeteltävää sillä aikaa, kun tietokone renderoi materiaaleja videota varten. Tarkoitus olisi siis tyrkätä Lopun Ajan Kansan Lauluja kokonaan youtubeenkin, kunhan saan ensin siihenkin jonkinlaisen fiilistelyvideon tehtyä. Kävin ostamassa pari uutta mustettakin, että voi kikkailla ja kokeilla kaikenlaista. Nopeasti sitä saa pienellä vaivalla taas vähät rahansa menemään näihin hommiin.

Saa nähdä kestäisikö kone vielä vähän kirjoitushommiakin, kunhan leffa on ohi. Yöt tuntuvat olevan taas niin tuotteliasta aikaa, ettei paremmasta väliksi. Miksei kouluakin voisi käydä öisin? No jaa, menisi nämä parhaat tunnit hukkaan typistettyinä johonkin niinkin keskinkertaiseen suorittamiseen kuin kouluun. Olen koittanut kirjoittaa taas vähän enemmän kaikkea muutakin, kuin kirjaa. Illasta kirjoittelin koneella pari tällaista runoa, ja sitten sotkin sivut ihan vain omaksi ilokseni.

Mietin myös sitä, että voisin hommata sellaisen sanelukoneen, johon olisi kätevä pitää jonkinlaista tajunnanvirtaista, puhuttua päiväkirjaa. Jos ei muuten, niin siihen tarkoitukseen, että olisi joskus jotain ajatuksia samplailtavaksi kaikenmaailman mölyn sekaan ilman, että se olisi nauhoitettava erikseen. Kyllä tuohon raituriinkin aika kätevästi saa sellaista nauhalle, vähän tuossa on tullut jo kokeiltuakin, mutta kätevintä tietysti olisi, jos sille olisi oma värkki, jolla ei ole muuta kuin puhetta, eikä miljoonaa biisiä, joiden seasta se kaikki pitää kaivaa. Mutta samapa tuo. Onpahan noita tallennusvärkkejä olemassa.

Nyt voisin taas sukellella vähän kerrallaan tuonne tajuntani syövereihin pällistelemään, mikä sieltä pällistelee tänä yönä takaisin.

Paljon fiilisteltävää.

Tänään on ollut melko mielenkiintoinen päivä. On kerennyt puuhastella jo paljonkin kaikenlaista. Kävin jopa baarissa pitkästä aikaa, Torvessa ihmettelemässä ihmisiä ja venyttelyhardcorea. Vaikka se touhu näyttääkin niin youtubesta opiskellulta, kun kaikki nyt sattuu jorailemaan ihan samalla tavalla ja samaan tahtiin, niin kaikilla näkyy silti olevan kivaa, joten mikäs siinä. Lisäksi Out of Breath etenkin oli melkoinen hyvän mielen myllytysbändi, en olekaan tainnut nähdä niitä livenä melkein kymmeneen vuoteen, aika paljon tiukempi menohan  siinä tietysti oli kuin silloin joskus. Ehkä Lahden parhaita tuollaisia bändejä, ja niitä täällä kumminkin riittää. Viimeisenä soitti Moscow Death Brigade, joka tuntui ilman ennakko-odotuksia aluksi pieneltä lässähdykseltä. Odotti, että olisi livebändiä ja että olisi ehkä ammuskeltu jollain laittomalla käsiaseella kattoon ja muuta räppimenoa, mutta lopultakin siinä oli niin hyvä meno, että se lunasti koko Torven omakseen ihan vain omilla avuillaan, eli hyvällä musalla. Ja se oli aika hienoa ihmeteltävää. Hieno nähdä, että oli torstaille noin paljon porukkaa, omilla keikoilla sitä ei ole saanut ihan vastaavia määriä todistaa. Ei haittaa, pitää vaan järkkäillä parempia keikkoja.

Tänään on muutenkin ollut musiikkihommien puolesta mielenkiintoinen päivä. Ensin törmäsin Nick Caven uuden levyn järjettömän hienoon ja karvat pystyyn nostavaan droneiluun. Se on jo itsessään ollut siistiä ja lunastanut koko päivän! Tykkään todella paljon näistä uudempien levyjen drone-looppi-spoken word-jutuista, ne ovat juuri sitä suuntaa, mihin olen toivonut koko musiikin menevän ja on hienoa, että juuri Nick Cave ja Bad Seeds sitä duunailevat. Warren Ellis on myös mahdollisesti maailmankaikkeuden coolein viulisti ja musiikkiukko.



Lisäksi Die Antwoordin uusi video pärähti eilen illalla maailmankaikkeuteen. Vaikka biisiä onkin tässä taloudessa luukutettu jo aika paljon, saa video ne luukutuskerrat aina hyppäämään vielä toiseen potenssiin, koska puolisoni on aiheen suhteen fanaattinen. Mikäpä siinä, hieno bändi tuo on ja sen verta kokonaisvaltainen taideteos, että ei vituta.


Ihan kuin näissäkään ei vielä olisi riittävästi fiilisteltävää, alettiin tuossa baarissa jutella Boriksesta, joka on aina jäänyt itselleni etäiseksi. Nyt olen sitten kuunnellut kirjoitellessa Floodin läpi ja kohta pistän Dronevilin jatkoksi. Hyvää kamaa tämäkin kaikin puolin.




Vielä yksi linkki, että kaikkien selaimet on flash-myllytyksestä varmasti jumissa. Vaikka porilaisten musatouhut ei aina ihan toimi itselle, niin tämä elokuva on sellainen modernin surrealistinen ja absurdi teos, jolle meikältä lähtee jo trailerin perusteella ainakin miljoonan prosentin support. Voisin jopa käydä leffassa katsomassa tämän. Tämä kaikki on juuri sitä, mitä suomalainen taide, etenkin elokuvat ja kirjallisuust tarvitsevat, omaperäistä, omaehtoista kerrontaa. Ei enää yhtään sotapätkää, ei enää yhtään sotakirjaa, on aika mennä eteenpäin ja integroida nekin kokemukset symboliseen, subjektiiviseen kerrontaan. Subtekstina voidaan sitten lukea tämä vaikka niin, että julkaiskaa joku mun kirja, kun saan sen valmiiksi, voin luvata sen olevan jotain sellaista, mitä ei Suomessa kävele vastaan. Senkin vain pitäisi olla meriitti, eikä hidaste, kuten se tänä päivänä on. Kukaan ei uskalla ottaa mitään sellaista lapasiin, mistä ei ole hajua onko sille markkinoita. Täytyy tyrkyttää kaikille ja tulostella kaikki hylkäyskirjeet talteen sitten.