tiistai 16. elokuuta 2016

The Art of The Steal

Tänään kuuntelin taas Dub Spencerin ja Trance Hillin levyä Burroughs in Dub. Tai niitä paria biisiä, jotka löytyvät Youtubesta. Juuri nuo biisit saivat minut aloittamaan tuon I Exist-levyn tekemisen. Siitä syystä ajattelin puhua varastamisen tärkeydestä. Ajattelin ihan huoletta varastaa idean dubi-levystä, jolle lukisin noita omia tekstejäni päälle, mutta sen sijaan päädyinkin tekemään jotain myöhäisillan triphopia. Varastaminen on yksi luovuuden edellytyksistä. Varastelet palasen sieltä, toisen täältä, silloin kun kukaan ei katso tai näe, sitten viet ne omaan maailmaasi ja rakentelet niistä jonkun sellaisen kokonaisuuden, joka onkin jotain aivan muuta, jotain täysin omaa.

Tiedän paljonkin muusikoita, jotka ovat helvetin tarkkoja siitä, etteivät vain varastaisi mitään keltään, ettei heidän autenttisuutensa säveltäjänä kärsisi minkäänlaista kolausta. Monesti nämä ihmiset vahtivat tarkkaan tekemisiään, ja ovat silti valitsemansa genren hännyksissä kiinni. Suomeksi sanottuna he päätyvät tässä jonkinlaisessa egoa pönkittävässä puuskassaan tekemään lähinnä hiilikopioita kaikista muista genrensä perusbiiseistä. Riffit voivat toki olla omia, mutta kaavat, rakenteet, rytmit, lopultakin kaikki siitä on samaa kampetta koko ajan. Niin toki on varmasti minullakin, samaa mölyä eri sävellajista, usein samastakin, mutta minä en yritäkään nostaa itseäni jalustalle jonain säveltäjänerona. Koko "säveltäminen" sanana nostaa karvat pystyyn. Olen ennemmin jonkinsortin metsästäjä-keräilijä, joka kiertelee katsomassa mitä muilta on jäänyt ja mikä ei kelpaa kenellekään, ja yritän leikkiä niillä hukkapaloilla ja rakennella niistä jotain outoa. Vaikka musiikkini voi olla monestikin synkkää ja vakavaa, sen tekeminen on aina helvetin hauskaa.

Me olemme ihmiskuntana laulelleet samoja blueseja läpi koko historiamme. Me olemme vain vaihtaneet niiden samojen melodioiden poljentoja liikkuessamme eri puolille maailmaa, jättäneet joitain tiettyjä säveliä pois ja korostaneet toisia, mutta samoja blueseja me olemme laulaneet aina. Ja se on hienoa. Niin sen kuuluukin olla. Koska juuri siinä ihmiskunnan luovuus tulee esiin. Kuinka monella tavalla samat laulut voi laulaa? Äärettömän monella tavalla. Koska kun sinä esität sen laulun omalla elämän kokemuksellasi, teet sen omaan historiaasi ja persoonaasi toimivaksi, silloin teet jotakin omaa. Varastamalla muilta, pelkäämättä jonkun musiikin ja ihmiskunnan historiaa tuntemattoman nuottipoliisin vinkumista, luot omaa. Vain tekemällä jostain ihmiskunnalle yhteisestä omaa kykenet luomaan jotain sellaista, jolla on jotain kaikupohjaa myös muissa ihmisissä. Kaikki ei voi toimia kaikille. Minä kuulun Meyers-Briggs -testin mukaan sellaiseen persoonallisuusluokkaan, johon kuuluu 5 % ihmisistä. Siinä valossa en voi myöskään olettaa, että se mikä olisi omaa minulle, olisi yhteistä valtaväestölle. Sen sijaan olen huomannut hyvinkin selkeästi, että ne, jotka tajuavat mistä tässä kaikessa on kyse, todellakin tajuavat mistä tässä kaikessa on kyse. Tämän kaiken ympärille on kerääntynyt pieni joukko ihmisiä, jotka ovat seuranneet tekemisiäni pitkän aikaa, enkä voi olla kuin kiitollinen ja metafyysinen hattu ojossa. Olette hienoja ihmisiä ja annatte tälle kaikelle juuri sen tarkoituksen, mikä tällä pitää olla.

Koodailin ja päivitin bandcampiin  headerin, josta voi hyppiä nyt olennaisimpiin linkkeihin, mikäli siltä tuntuu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti