Irti Minun musiikistani, kohti Meidän ääntämme.

Aamulla satuin tekemään kaksi asiaa, jotka laittoivat minut miettimään tätä tekemishommaa. Kommentoin Matti Riekin facebook-päivitystä, jossa toimittaja pohti ihmisen taipumusta takertua tekemisiin ja monien muusikoidenkin potemaa tautia, jossa omien tekemisten kuuntelu tai katselu on mahdotonta, kun jää miettimään sitä mitä olisi pitänyt tehdä toisin ja mitä olisi voinut parantaa, ja miten toisten tekemisiä tutkaillessa vertailee omiaan niihin. En tuossa kommentissa osannut ehkä tiivistää asiaa riittävän hyvin, mutta sen jälkeen katsoin tämän lyhytdokumentin SIT. Jossain vaiheessa Shohaku Okumura vain tiivisti juuri sen, mitä ajattelin, sen mikä on zenin ja buddhismin perusajatuksia ja jota olen itsekin päntännyt vuosikausia, mutta joka ei silti mene jakeluun ilman lisäpänttäystä. Niin kauan, kun ihmisellä on halu mennä eteenpäin, hän on aina tyytymätön itseensä ja tekemiseensä. Halu parantua estää nauttimasta tästä hetkestä ja siitä mitä on saanut aikaiseksi. Nämä ovat niitä vasemman aivopuoliskon, tuon jatkuvasti minäkuvaamme ja omaa tarinaamme keksivän vesselin oikkuja. Siellä asuu iso osa egosta, sellaisesta turhasta egosta, johon uskominen aiheuttaa harmia ja tyytymättömyyttä. Kun uskoo siihen tarinaan, jota aivot kertovat "minästä", vaikka se on puutteellinen ja valheellinen, alkaa kuvitella olevansa erikoinen ja erinomainen. Määrittää itselleen standardit ja yrittää elää niiden mukaan, ja pettyy jatkuvasti kun ei pysty ylittämään sitä maagista standardia, jota ei oikeasti ole olemassa muualla, kuin oman pään sisällä, ja jota ei todellisuudessa ole pystynyt ylittämään koskaan ennenkään.

Monet muusikot kutsuvat tätä perfektionismiksi, mutta todellisuudessa se ei ole sitä. Perfektionismi, nähdäkseni ja kaikkien näiden vuosien pohtimisen jälkeen, on sitä että pyrit tekemään käsillä olevan asian niin täydellisesti ja kaikki näkökulmat huomioon ottaen, kuin omilla taidoilla ja voimillasi vain voit. Ei sitä, että asetat itsellesi kuvitteellisia raja aitoja. Olennainen osa perfektionismia olisi myös sen tajuaminen, kun homma on valmis tai kun et enää tee siitä yhtään parempaa, vaan alat jo laittaa liikaa asioita siihen.

Joskus nuorempana ajattelin, että oman musiikin kuuntelu ja siitä nauttiminen olisi jotenkin noloa tai vaivaannuttavaa. Pitkälti siksi, että yhdistin sen siihen jengiin, joka kulkee "promoamassa" omaa musiikkiaan kulkien oman bändin paidoissa, lippiksissä ja alushousuissa, juoden oman trademarkin pullovettä ja muistaen mainita omista tulevista sinkkulohkaisuista, jotka käytännössä meinasivat yhtä nettiin laitettua biisiä, joka oli saatu vuosien väkerryksen jälkeen valmiiksi. Mutta eihän noilla superfisiaaleilla tekijöillä ole mitään tekemistä oman musiikin kanssa, vai kuinka? Ne ovat täysin ulkomusiikillisia asioita. Vähitellen tajusin tämän, ja lisäksi sen, että kun olen tehnyt itselleni musiikkia, jota olen kaivannut mutta jota kukaan muu ei ole tehnyt, niin eikö olisi sitten vähän hölmöä, jos en itsekään kuuntelisi sitä musiikkia, mitä olen pääsääntöisesti itselleni tehnyt? Olen yrittänyt löytää paljonkin samanlaista musiikkia, jotain porukkaa mihin kuulua ja mistä saisin samanlaisia fiiliksiä, joskus niitä löytyykin ja olen äärimmäisen iloinen. Siinä onkin ydin. Jättää ne omat munansa sen musiikin ulkopuolelle, ei mieti mitä MINÄMINÄMINÄMINÄ olen tehnyt tässä ja tossa biisissä. Ajattelee sitä vain musiikkina, äänenä, ja keskittyy enemmän niihin fiiliksiin, joita se musiikki herättää ja joita sen oli alunperinkin tarkoitus herättää. Kun pääsee irti itsestään, osaa myös iloita siitä, kun joku heittää eteesi samanlaista musiikkia. Nautin etenkin suuresti tilanteista, joissa joku sanoo, että oletko vaikka pöllinyt tuon tai tuon jutun tästä, enkä ole koskaan ennen kuullutkaan ko. artistia, mutta ymmärrän sen kuulostavan samalta kuin oma musiikkini. Se on kuin löytäisi sukukokoukseen vahingossa! Samoin käy monien taiteilijoiden kanssakin, en ollut tutustunut Francis Baconiin tai Robert Crumbiin ennen kuin tekemisiäni alettiin verrata niihin, ja niistä löytyi oma maailmansa, josta pystyin löytämään paljonkin yhteistä. Minusta se kaikki on vain hienoa, eikä todellakaan mitään sellaista, mistä tulisi vetää herneitä nenään tai kiivetä mökömökö-puuhun murjottamaan. Eikö ole juuri järisyttävän hienoa, että tälle pallolle, näiden miljardien erilaisten ihmisten ja persoonallisuuksien hybridien sekaan mahtuu siltikin joitakin tyyppejä, joiden minän kognitiviinen rakenne on erilaisessa ympäristössä häiriintynyt juuri samalla tavalla kuin omasi? Minun mielestäni on. Erästä tv-toimittajaa lainatakseni voisin jopa sanoa sen olevan "päräyttävää."

Meditaatio on varmasti auttanut minua paljonkin laskemaan irti yhdentekevistä asioista ja ymmärtämään itseäni ja taidettani jonkinlaisessa kollektiivisemmassa kontekstissa. Se ei siis ole kaikesta hiljaisesta syrjäänvetäytymisestään huolimatta täysin eristävää tai nihilististä touhua. Se onkin taas yksi mysteeri lisää pohdittavaksi. Miten tyhjästä ja nihilistisestä toimesta tuleekin kollektiivista lämpöä ja valoa. Vetäydyn mietintäkammioon kitarani äärelle.

Romupihan hajujäljet.

Kun juuri eilen pääsin vouhottamasta niiden hajujen merkityksestä, niin tänään sain itse kokea juuri tuollaisen äkillisen nostalgiatripin. Käytiin luokkaretkellä romupihalla, ja se oli meikäläiselle lyhykäisyydestään huolimatta riemastuttava elämys. Kaverit naureskelivat, että voivat hyvin kuvitella meikäläisen pitämässä tällaista pihaa, enkä voisi olla enempää samaa mieltä. Sellaisessa on nimittäin myös omat juureni, tavallaan. Isä ja setä pitivät autokorjaamoa (tai jotain firmaa, joka nyt puljasi myös autojen kanssa) ja mummolan pellolla oli ja on edelleen helvetisti auton raatoja ja kaikkea muuta mielenkiintoista rautaromua. Leikittiin siellä veljen kanssa koko lapsuutemme ihan onnessamme, minkä lisäksi käytiin mummon ja papan kanssa välillä kaatopaikoilla ja romuttamoilla. Olen siis rakastanut muiden pois heittämää romua pennusta asti, ja kunhan jossain vaiheessa saan vain sellaisen tilan, missä voin pitää omia romujani rauhassa, veikkaan siitä tulevan aika äkisti omanlaisensa romumaailma. Toisaalta kun muutin kaupunkiin, kämppäni näytti aika äkkiä samalta kuin kotona Jalkalassa, ja nauroinkin äidille aina, että se on pieni Jalkalan siirtokunta Lahdessa. Omat tilat ja oma paikka on kuitenkin eri suunnitelma tulevaisuudelle. Tarkoituksena on, että voisin hitsailla soittimia ja veistoksia rauhassa. Nytkin teki mieli pakata muutamat kumisevat rautapadat ja pöntöt matkaan, muttei ollut käteistä, ja ajattelin että niistä pitää ehkä neuvotella kotona ensin. Vaikka tiedänkin, että vihreää valoa tulee. Pääsinpä kuitenkin haistelemaan sitä tuttua metallin, mullan, ruostumisen ja öljyn ja ties minkä muun sekameteliä, joka toi niin vahvan kotoisan olon. Eli kaikki meikäläisen taiteen ostaminen ja sen jakaminen muiden kuolevaisten kanssa vie meikän askeleen lähemmäksi sitä romupihaa, missä voin tehdä vielä omalaatuisempaa musiikkia ja taidetta, vaikka siihen pari vuosikymmentä menisikin. Menköön. Ei ole kiire. Tässä vielä kuvia romupihalta.

Kolmiulotteinen ahdistus, ja jonkunlainen syyshavainto.

Tämä on ollut hyvin väsynyt päivä. Ja väsyttävä. Koulussa väkerreltiin jotain 3D-delfiinejä ja vaikka olin onnellinen siitä, miten helposti tajuan paitsi työkalut, myös nuo kolmiulotteisen hahmottamisen periaatteet. Kiitos siis lapsuuden muovailuvahaukkelit ja -hirviöt. Se vaatii kuitenkin niin paljon prosessointikykyä aivoilta, että päivän jälkeen oli kyllä oikeasti pitkästä aikaa niin väsyksissä, että putosi pariksi tunniksi täysin. Ajattelin, että onnea vaan unen saamiseen, mutta tuntuu kyllä niin väsyneeltä nytkin, ettei ole mikään ongelma mennä kohta jo nukkumaan. Pitääkin muistaa laittaa soittoromut valmiiksi huomisia treenejä varten, ettei tule liian kiire kun on kaikki taas levällään. Paitsi että näyttävätpä nuo nyt melkein olevankin, eli kiitos Menneisyyden Jere kaikesta taas kerran. Toisaalta sain tuossa päivästä hinkkailla sen paskiaisen jättämää tiskiä, eli tasoissa ollaan.

Syksy on kyllä niin mukavaa aikaa. Musiikki maistuu, yöt ovat kauniita, mukava kuoleman löyhkä värittää jokaista hajua omalla tavallaan. Sekin on niin monisävyistä tuoksumaailmaa, ettei laajemmasta skaalasta väliksikään. Se on pitkälti kiinni siitä, mikä kuolee. En tiedä johtuuko se tästä järjettömän isosta sortajan-nokasta vai vaan yleisestä herkkyydestä aistihavainnoille, mutta sitä aina syksyisin tajuaa vahvemmin kuin muulloin sen, miten tärkeä hajuaisti on todellisuuden hahmottamisessa, vaikka sitä vähätelläänkin siksi, että sillähän nyt vaan haistellaan pieruja ja spermaa ja kaikkea muuta tuollaista. Mutta hajut voivat kohta laukaista muistoja aivan järjettömän tehokkaalla ja äkillisellä tavalla. Se on outoa, mutta sen seuraaminen vierestä on aina ilo. Ja tietysti sen kokeminenkin. Kun entinen rehtori kävelee monen vuoden jälkeen ala-asteen käytävän läpi ja muistaa saman tien kertarysäyksellä kaiken samanlaisessa käytävässä kokemansa, eikä lopeta hymyilyä pitkään aikaan, niin kyllähän siitä hyvälle tuulelle tulee itsekin. Olen kertonut ennenkin, mutta Walesissa huomasin iltapäivän busseissa hajujen merkityksen, kun aina levyn loppuessa korvien kuormitus väheni, ja äkisti kaikki iltapäivä bussien hiki, käsirasva ja mikälie muu tulvahti aaltona ylitse. Kun yksi pommitus loppuu, toinen alkaa.


Huomenna alkaakin sitten mukavat kouluhommat, joita jatkuu onneksi aika pitkään, piirtelyä ja plastista sommittelua. Eiköhän näillä eväillä saa sen kolmiulotteisenkin hahmottamisen jotenkin päin lapaseen, kun vähän hikoilee. Latasin Cinema 4Dn opiskelijalisenssillä kotiinkin, jotta voin väkerrellä rauhassa ja opiskella asioita. Saihan sieltä sitten jotain etäisesti delfiiniäkin muistuttavaa aikaiseksi. Opiskelu jatkuu paremmalla ajalla.

Flowering

Koulu alkoi ja "juhlistin" sitä tässä näin nyt tekemällä tällaisen stop motion animaation kevyinä iltahommina. Kirjoitin myös kirjaa jonkun verran eteenpäin, kaikki tuntui tänään rullaavan ihan mukavasti eteenpäin, paitsi etten tajunnut Cinema 4Dstä kauheasti vielä, mutta ehkä se sitten kun saa vähän räpläiltyä ja ihmeteltyä, ensimmäinen päivähän se vasta oli, niin ei sitä voi kauheasti olettaakaan. Siitä huolimatta joku ääni sisällä huutaa OLE PAREMPI. Ehkä siksi tein tällaisen lyhyen pätkän oppiakseni edes jotain tänään. Huomenna jatketaan harjoituksia.  Tässäpä nämä tälle päivälle.

Orientoitumista.

Eilen (tai toissapäivänä, tämä vuorokausi jako ja ajantaju on nyt ollut vähän mitä on tässä ennen koulun alkua) aloin lukea Alastonta Lounasta uudestaan, tällä kertaa englanniksi. Sehän on ihan helvetin paljon parempi kirja noin. Kun puolia huumeslangista ei ole käännetty jotenkin todella absurdilla tavalla suomeksi, ymmärtää sen paljon paremmin ja tajuaa, ettei se kirja itsessään ole niin repaleinen, kuin mitä käännös oli. Se sai minut jopa miettimään hetkellisesti, että pitäisikö tehdä siitä uusi käännös (en tiedä onko tehtykin, se minun lukemani oli kuitenkin aika vanha) ja tyrkyttää sitä jollekin, mutta eipä tässä ole aikaa muiden tekemisiä käännellä, kun omissakin on ihan riittävästi duunia.

Ylihuomenna, tai huomenna, alkaa koulu ja pitäisi taas orientoitua keskittymään siihen. Olen sanonut sen monta kertaa, kyllä, mutta se kaikki on osa sitä henkistä valmistautumisprosessia, jolla väännän itseni maanantai aamuna seitsemältä ylös, koiran kanssa kuselle, puoleksi tunniksi meditoimaan, kahvit naamaan ja yhdeksäksi kouluun istumaan 3D-mallinuksen kurssille.  Edessä on taas 8 tunnin päiviä syömättä ja liian vähän tunteja vuorokaudessa kaikkien juttujen tekemiseen. Aina kuumottaa, että millä helvetin ajalla ja energialla sitä tekee levyjä, mutta toisaalta se ei tähänkään mennessä ole loppunut siihen. Eniten levyjä taisin tehdä sen vuoden aikana, jonka olin koko ajan töissä. Siihen kasaan mahtuu jo toki vähän paskaakin, mutta kaipa tässä silti ollaan jotensakin voiton puolella tällä hetkellä. Kunhan pää pysyy pinnalla, niin mikäpä siinä.

Yöt olen käyttänyt kirjan kirjoittamiseen, ei se montaa sivua etene kerrallaan, vaikka melkein tajunnanvirtana kirjoittaakin. Mutta etenee kuitenkin. En oikein tiedä, saisiko tuota todellakaan mitään kautta ulos, on se kuitenkin sen verran puhdas representaatio minun sieluni pohjalimoista, ettei se varmaan kelpaa. Mutta katsotaan. Kylläpä se Zen ja Moottoripyörän kunnossapitokin hylättiin yli sata kertaa. Voin koittaa rikkoa ennätyksen.

Pelastetaan musiikki.

Kävin eilen ja tänään muutamia keskusteluja, jotka saivat minut pohtimaan näitä asioita. Menemättä enempää niihin keskusteluihin ajattelin koota yhteen ajatuksiani siitä, mitä muusikoiden, bändien ja ihmisten ylipäänsä pitäisi tehdä "musiikin pelastamiseksi" sen näkemyksen ja kokemuksen pohjalta, mikä minulla täällä DIY-puolella on. Tämä ei siis ole mikään jumalan sana tai ehdoton näkemys. Toki ymmärrän, että bisnes on myös bisnestä ja näillä 50 kappaleen painoksilla homman nimi on eri, kuin jossain kansainvälisessä levy-yhtiössä. Puhunkin siis ensisijaisesti pienemmille bändeille ja muusikoille, niitä ja niiden erilaisia tapoja tehdä ja toteuttaa hommat on nyt tullut nähtyä laidasta laitaan.  Tietysti tämä on jonkunmielestä kirkassilmäistä idealismia, mutta jos yksikin ihminen innostuu ajattelemaan asian jollain toisella tavalla, niin silloinhan idealismi on tehnyt tehtävänsä.

1. TEE ITE

Olen huomannut muusikoiden ja muiden taiteellisten ihmisten olevan melko taitavia vastuun ulkoistamisessa muille silloin, kun puidaan jälkipyykkiä jostakin. Milloin miksaaja tai nauhoittaja pilasi hyvät biisit, milloin kansitaiteilija ei ihan onnistunut tavoitteessaan, milloin keikkamyyjä on maannut laakereillaan tai keskittynyt rahakkaampiin bändeihin. Vastaus isoon osaan näistä ongelmista on yksinkertaisesti se, että tee ite. Kun itse tekee, ei voi syyttää muita, mutta ennen kaikkea se, että itse tekemisen kautta oppii aika paljon kaikenlaisia hyödyllisiä taitoja. Tärkeämpää on silti se, että opit ymmärtämään sen, miten paljon duunia mikäkin yksittäinen asia vaatii, etkä vaadi sen alan tekijöiltä mitään yliluonnollista tai muuten epärealistista, kun sinulla on oma kokemus siitä miten se homma tehdään. En olisi kymmenen vuotta sitten uskonut, että tähän ikään olisin opetellut kaikennäköistä askartelua, kirjansidontaa, taittoa, silkkipainantaa, miksausta, tuottamista ja mitä kaikkea nämä hommat nyt ovatkaan pitäneet sisällään promoamisesta keikkamyyntiin, roudaamiseen, kuskailuun ja kaikkeen muuhun mahdolliseen. Kaikki siitä on mielenkiintoista ja tärkeää duunia. Toki kaikki eivät voi osata kaikkea, mutta silloin on todellakin okei pyytää apua. Olen oppinut lähes kaiken miksaamisesta istumalla tuntitolkulla vieressä, katsomassa miten nupit vääntyy ja ääni muuttuu. Loput oppii sitten itse kokeilemalla. Mitä enemmän tekee itse, sitä omavaraisemmaksi tulee, ja sitä vähemmän muiden sekoilut ahdistavat. Parasta on se, että omasta osaamisesta voi olla hyötyä myös muille, pääsee auttamaan hyviä bändejä ja tukemaan toisten touhuja.

2. Kansihommat

Viimevuosina musiikkibisnes on ajautunut kuuleman mukaan ahtaalle, eikä fyysisiä kopioita enää osteta. Kun katselen monia viimevuosina ostamiani fyysisiä levyjä, en ihmettele. Kun on tottunut lueskelemaan CD-levyjen 12-sivuisia bookleteja ja duunailemaan niitä itse, tuntuu vähän alisuorittamiselta kun tilaat Neurot recordsiltakin 20 euroa maksavan levyn, jonka koko kansitaide on vain digipäkin muotoon tehty pienennös vinyylin gatefold-kannesta. Toki joku huutaa, että mitäs ostat CDtä, mutta alunperin itselleni CD:n vahvuus on ollut se, että se voi sisältää aika monta sivua kansitaidetta aika halvalla. Ostan ihan samalla tavalla CDtä, kasettia ja vinyyliä ja kaikissa (näin osa-aikaisena kuvataiteilijana) kansitaide on aivan yhtä olennainen juttu kuin musiikki. Ankeasti toteutettu kansitaide voi viedä fiiliksen koko levystä. Siksi pienempienkin bändien, jos tahtovat panostaa musiikkiin, kannattaa tehdä fyysisestä julkaisusta oma maailmansa jo sillä, että tekee kannet kunnolla. Se ei tarkoita, että kaiken tarvitsee olla "ammattimaista", viimeksi sain kuulla että kasetissa on siistit kannet, vaikka se on ihan vaan sinne päin leikkaa-liimaa-kamaa. Tärkeämpää on tehdä hommista oman näköisiä. Tylsiä, geneerisiä ja ammattimaisia levynkansia on maailma täynnä.  Toki kansitaide on myös vähän genresidonnaista, jos sen niin tahtoo ajatella, mutta siihen ajatuksen uhraaminen ja panostaminen ei monesti maksa paljoa ja tuo heti paljon paremman fiiliksen koko hommasta. Ei tarvitse tehdä tällaista. En kyllä tajua mitä vittua tuon kanssa on liikkunut päässä. Jos ei bändillä itsellä ole niin selkeää näkemystä siitä, mitä se kansi pitää olla, voi aina haistella kaveripiirin maalinhaistelijoita ja työllistää kaltaisiani pensselinsotkijoita (vinkvink.). Monesti jonkinlainen yhteinen visio kyllä löytyy, kun asiasta vähän keskustelee.

3. Musiikki on tehty jaettavaksi

Tämä tuntuu olevan monille jotenkin outo juttu. Jos tuijottelee vaan kapoisasti omaa genrekarsinaansa tai oman bändinsä kapea-alaista "markkinarakoa", niin joo, toki, kaikki musiikki on kuollut. Mutta jos katsoo kaikkea musiikkia, niin nyt tehdään aivan helvetin paljon hyvää musiikkia. Uusia hyviä bändejä tulee enemmän, ihmiset kokeilevat enemmän kaikkea omalaatuista ja yhdistelevät juttuja uusiksi jutuiksi. Odottelen tälläkin hetkellä innolla Nistikon, Fuck-Ushiman, Void Cruiserin, Famine Yearin ja ties kenen muun viimekuukausina uudella kamppeella uhkailleen tulevia julkaisuja,  aina jostain putkahtelee jotain uutta ja mielenkiintoista joka loksauttaa leuan ja laittaa miettimään, ettei ole tullut tällaista vastaan. Elävä musiikki ei tule kuolemaan koskaan mihinkään, mutta sen ympärillä olevia rakenteita ja kaikenmaailman rahan välistävetäjiä on jossain vaiheessa karsittava isolla kädellä. Itseäni ei vaivaisi yhtään, jos keikat siirtyvät baareista joihinkin muihin ympäristöihin, jos minulla olisi aggregaatti voisin järjestellä kaiken maailman metsänlaita/peltokeikkoja aika tasaisestikin. Jossain vaiheessa vielä. Tärkeintä on kuitenkin se, että hyvä musiikki tulee kuulluksi. Se on mielestäni tämän bloginkin tärkein tehtävä. Yritän jakaa ja linkittää aina kaiken sen hyvän musiikin, joka kävelee vastaan, koska tiedän että suuri osa tämän blogin lukijoista on varustettu melkolailla itseäni vastaavalla persoonallisuudella, ja tiedän sen musiikin kolisevan luultavasti myös heille. Se jakaminen on silti jotain, mikä tuntuu olevan vähenemään päin, kun bändit tuijottava omaa "uraansa". Siinä vaiheessa muista bändeistä tulee kilpailijoita. Ja siinä vaiheessa jotain olennaista musiikissa menee mielestäni kohinalla metsään. Minä ainakin järjestän keikkoja, jotta voin soittaa hyvien bändien kanssa ja tavata samalla tavoin ajattelevia ihmisiä, en voidakseni järjestää jotain kilpailuja, joissa kuluttajat voivat arvioida mikä illan yhtiöist...yhtyeistä tarjosi eniten vastinetta rahalle. Pari kertaa on ollut jopa samassa bändissä sellaisia tyyppejä, joille tämä ei ole mennyt jakeluun. Siitä syystä olen myös koittanut purkaa tätä ajattelumallia vaikka juuri noilla Sekavan Musan Jameilla, jotka ovat aina ilmaiset, ja joissa voi olla keskenään erilaisia bändejä ja ihmisiä luomassa "pelkkää musiikkia" yhdessä, ilman genrerajoja tai mitään muitakaan aitoja, soittamassa ihmisille jotka tahtovat kuunnella musiikkia. Jakamassa kokemuksia keskenään. Se on tärkeintä.

4. Nöyryys

Mikään ei synny tyhjiössä. Vaikka tekisit kaiken itse, ei kamasi liiku mihinkään, ellet ole vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa. Se on aivan luonnollista ja normaalia. Kaikki mahdollinen kehitys ja menestys edellyttää myönnytyksiä muilta ihmisiltä, muodossa tai toisessa. On siis ihan tervettä tajuta, ettei ole itse mitenkään helvetin erinomainen tai poikkeuksellinen yksilö, vaan ihmiset toimivat yhdessä ja vuorovaikuttavat keskenään ja sitä kautta asiat tässä maailmassa tapahtuvat. Voit itse luoda oman yhteisösi, päättää kenen kanssa tahdot tehdä työtä ja kenen et, mutta kunnioita niitä ihmisiä, joiden kanssa teet duunia. Se on äärimmäisen tärkeää.  Turha olettaa muiden tekemään mitään sellaista, mihin et itse ole valmis, turha odottaa kunnioitusta, jos ei sitä osoita itse. Ihan perusjuttuja, mutta etenkin kaikenmaailman rokkitähdissä ihan helvetin harvassa oleva ominaisuus, joka tuntuu hukkuvan todella helposti.

5. Ammattimaisuus?

Onko ammattimaisuus tarpeen? Mitä helvettiä se edes meinaa? Joillekin sitä, että keikalle kannetaan vahvistinvuoria, valoshowta ja täysi oma kalusto jo heti ekasta keikasta lähtien, ja joka keikan lopuksi laskutetaan 800 euroa. Monesti nämä ovat sitä jengiä, joka itkee kotona, kun ei ole keikkoja. Tiedostan olevani tämän näkemykseni kanssa marginaalissa, kun sanon, että laskepa odotuksiasi vähän. Monet tietävät, että minä nyt lähden ilmaiseksi mihin tahansa, mutta ei sen niinkään tarvitse olla. Odotuksia voi vaan kohtuullistaa hieman tolkullisemmaksi, olla vähän realistisempi sen suhteen, miten paljon ainakin aluksi kannattaa pyytää. Ammattimaisuus ei tule siitä, että lavastat rock-oopperasi helvetin hyvin, ammattimaisuus tulee siitä, että teet duunisi hyvin. Roudaat niin skarpisti kuin mahdollista, teet soundcheckisi ajallaan ja vähimmällä mahdollisella säätämisellä, vedät keikkasi hyvin (se ei tarkoita, että sinun tarvitsee soittaa joka keikkaa kitaran otelautaa vahtien ja oikein, sanon aina että voit soittaa hyvin tai oikein, ja valitsen hyvin soittamisen mieluummin koska tahansa.) ja edelleen kunnioitat niitä ihmisiä, joiden kanssa olet duunissa. Joku on ottanut sinut baariinsa keikalle, antanut sinulle mahdollisuuden tehdä sitä mitä rakastat, älä ryssi sitä vittuilemalla henkilökunnalle päissäsi, tai ei tarvitse miettiä miksei ole mitään asiaa kohta enää minnekään. Ei tarvitse olla sisäsiisti ja munaton, muttei myöskään tarvitse olla ääliö vain siksi että "rock'n'roll" kyseenalaistamatta niistäkään kliseistä ja maneereista. On vähän eri homma soittaa kymmenelle ihmiselleä Kälviällä, kun 500 jossain Sunset Stripillä. Kontekstin taju on paikallaan. Siitä tämä kaikki oikeastaan kai lähtee. Kontekstin tajusta, ja siitä että teet sen mitä pitää ja mitä rakastat niin hyvin kuin vain osaat, kunnioittaen kaikkia niitä ihmisiä jotka mahdollistavat sen mitä olet tekemässä. Sillä pärjää jo monesti aika helvetin pitkälle.

PS. Varasta kaikilta

On pakko lisätä vielä yksi asia, joka tuli mieleen, koska sen suhteen monet muusikot ovat lähes anaalisen tarkkoja. Varasta kaikilta. Kaikki hyvät jutut, joilla voit kuvitella tekeväsi jotain. Jotkut elävät siinä harhassa, että olisivat jotenkin omaperäisiä ja ainutlaatuisia säveltäjiä, jotka eivät koskaan varasta mitään keltään. Se on täysi harhakuvitelma. Kaikki musiikki on samaa bluesia, mitä on soiteltu ja lauleskeltu jo tuhansia vuosia, se on vaan saanut eri aksentteja ja vähän vaihtelevia nuotteja eri kulttuureissa ja eri aikoina. Kaikki musiikki kuuluu kaikille ihmisille, ei se ole kenenkään "omaa". Sitä kutsutaan kulttuurievoluutioksi, ja sen kannalta on välttämätöntä, että asiat kulkevat ja risteytyvät, koska vain sitä kautta voi syntyä uutta. Jos alat jalostaa jotain "omaa" juttua eristyksissä, saat aika pian käsiisi jotain, mikä ei osaa oikein kävellä ja hengittää, vaikka näyttääkin varmasti puhdasrotuiselta. Musiikki on kommunikaatiota ja vuorovaikutusta, ja vaikka pöllisit sen whole lotta loven, voit ihan hyvin tehdä siitä oman juttusi, kunhan teet sen omalla tavallasi. On turha jättää joku hyvä asia käyttämättä vain siksi, että se on jo tehty, mutta samoin myös on hyvä etsiä uusia tapoja tehdä ne samat asiat, koska juuri siinä prosessissa se varsinainen luovuus piilee.

Untenlukija.

Tein Okkultismia ja Erotiikkaa-kilpailuun tuollaisen laulun. Enhän minä sillä luultavasti mitään voita, mutta saipa kokeilla musiikin tekoa niin, että joku muu on säätänyt konseptin valmiiksi, ja yrittää tehdä sellainen biisi, joka ei vielä kaiken muun lisäksi olisi omasta mielestä aivan paska. Ymmärrän, että minun ja valtavirran käsitys hyvästä ja paskasta eroaa aika paljon, mutta olen huomannut tässä viimeisen vuodenkin aikana, että ihmiset on alkaneet tajuta näitä räpeltelyjäni. Toki myös kehityn koko ajan, mutta siis myös vanhempia juttuja. Lopun Ajan Kansan Laulujakin on tehty kuitenkin yli vuosi sitten, sen välissä olen tehnyt varmaan kolmekymmentä muuta juttua. Kaikki palaute on ollut silti yli odotusten. Jokainen minulle siitä puhunut on todennut sen olevan jotenkin oma maailmansa. Eihän sellaisesta voi olla kuin äärimmäisen nöyrä ja kiitollinen. Ajattelin itse lähinnä, että porukka pitää sitä liian vakavana Saatanan jälkeen, koska Saatanalla se valo ja pimeys tanssivat ehkä enemmän valon ehdoilla. Bluesina. Tässä siitä bluesista alkaa loppua veto, ja se menee koko ajan dronempaan suuntaan.

Tuon Untenlukijan sanoitus sivuaa löyhästi Haruki Murakamin Maailmanloppu ja Ihmemaa- kirjaa, jonka lueskelin juuri tuossa loppuun. Murakami on kyllä miellyttävää luettavaa, sopivan melankolisen fantastisia elementtejä, joiden kautta rakennetaan ohuita ja hentoja siltoja, joita pitkin mammutit kävelevät. Hänellä on hieno tapa käsitellä metafyysisiä konsepteja ja tietoisuutta ainakin niissä teoksissa, jotka olen lukenut. Toistaiseksi Kafka rannalla on ollut näistä vakuuttavin, mutta oli tuossakin toki hetkensä. Japanilaisissa kirjailijoissa kuolema ja sen haikeus, katoavaisuuden tajuaminen (japanilaisittain aware) on juuri se, mikä minua niiden pariin vetää. Se on jotain sellaista, joka on omille tekemisilleni yhtä olennaista ja yhteistä, kuin heillekin. Välistä ajattelen, että jossain vaiheessa voisin muuttaa sinne, mutta tiedän ettei se ihan niin vain käy, minkä lisäksi yhteiskunta on rasistinen, ilmasto rasittava eikä kuvani maaseudusta tai sen rauhallisuudesta kuitenkaan vastaa todellisuutta. Suomalaisena on hyvin vaikea kuvitella, ettei kaikkialta löytyisi yhtä syrjäistä rauhaa, mutta joka puolella sitä ei ole. Kun tungetaan 120 miljoonaa ihmistä lisään pieneen tilaan, niin aika nopeastihan se loppuu. Välillä on vaikea käsittää edes miten vähän Suomessa asuu ihmisiä suhteessa siihen, miten iso maa tämä on.

Äsken juuri pihalla kävellessäni kuuntelin tuota LAKL-kasettia ja mietin, että tässä olen onnistunut tekemään jotain sellasta, joka ylittää minun kuolevaisuuteni. Vaikka kuolisin nyt, olen saanut tehtyä jotain sellaista, joka välittää minun tietoisuuteni kontrasteineen, valoineen ja varjoineen niin, että ne molemmat ovat olemassa täydellisesti joka hetkessä. Jos tajuaa tuon kasetin, tajuaa mitä minun päässäni liikkuu, miten minun tietoisuuteni toimii, miten minä ymmärrän elämän. Kaikki elementit siinä ovat niin tarkoituksellisesti juuri siellä missä ovat, ettei niitä voisi laittaa mitenkään päin eri järjestykseen. Siinä on jonkunlainen välitallennus minun olemassaolostani, jotain sellasta jonka toivon päätyvän hypoteettisten jälkeläisteni käsiin, jos he joskus konkretisoituvat, olivat sitten omia tai minusta siitettyjä ja muuten vain uteliaita.

Japanian ihmeellinen yhteys suomalaiseen mielenmaisemaan, ja muita huolia.

Parin päivän vääntämisen ja taistelun jälkeen Matatadronen video on ehkä viiden minuutin päästä taputeltua. Ainakin toivottavasti. Onpa jotain, mitä voi käyttää keikkavisuaalina vaikkei sitä kukaan muu katsoisikaan. Kunhan saa väkerrellä. Se on tärkeintä. Ihan sama monellakin tapaa. Tänään on ollut melko tapahtumarikas, sekavakin päivä. Loppuillasta kävin tuossa vähän tämän meidän rumpuihmisapinan ja kolmannen veljen kanssa iltakävelyllä, juteltiin vähän kaikesta ja se teki hyvää. Kävely ja puhuminen ovat monesti parhaita mahdollisia ajatusprosessien selvittäjiä, koska ajatukset menevät eteenpäin siinä missä puhe ja ruumiskin, ja jotkut asiat tulee ehkä heijasteltua aika tehokkaasti siinä vähän itsellekin yllättävistä kulmista. Se on mielenkiintoista seurattavaa itsellekin, vaikka nyt kun en taas ollut hetkeen hengannut kenenkään muun kuin puolisoni ja koirani kanssa, tuntui että turpa soi koko ajan ja joku ääni päässä huutaa vaan "OLE NYT JO HILJAA." Se on tapa jonka opin sosiaalipuolen duuneissa ja joka on jäänyt vähän päälle. Yritän murtaa jäitä höpöttelemällä niitä näitä, koska kun kynnys madaltuu ja juttujen ei tarvitse olla sieltä syvimmästä päästä, ihmiset saavat suun auki ja alkavat keskustella. Lopulta voi parhaassa tilanteessa feidailla itsensä pois tilanteesta ja jättää ennen vaitonaiset ja ujot ihmiset keskustelemaan keskenään ja tutustumaan toisiinsa paremmin. Tuollaiseen ei tietysti ole mitään tarvetta, kun kyseessä on yksi pitkäaikaisimmista ystävistä joita sinulla elämässäsi enää on, mutta tavat kuolevat hitaasti.

Oli mukava jutella. Teki hyvää. On taas tapahtunut lyhyessä ajassa niin paljon asioita joista ei juuri voi huudella, että oli hyvä saada niitä jollekin purettua. Jaamme kuitenkin niin monet näkemykset ja käsitykset tästä maailmasta ja siinä olemisesta ja ennen kaikkea siitä pois kuolemisesta, että tuntuu hyvältä jakaa ahdistuksensa jonkun kanssa. Kotiin kävellessä kuuntelin taas Kikagaku Moyoa ja ihmettelin elokuun yön kauneutta. Syksy tuntuu aina ajatuksena masentavalta, mutta kun se oikeasti tulee kohdalle, muistaa aina miten järjettömän paljon siitä pitää ja miten paljon siihen sisältyy sellaista kauneutta, joka ei ole mahdollista kesälle. Se on olemassa vain syksyllä, ja sen mukana se katoaa ja vaihtuu talven kauneuteen, mikäli se ei ole aivan loskaa.

Tuollaisesta viiden pennin vertauksesta tuli mieleen, kun Terhi aiemmin luki minulle jotain japanilaista runokirjaa. Kaikki niistä olivat aikalailla samaa kamaa, kuin mitä suollan tähän blogiin tai suustani ulos joka päivä ja hän naureskeli, että onko se kirja minun kirjoittamani. Kaikki oli vielä kruunattu söpöillä piirrustuksilla joistain pöllöistä tai lumiukoista, ja vieressä jotain "everyone will die, after all excuses, the sun sets."-kampetta. Ehkä se on vähän puolin ja toisin. Olen hakeutunut japanilaisen kirjallisuuden pariin, koska se on tarjonnut jotain vastinetta sille, miten koen asiat pääni sisällä, ja varmasti monet ajatukset sieltä ovat muovanneet myös ajatuksiani luontaisesti niin, että ne sopivat sinne vielä paremmin. Monien noiden tekstien ydin on kuitenkin juuri se, ettei meille ole olemassa mitään muuta kuin tämä hetki, joka lilluu epämääräisenä haalean olemassaolon keskellä, kunnes löytyy ranta, jolla kaikki loppuu. Voimme tehdä kaiken juuri nyt, ja tavallaan se kaikki myös pitää tehdä juuri nyt, koska kaikki muut ajat ja paikat ovat harhoja, ihmisen kuvitelmaa vailla totuuspohjaa. Muistot eivät ole koskaan sitä mitä oikeasti tapahtui, eikä tulevaisuus useinkaan vastaa odotuksia. Molemmat ovat siis kaikinpuolin merkityksettömiä konsepteja, joiden kanssa ihminen voi harhauttaa itsensä pois nykyhetkestä ja kaikesta siitä, mitä pitäisi tehdä juuri NYT.

Yölliset jazz-hetket

Tämän yötä olen kirjoitellut kirjaprojektianikin taas pari sivua eteenpäin. Montahan näitä pitää kirjoittaa, ennen kuin saa yhden kokonaan valmiiksi. Ensimmäistä kertaa minusta tosin tuntuu siltä, että nyt on jonkunlainen maali, haju siitä miten homma loppuu ja minne pitää päästä, ja jonkinlainen käsitys niistä pisteitä, joiden kautta sinne pitää kulkea. On kyllä yhden aiemmankin projektin kanssa, voisi ehkä vilkaista sitäkin taas jossain vaiheessa. On mukava kirjoitella eri juttuja samaan aikaan, koska ne käyttävät kuitenkin eri kieltä, hahmoja, aikaa ja paikkaa ja kontekstia, jolloin kaikki on erilaista ja pääsee purkamaan kirjoittamisessaan erilaisia puolia. Silti tuntuu, ettei aika vain riitä kaikkeen. Kirjoittaminen tarvitsee oman rauhansa, ja hiljaisuutensa puolesta se on minusta parasta duunailtavaa yölle. Silloin on aikaa ja rauhaa antaa ajatusten lillua vapaasti ja mennä miten mielivät. Sanat tulevat kyllä perässä, kun ajatus vaan kulkee vapaana.

Vielä viisi aamuyötä nautittavana, ennen kuin koulu jatkuu. Se ei muuten häiritse minua yhtään, mutta nämä aamuyöt ovat melko tärkeitä. LAMKin säästösössimisistä johtuen meillä on käsittääkseni kuitenkin kaikki torstait vapaana koko vuoden, joten keskiviikkoisin voin tutkailla mieleni syövereitä  ihan rauhassa. Mielestäni systeemi on kyllä aivan paska, koska ainoa todellinen ilo kenellekään olisi ollut siitä, että perjantait on vapaita ja nelipäiväinen viikko tehokasta opiskelua, nyt se on käytännössä kolme päivää, ja jotain puolen päivän hommia perjantaille, joita varten pitää kuitenkin herätä jo seitsemältä. Toki protestina voi joskus mennä vaikka samoilla silmillä kouluun.

Nyt on tullut kuunneltua taas paljon Kilimanjaro Darkjazz Ensembleä ja Bohren & Der Club of Gorea. Myös Grant Greenin Idle Moments on pyörähtänyt pari kertaa, biisi siis, loppulevy tuppaa menemään liian iloiseksi, vaikka hyvää djangottelua onkin. Näistä kaikista ensin mainittu on itselle ehkä kaikkein lähimpänä sielua, triphop rytmit ja säksätykset on pehmeiden jazz-torvien ja kaiken sen kitaralillutuksen kanssa vaan aivan täydellistä kamaa. Voisinpa kirjoittaa tästä levystä Facebookin puolelle bestalbumsyouneverheard postauksenkin tässä kohta.

Harhakuvia - Varjo -video.

Tässä on video, jonka tein viimeyönä. Harhakuvia livenä Tampereella kuukausi takaperin. Tuo keikka oli hyvä ja etenkin tuo intro oli ehkä yksi parhaista, mitä on satuttu soittamaan. Keikat alkavat yleensä aina vain niin, että mennään lavalle ja aletaan mölytä. Kyllä ne ihmiset siitä hiljenevät ja rauhoittuvat kuuntelemaan. Tuona iltana se oli jotenkin todella hyvä. Videon tein viime yönä tässä "työhuoneellani", kokeilin kaikenlaista ja siitä syntyi tuo.

Tänään käytiin myös tekemässä vähän uusia rankoja, jotta saadaan keikkasoitteluun vähän jotain uutta ja pystyttäisiin tekemään seuraavaa levyäkin jossain vaiheessa. Nyt olen aika tyytyväinen tähän bändihommieni tasoon ja intensiteettiin, saa tehdä asioita jotenkin juuri oikeassa suhteessa, myös tätä visuaalista puolta tässä kaiken muun ohessa. Siksi nautin siitä nyt, kun kohta on kuitenkin koulun kanssa taas sellaista kiirettä ja ryhmätöiden roikkuvia deadlineja, ettei kerkeä tehdä omia hommia ihan niin paljon.

Joten otan siitä sitten kaiken irti. Nyt tein samasta nestemateriaalista vähän erilaisen videon Matatadronen livelevylle, jotta sen saa kokonaan Youtubeen kuunneltavaksi myös. Sen voitte katsella huomenna, ja ehkä aletaan käyttää sitä keikka videonakin, jos saadaan jostain savukonetta ja videotykkiä itselle. Teen tuosta levystäkin jossain vaiheessa CD-painosta, kun vaan saa rahaa tulostusmusteisiin, nyt ei ole rahaa edes miettiä huomisen ruokaa. Eiköhän tämä elämä kuitenkin taas kohta tästä.

Scumconsciousness

Kävin tuossa kävelemässä koiran kanssa ja mietin taas kerran, kuten joka yö, että pidän aamuöistä vain niin järjettömän paljon. Ihan kaikesta, siitä miten auringon lämmittämät talot hönkivät vielä viimeistä lämpöään, kun niiden ohi kävelee, miten tähdet kurkkivat pilvien raoista, miten kuu valaisee talot joihin katulamput eivät yllä, miten ruusut ja nokkoset haisevat ihan erilaiselle kuin päivisin, aivan kaikesta. Etenkin siitä miten hienolta kaikki musiikki kuulostaa aamuyöllä. Ja kun sitä toimii tässä "ammatissa", kuuluvat nämä aamuyöt niin sanotusti työaikaan. Siitä syystä kaikkein vaikeinta normaalin leikkimisessä onkin juuri se, että aamuyöt pitäisi nukkua. Omillani rytmi lipsahtaa aika äkkiä siihen, että katson auringonnousun siinä seitsemän korvilla ja menen nukkumaan. Herään kahdentoista jälkeen, nukun kaikki nuo turhimmat aamupäivän tunnit, jolloin ei tapahdu oikein mitään. Minulle tämä vain on luonnollista, eikä kukaan ainakaan voi itkeä siitä, etten saisi asioita aikaan. Oikeastaan olen pannut merkille, että kukaan ei enää tunnu sanovan minulle leikilläänkään, että pitäisi mennä töihin. No, äiti sanoo, mutta se kai on väistämätön elämän fakta.  En tiedä onko sitä sitten lunastanut tekemisillään jonkinlaisen "no okei, ainakin se sitten tekee jotain"-statuksen. Tuntuu, että olen monesti kiireisempi työttömänä, kun koulun varjolla on helppo sanoa monille asioille "ei".

Tuossa aamusella ennen kuin menin nukkumaan sain valmiiksi Unnamablen jälkeisen toisen isomman alitajunnan syväluotauksen. Kuvat ovat ärsyttävän epäselviä, eikä tuota jaksa skanneriinkaan tunkea kokonaan, joten sitä voi lähinnä ihastella meikän olkkarissa, tai jos saan syksyksi näyttelyn Tampereelle. En kyllä tiedä riittävätkö rahatkaan siihen, mutta olisi aika hienoa jos se onnistuisi. Täytyy pitää silmät auki Lahti-blogin ja muiden vastaavien näyttelyiden varalta, olisi mukava saada noita jonnekin, missä ihmiset voivat katsella niitä rauhassa. Niiden kuljettaminen on vaan vähän riskiä hommaa, kun paperi ottaa vauriota niin herkästi.

Scumconsciousness

Jostain syystä nukuin tänään pitempään kuin normaalisti, heräsin viiden aikaan vähän ihmeissäni, kun en tavallisesti saisi nukuttua noin pitkään. Mutta ehkä sitä oli tuon duunin jälkeen vaan henkisesti sen verran loppu, että malttoi nukkua jopa kymmenen tuntia. Nyt illasta aloin duunata musiikkivideota Harhakuvien livevedolle, renderointi vie taas jonkun kahdeksan tuntia ja nyt sitten katselen Arrested Developmentia. Jenkkikomediaksi tässä on ihan hauskoja pieniä juttuja, sanaleikkejä ja muuta sellaista, mitä niissä ei niin paljoa yleensä ole. Voisin myös lukea Murakamin loppuun, niin pääsen sukeltamaan sopivasti Burroughspsykoosiin lukemalla Naked Lunchin uusiksi. Burroughs In Dub ja Let Me Hang Youkin ovat tulossa jossain päin maailmaa. Kerkesinpä kuitenkin tykitellä kaikki aikomani jutut ennen koulun alkua valmiiksi, joten voin olla ihan tyytyväinen tähän kesään. On ollut mukavaa, ja loput siitä voi ottaa iisisti. Tai niin iisisti, kuin mitä minä nyt osaan ottaa mitään.

Matatadrone - Under Psychotropic Lights

Olen pitänyt itseni kiireisenä nämä pari päivää, niin en ole kerennyt raportoida elämästäni liiemmin, vaikka tietokoneen ääressä olenkin ollut. Sain juuri miksattua ja masteroitua, silputtua ja leikeltyä ja liimailtua tuossa Sekavan Musan Jameista livelevyn, Under Psychotropic Lights. Nimi on vitsi White Stripesin Under Blackpool Lights-livestä. Tästä voisin tehdä myös jonkunlaisen pienimuotoisen CD-R painoksen, kunhan saan ne 50 tyhjää CD-levyä postin mukana joskus. Kävin ostamassa pahviakin, joten nyt voi tulostella oikein huolella pikkupainoksia, kun on kansimatskukin hyvää. Tässä on tämä levy. Keikalla soitti siis perusnelikon lisäksi Sinkistä, ennen Fleshpressistä ja nykyisin myös Uskosta tuttu Talvenmäki, joka on kyllä todellakin mies äärimmäisen paikallaan. Tähän livemateriaaliin valikoitui tuosta kaksituntisesta tätä rauhallisempaa kamaa, koska se meluisampi pää ei jälkeenpäin levyltä toimi yhtä hyvin, minkä lisäksi minulla ei ollut yksittäisiä raitoja, jolloin niitä ei juuri voinut miksailla muutenkaan. Mutta oli mielenkiintoista koostaa tuosta kaksituntisesta omanlaisensa kollaasi, joka toimii omana erillisenä levynään, ja kellottaa silti sen kolme varttia.  Kansikin on yksi hienoimpia mitä olen tehnyt ja pidän tässä suunnilleen kaikesta. Luokkakaveri räpsi kuvat, joten on kai tuosta koulustakin ollut jotain hyötyä.  Jos ette jaksa kuunnella mitään muuta, niin kuunnelkaa viimeinen biisi, koska se on ehkä parhaita juttuja missä olen saanut olla mukana ikinä. Sillä hetkellä sielu lepäsi ja kiitti ja ylisti jotain psykotrooppista pinkkiä valoa yli kaiken. Laitoin loppuun samplen Networkista, aluksi ajattelin käyttää sen Cut To Fitille, mutta tuossa kontekstissa se toimi ehkä paremmin kuin missään.



Olen myös piirtänyt eteenpäin seuraavaa isompaa duunia, joka alkaa olla kohta viimeistä paneelia vaille valmis. Jos kohta jatkaisin sitä kohti loppua. Olen samalla kuunnellut kärsimättömänä erinäisiä Burroughsin lukemia pätkiä. Tilasin levyt Burroughs in Dub ja Let Me Hang You, koska ne ovat kuulostaneet mielenkiintoisilta konsepteilta, joltain sellaiselta mitä ehkä tahdon omillekin teksteille joskus tehdä. Antaa niille uuden elämän ja ympäristön taustan ja sovituksen kautta. Burroughs on siitä mielenkiintoinen hahmo, etten aluksi välittänyt hänen teksteistään ja maailmastaan niin kovin paljoa, mutta oikeastaan juuri kuvien ja piirtämisen kautta olen oppinut ymmärtämään, miten paljon mielessäni on samanlaisia piirteitä. Ei tietenkään yks-yhteen, minä olen aika paljon köyhemmistä oloista kuin hän. Enkä ainakaan tähän ikään ole tarvinnut yhtä paljon huumeita kuin hän tämän sisäisen saastan löytämiseen.

Nyt jatkan piirtämistä, tässä on tämä levy, nauttikaa, koska se on mielestäni jo todella hyvä. Juuri tänään mietin sitä, että soitin ensimmäisen soolokeikkani kitaralla viime vuoden syyskuussa, aika tasan 11 kuukautta sitten. Sitä vasten kehitys ja oppimisen määrä on taas tapahtunut vauhdilla valovuosia minuutissa. Kun tajuan, että aloitin kitaransoitonkin vasta 18-vuotiaana, senkin alle kymmenen vuotta sitten, kaikkien herkkyyskausien mentyä ohi jo ajat sitten, vaikeamman kautta ja väkisin, ymmärrän, että asiat ovat melko hyvin. Tuntuu, että pikkuhiljaa sitä alkaa saada muita kiinni ja päästä käsiksi siihen johonkin, josta pääsee kohta alkuruutuun. Se on hienoa. Kehitystä.

Sekavan Musan Jamit

Siis voi helvetti! Tänään soittelin yhden parhaista kaksituntisista koko elämässäni, enkä ole sen tunteen kanssa luultavasti ihan yksin. Onnekseni se tuli kerrankin talteen puhelimen kameralla ja kahdella eri nauhurilla. Harvoin käy ihan noin hyvää tuuria. Uhkailin facebookissa ennen keikkaa, että koitetaan saada Periscopelähetys pystyyn keikan ajaksi, ja onneksi se onnistui. Tämä on psykedeelistä, vapaasti virtaavaa musiikkia. Olen tähän helvetin tyytyväinen. Soitto alkaa kymmenen minuutin kohdalla, ja jatkuu siitä sitten pari tuntia aikalailla putkeen. Pakko erikseen kehua rumpalia, Harri Talvenmäkeä. Soitettiin soundcheckissä ensimmäistä kertaa hänen kanssaan, itse ensimmäistä kertaa ikinä, ja se vain tajusi täydellisesti mitä tuo musiikki tarvitsee, miten asioita kuljetetaan ja mihin niiden kuuluu mennä. Täydellinen rumpali tuohon hommaan ja napsahti kyllä Matatadronen kunniajäseneksi noilla näytöillä. Tässä bändissä ei tosin ole mikään pakko "olla", sen kun käy soittamassa silloin kun sattuu olemaan maisemissa ja kaikki kulkee. Äärimmäisen oikea asenne ja ote juttuihin. Hieno ihminen, soittaa ainakin Uskossa nykyisellään.

Aika hieno fiilis tuota kuunnellessa tulee. Sen lisäksi, että sitä on jossain välissä epähuomiossa oppinut soittamaan, on tultu jo siihen pisteeseen, että alle vuoden päästä ensimmäisestä yksin kitaralla soitetusta improvisaatiokeikasta tässä on kasassa jo kokonainen porukka, jonka ainoa tarkoitus on tehdä livenä musiikkia, jota ei ole olemassa. Siihen olen jo itsessään aika helvetin tyytyväinen.  Helvetti kun tuli hyvä fiilis. Niin hyvä, ettei malta piirtääkään. Kai sitä pitäisi joskus nukkua, viime"yönä" nukuin jonkun neljä tuntia kahdeksasta kahteentoista. Ehkä tuo siksi menikin niin hyvin. Olen myös onnellinen siitä, että veljeni tuntuu nauttivan tässä porukassa soittamisesta, vaikka ajattelin, että hänelle tuollaisetkin yhden äänen jumit olisivat jotenkin tylsiä. Mutta kylläpä se tajuaa nämä jutut. Sen sielu on ihan samalla tavall rutussa, kuin meikänkin.

Pauli Setälä napsaisi tämän. Matatadrone.

"Täytyy alkaa skarppaileen.."

Tänään kuuntelin läpi tuon Palavasta Orangista luetun Kuinka Kiveksi Tullaan-levyn. Se oli vähän parempi kuin muistin, ei yhtään niin vaivaannuttavaa kuunneltavaa, kuin mitä ajattelin sen ehkä olevan. Runojen kirjoittaminen tuntuu aina kesäisin etäiseltä touhulta, ihan kuin sitä ei oikein koskaan osaisikaan. Sitä kirjoittaa vaan ne tekstit, joita biisit tarvitsevat, mutta syksyn ja talven tultua tekstiä valuu ulos tavallisesti yhden runokirjan verran. Olisi ehkä fiksua printtailla noitakin, varmaan olisi vähän enemmän menekkiä, kuin englanninkielisillä lyhytproosakokoelmilla. Niissä ajatus on ollut lähinnä se, että voin sanoa joitain asioita aika paljon suoremmin saattamatta ketään asianomaisia minkäänlaisiin vaikeuksiin, koska se vaikuttaa heti jo lähtökohtaisesti fiktiolta. Runossakin voi toki tykittää asioita aika suoraan joutumatta siitä välttämättä mihinkään vastuuseen, mutta sen verran kuitenkin kannan vastuuta tekemisistäni, ettei ihan kaikki päädy julkaisuun. Jotkut jutut ovat pelkkää terapiaa.

No, kohta alkaa koulu, mikäli printterit suostuvat tänä vuonna toimimaan, saan ehkä jopa duunailtua lisääkin asioita. Loppuvuodesta ne vain söivät parikymppiä rahaa antamatta sivuakaan vastineeksi. Vitutti. Tänään kävin myös ostamassa lisää kansimateriaaleja ja tilasin tyhjiä levyjä. Tulevaisuudessa teen ehkä enemmänkin pieniä painoksia joistain levyistä. Haluaisin kasata ainakin noita ambientimpia juttuja samoille levyille. Katsotaan nyt mitä kaikkea sitä keksii, kun vähän väkertelee. Tosin kohta aika väkertelyyn jää vähemmälle, jos koulu lähtee käyntiin ns. täysillä. Sitä ennen olisi tarkoitus piirrellä vielä vähän, kun nyt kerkeää. Aamuyöt ovat parhainta ja luovinta aikaa sille.

Huomenna saadaan taas soitella musiikkia vaikka kuinka paljon, Sekavan Musan Jameissa. Ajattelin raahata sinne yhden kekkulointiurunkin, mutta saa nähdä jaksaako sitä kantaa. Olisihan se hyvää vaihtelua pelkkiin kitaroihin. Katsellaan. Sitä odottelee jo aika innoissaan soittelua, ei ole ollut treenejäkään kenenkään kanssa aikoihin, jos ei niitä Cut To Fitin kahden biisin treenejä lasketa. Jos sitä vaikka tässä taas silleen niinkuin SKARPPAILISI kohta kollektiivisestikin. Huomenna on hyvä aloittaa. Lavalla. Kylmiltään. Siitä se lähtee.

The Art of The Steal

Tänään kuuntelin taas Dub Spencerin ja Trance Hillin levyä Burroughs in Dub. Tai niitä paria biisiä, jotka löytyvät Youtubesta. Juuri nuo biisit saivat minut aloittamaan tuon I Exist-levyn tekemisen. Siitä syystä ajattelin puhua varastamisen tärkeydestä. Ajattelin ihan huoletta varastaa idean dubi-levystä, jolle lukisin noita omia tekstejäni päälle, mutta sen sijaan päädyinkin tekemään jotain myöhäisillan triphopia. Varastaminen on yksi luovuuden edellytyksistä. Varastelet palasen sieltä, toisen täältä, silloin kun kukaan ei katso tai näe, sitten viet ne omaan maailmaasi ja rakentelet niistä jonkun sellaisen kokonaisuuden, joka onkin jotain aivan muuta, jotain täysin omaa.

Tiedän paljonkin muusikoita, jotka ovat helvetin tarkkoja siitä, etteivät vain varastaisi mitään keltään, ettei heidän autenttisuutensa säveltäjänä kärsisi minkäänlaista kolausta. Monesti nämä ihmiset vahtivat tarkkaan tekemisiään, ja ovat silti valitsemansa genren hännyksissä kiinni. Suomeksi sanottuna he päätyvät tässä jonkinlaisessa egoa pönkittävässä puuskassaan tekemään lähinnä hiilikopioita kaikista muista genrensä perusbiiseistä. Riffit voivat toki olla omia, mutta kaavat, rakenteet, rytmit, lopultakin kaikki siitä on samaa kampetta koko ajan. Niin toki on varmasti minullakin, samaa mölyä eri sävellajista, usein samastakin, mutta minä en yritäkään nostaa itseäni jalustalle jonain säveltäjänerona. Koko "säveltäminen" sanana nostaa karvat pystyyn. Olen ennemmin jonkinsortin metsästäjä-keräilijä, joka kiertelee katsomassa mitä muilta on jäänyt ja mikä ei kelpaa kenellekään, ja yritän leikkiä niillä hukkapaloilla ja rakennella niistä jotain outoa. Vaikka musiikkini voi olla monestikin synkkää ja vakavaa, sen tekeminen on aina helvetin hauskaa.

Me olemme ihmiskuntana laulelleet samoja blueseja läpi koko historiamme. Me olemme vain vaihtaneet niiden samojen melodioiden poljentoja liikkuessamme eri puolille maailmaa, jättäneet joitain tiettyjä säveliä pois ja korostaneet toisia, mutta samoja blueseja me olemme laulaneet aina. Ja se on hienoa. Niin sen kuuluukin olla. Koska juuri siinä ihmiskunnan luovuus tulee esiin. Kuinka monella tavalla samat laulut voi laulaa? Äärettömän monella tavalla. Koska kun sinä esität sen laulun omalla elämän kokemuksellasi, teet sen omaan historiaasi ja persoonaasi toimivaksi, silloin teet jotakin omaa. Varastamalla muilta, pelkäämättä jonkun musiikin ja ihmiskunnan historiaa tuntemattoman nuottipoliisin vinkumista, luot omaa. Vain tekemällä jostain ihmiskunnalle yhteisestä omaa kykenet luomaan jotain sellaista, jolla on jotain kaikupohjaa myös muissa ihmisissä. Kaikki ei voi toimia kaikille. Minä kuulun Meyers-Briggs -testin mukaan sellaiseen persoonallisuusluokkaan, johon kuuluu 5 % ihmisistä. Siinä valossa en voi myöskään olettaa, että se mikä olisi omaa minulle, olisi yhteistä valtaväestölle. Sen sijaan olen huomannut hyvinkin selkeästi, että ne, jotka tajuavat mistä tässä kaikessa on kyse, todellakin tajuavat mistä tässä kaikessa on kyse. Tämän kaiken ympärille on kerääntynyt pieni joukko ihmisiä, jotka ovat seuranneet tekemisiäni pitkän aikaa, enkä voi olla kuin kiitollinen ja metafyysinen hattu ojossa. Olette hienoja ihmisiä ja annatte tälle kaikelle juuri sen tarkoituksen, mikä tällä pitää olla.

Koodailin ja päivitin bandcampiin  headerin, josta voi hyppiä nyt olennaisimpiin linkkeihin, mikäli siltä tuntuu.

I Exist

Tein tuosta joku aika sitten tekemästäni J. Kill & Mr. Mule-levystä, I Exististä tuollaisen DIY CDn. Levyt ovat ikäväkseni jotain kaupan CD-Rää, olisin halunnut mieluiten blankoa valkoista, mutta noissa nyt piti sitten tussailla niitä piiloon. Koitin hyvittää sitä näkemällä kansitaiteisiin sitten vähän enemmän vaivaa, tuosta tuli ihan yllättävän hyväkin. Jos vaikka ostaisi enemmän tuollaista paksumpaa pahvia, voisi duunailla muitakin levyjä tällaisina pienempinä painoksina. Joitain ambientimpia muljutuksia ainakin.  Hintaa tällä on 5 euroa, kuten Lopun Ajan Kansan Lauluillakin, joten jos tahtoo tilata vaikka molemmat (sähköposti viesti, facebook, punk in finlandin yv, mikä tahansa on ihan pätevä tapa tilailla), pelastaa meikäläisen ruokailut yhdeltä päivältä helposti.

Piirtäminen, leikkely ja liimailu on kyllä kaikin puolin helvetin mukavaa duunia. Se pitää kädet ja mielen kiireisinä, tarjoaa jotain tekemistä kaikelle sille ajalle, jolloin joku ei halua soitella meikän kanssa jotain. Toisaalta iso osa turhautumisesta johtuu näistä hommista, tulostimen vittuilu ja musteiden ja muiden hommailu on ehkä raskainta ja vittumaisinta hommaa, kun tämä nykyinen maailma ajaa koko ajan vain lähemmäs sitä, että yhdellä kasetilla voi tulostaa suunnilleen kymmenen sivua, ja sitten kone ilmoittaa että se on loppu. Vaikka ei todella olisikaan, mutta HP on päättänyt, että kone nyt vaan ilmoittaa tietyssä vaiheessa niin, koska rahaa ei tule lisää, jos ei joudu ostamaan uutta tulostuskasettia viikon välein. Se on aivan perseestä.

Ozin viimeinen jaksokin pyörii tässä parhaillaan. Tämä on kyllä ollut hieno sarja. Koska tätä kohtausta ei löytynyt mistään, ja koska se on ehkä tarpeellisin mahdollinen reaktiovideo koko internetissä, latasin sen omalle kanavalleni korjatakseni vääryyden.

As The Shadows Grow My Own Dissolves.

Tänään heräilin valvotun yön jäljiltä kahden korvilla ja ajattelin nauhoitella musiikkia. Tajunnanvirtana soittelin saman tien nämä ja totesin, että näin on hyvä. Pidän noista soittoromuistani paljon. Ne soittavat itse itseään ja johdattavat musiikin aivan omaan maailmaansa, kuljettavat musiikkia eteenpäin todella kauniilla ja luonnollisella tavalla. Se on hienoa. Torstaina soitellaan taas Sekavan Musan Jamejakin, pääsee soittelemaan taas vähän mitä sattuu. Tein yöllä hienon julisteenkin tätä varten. Porukka on pohjina Matatadrone, ja siitä lähdetään sitten ehkä toivottavasti jonkinlaiseen open stage-sekoiluun sitä mukaa kun porukka putoilee.

Käytiin tänään myös pitämässä Cut To Fit-treenit. Tehtiin pari tynkää ja soitettiin kaksi biisiä ja lähdettiin kotiin. Nauratti, mutta pidettiinpä ainakin lupaus lauantaitreeneistä. Ei pääse kukaan väittämään, ettei koskaan treenattaisi. Saatiin myös helvetin hyvä idea siitä, että joskus kun bändit peruu niin järjestetään Torveen kunnon "grindin Miikka Kallio Band"-ilta, ja soitetaan kolme keikkaa Torvessa samana iltana. Kaikilla eri biisit. Siitä tulee helvetin hyvä, mutta sen kanssa ei ole kiire. Ehkä joskus sitten. 

Saa nähdä mitä tässä kerkeää vielä duunailla ennen kuin koulu alkaa parin viikon päästä. Piirtäminen tuntuu jotenkin tärkeältä, joku epämääräinen pakkomielle tuntuu olevan saada tuo yksi duuni valmiiksi, ennen kuin koulu alkaa, mutta saa nähdä kerkeänkö. Jos kohta saa taas soittaakin vähän enemmän, niin se ajaa ohi vähän niinkuin kaikesta. Muiden ihmisten aikataulut on sen verran hankala sopia, että sen päästää aina mielellään kaiken edelle. Kohta voisin palkita tämän suuren uurastukseni myös katsomalla jonkun yhtä laadukkaan elokuvan, kuin viime yönä pällistelemäni Superbad. Vaikka se ei ollut ehkä maailman paras elokuva, niin siinä oli kyllä muutamia aika helvetin hauskoja juttuja. Poliisit etenkin. Bill Hayderista tuli Saturday Night Liven ja South Park dubbausten myötä heittämällä yksi meikän nykyisistä lempinäyttelijöistä, laaja varasto imitaatioita ja niiden pohjalta "omia hahmojakin", minkä lisäksi jonkunlainen rytmitaju on ihan  käsittämättömän kova.  Hieno ja asiansa osaava ihminen. Päädyin myös siihen tulokseen, että tämä liveveto on todella kova ja Kikagaku Moyo on ehkä paras aktiivinen maailmaa kiertävä bändi, pois lukien ehkä Swansin ja Neurosiksen, mutta niistäkin toinen menee tämän rundin jälkeen multiin.

Antennisielut.

Tänään tuli taas sellainen tunne, että on pakko soittaa. Ihan vain siksi, että on soitettava, ettei sekoa. Se tuntuikin ihan hyvältä. Ei se mitään kuolematonta kamaa ole, mutta riittävän hyvää ansaitakseen tulla ulos tuosta avohaavasta, jota kutsun sielukseni. Silloin kun tarvitsen sielun konseptia kuvaamaan mieleni taiteellisempia ja luovempia ulottuvuuksia, vaikken niiden erillisyyteen mitenkään uskokaan. Jos jotain, sielu on ehkä ennemmin jonkinlainen antenni, jota kautta ihminen kykenee muuttamaan kulttuurisia ja historiallisia ja sosiaalisia kokemuksiaan henkilökohtaiseksi ja rakentamaan niiden välille jonkinlaisia kestäviä tai edes ymmärrettäviä yhteyksiä.  Eli nätisti sanottuna, sielu on portti kollektiiviseen alitajuntaan. Vähemmän nätisti se on tiedostomuotoja kääntävä muunto-ohjelma.

Noin muuten olen keskittänyt muuntamaan lähinnä aistikokemuksia kuviksi. Jamielle piirtelemäni migreenipuutumiskuva tuli valmiiksi, ja aloitin, tai oikeammin jatkoin toisen isomman muraalin piirtelyä. Paljon tekstuuria, paljon meditatiivista näpertelyä ja paljon väsyneen ranteen lepuuttamista. Yritys olisi saada tämä periaatteessa valmiiksi ennen kuin koulu alkaa viedä kaiken ajan, ja toistaiseksi ollaan aika hyvin aikataulussa. Saa nähdä mitä tämä vielä tulee pitämään sisällään. Tähän sisältyy ainakin Swansin Glowing Man ja tuo Jesun levy jonka ostin, sekä joitain muitakin aistikokemuksia. On tässä myös ajatuksia lisääntymisestä, evoluutiosta ja ties mistä muustakin, mutta niiden kääntäminen ja tulkitseminen tästä koodista tarvitsee oikealla tavalla viriteltyä ja koulutettua sielua.

Kuvia.

Tämän päivää olen puuhastellut lähinnä tämän parissa. Godholen Jamie halusi söherryksestä oikean duunin ja päätin sitten tehdä sellaisen, A3-kokoisena. Periaatteessa voisin duunailla jotain tuon kaltaisia tilaustöitä enemmänkin, piirtäminen on mukavaa meditaatiota ja tätäkin tehdessä olen pällistellyt puolet Ozin neloskaudesta, että mikäpä tässä on töherrellessä. Hintaa en vain oikein osaa sanoa, mutta kai joku 30 euroa on ihan kohtuullinen tuollaisesta sohlailusta. Vaikken sitä ole suoranaisesti tajunnutkaan, niin onhan sitä tullut piirrustuksiakin jo muutama myytyä tässä vuosien varrella.


Huomasin tuossa selaillessani, etten kai tajunnut edellisestäkään taulusta mitään kuvaa laittaa. Se on ainakin toistaiseksi varattu, mutta saa taas nähdä meneekö se lopultakaan sille, joka sen on ostamassa.

Tämä taulu ei olisi voinut syntyä ilman kokeiluja tämän rikkinäisenä ostetun kankaan kanssa, maalasin ensin ja sotkin sitten mustetta ja maalia ja kaadoin ne vain päälle ja katsoin mitä tapahtuu. Que sera, sera.

Joku päivä voisi maalailla vähän enemmänkin, mutta piirtäminen ja seuraavan Unnamablen kokoisen jutun tekeminen on nyt se "juttu", jos kerkeäisi tehdä sellaisen ennen koulun alkua vielä. Vaikka juuri Ozit loppuun pällistellessä. Tai Jesua kuunnellessa. Siinä on kanssa sellainen bändi, jossa Justin Broadrick on tajunnut jotain olennaista maailmasta ja elämästä ja kuolemasta. Hieno ihminen, joka ei koskaan ole jäänyt jumiin, vaan on mennyt eteenpäin kohti jotain uutta ja tuntematonta jo ennen kuin ihmiset ovat tajunneet täysin edellistäkään juttua. Se siinä ehkä hienointa onkin.  Ei ole kauhean montaa jätkää, joilla on pudotella soittokavereina ja bändeinä sellaisia porukoita, kuin tuolla jätkällä. Hieno ihmisapina.

Kotoutuminen

Olipa mukava reissu. Olin ollut Tampereella n. 3-4 minuuttia, kun olin jo täysin märkä ja kaikki vaatteet, kitara ja muut kamppeet olivat läpimärkiä. Pakkasin kengät hupparin sisään ja kanniskelin niitä matkassa, varmaan seitsemän kilon painoinen nyytti kanneltavaksi jo pelkästään siinä. Tämän jälkeen menin Keskustorin Hesburgeriin, joka oli täynnä Eppu Normaali-faneja, jonotin soijatortillan jota söin natustellen ja kuivatellen siinä samalla. Kun olin syönyt, lampsin paljain jaloin Pispalaan Fucku-Matille (lausuttakoon vaikka "fukkumatti") ja siinä sitten kikkailtiin itsellemme treenisavaimet. Mentiin soittelemaan ja nauhoiteltiin jotain Fu Manchu-rippailua ja pohja yhteen toiseenkin biisin, jota sitten seuraavana päivänä jatkettiin. Tulosta voi kuulla ehkä myöhemmin.

Sunnuntaina söin ehkä tämän vuoden parhaan aterian Vastavirralla, kun Mustan Ristin (anarkistit, ei bändi) tarjosivat sapuskaa. Oli niin hyvää, että maksoin vitosen. Niin hyvää, että ajattelin kohta duunailla vähän seitania itsekin huomista varten. Oli mukava pyöriä Pispalassa, kyllä se tuntui sellaiselta paikalta, että ainakin kesät siellä on ihan mukava olla ja elää ja kikkailla mitä nyt ikinä tahtookin ja jaksaakin kikkailla. Tuntuu siltä, että Tampereelle muuttaessa näkisi ehkä lahtelaisiakin kavereita enemmän, kun nyt on helppo unohtaa ketään tuntevansakaan, kun vaan on täällä omassa luolassaan ja duunailee omiaan. Saa nähdä, josko tie vie taas ehkä sinnekin jossain vaiheessa. Tai sitten jonnekin ihan muualle. Asuntoauto olisi paras ratkaisu kaikkiin ongelmiin, etenkin jos voisi duunailla jotain näitä mediapuolen hommia koneella, silloinhan se on aivan sama missä sitä konettaan ja toimistoaan pitää.

Jouduin myös ensimmäistä kertaa vuosiin perumaan keikan ihan vapaaehtoisesti ja suosiolla. Torstain Baxter Stockmanin Torven keikka on tuntunut koko ajan vähän epäilyttävältä ja täynnä jotain säätämistä ja ongelmia. Koko ajan fiilis sen keikan suhteen on ollut vähintäänkin "shaky". Kun Baxterit laittoivat viestiä, että sairastapauksen takia omma on peruttava, tuntui se helpotukselta. Se olisi ollut ihan hukka päivä kaikin puolin. Viikon päästä torstaina on Sekavan Musan Jamit, niistä nyt ehkä tuleekin toivottavasti jotain. Loopperikeikka, Matatadronelta jonkinlainen kraut-keikka ja open stage. Jos ei ole jengiä soittelemassa, niin keksitään jotain muuta. Lennosta, niinkuin aina. Jos jotain krauttijumitusrumpalia kiinnostaa tulla soittamaan Matatadronen kanssa, niin saa ilmoittautua mukaan. Viikonloppuna tuli soiteltua niin paljon B-vireisiä kitaroita, että tuli itsellekin sellainen fiilis, että voisi droppailla sen vireen jonnekin tuonne. Mukavasti aukeaa kitaran sointi kun saa vielä sen yhden ulottuvuuden lisää sinne. Mutta nyt pitää taas keskittyä kaikenlaiseen muuhun, kuin jaaritteluun. Ozia ja seitania, sekä Badbadnotgoodia. Hyvä levy! Ostin myös Swampista Jesua ja muuta, niitäkin voisi kuunnella läpi.

Helsinki jää pian taa

Tänään soittelin jonkun aikaa Helsingin asematunnelissa. Rahaa ei tullut neljää euroa enempää, mutta se ei sinällään ihmetä. Akustisella kitaralla on helpompi rämpytellä rahaa, minkä lisäksi tuollainen ambienttihomma ei lähde ihan kaikille kuitenkaan. Muutama hippi siihen tuli jorailemaan, mutta niillä ei ollut senttejä enempiä rahaa. Kunhan sai soitella. Pari pajapäätä olisi tarjonnut savut ja "bileet", mutta sanoin, etten harrasta bileitä tai hauskaa. Yksi sekiksissä pyörinyt hare krishnakin koitti pummia meikän soittamia rahoja. Oli ostanut aiemmin pummimillaan rahoilla bongeja ja muuta paskaa ja sitten oli vihainen kun eivät ihmiset olleet älyttömän halukkaita antamaan rahaa. Mietin, että on toi valaistuminenkin näköjään aika rankkaa duunia.

Huomenna mennäänkin sitten Tampereelle. Levykaupassa voisi ehkä pyörähtää. Ehkä soittelemaankin jonnekin. Ainakin treenikselle jos ei julkiselle paikalle. Tämän takia vähän raahailin noita romuja, että sikäli. Tuo pikkuvahvistin on vähän paska, ilman säröä siitä ei juurikaan lähde ääntä ja särön kanssa se kuulostaa viiden pennin entombedilta. Microcube voisi olla ihan kova. Muttei sellaiseen ole nyt ainakaan varaa. No. Eiköhän tämä elämä tässä taas ohjaa eteenpäin. Koira kainaloon ja bussiin huomenissa siis. Tässä vielä tunnelmakuva tältä illalta.

Katusoittelua ja muuta.

Tänään heräsin todellisuuteen, jossa meillä ei ollut yhtään rahaa ja nälkä oli kova. Lähdin sitten katusoittelemaan ja alta tunnissa tuli kymppi kasaan, mikä pelasti koko päivän ruokabisnekset ja oikeastaan mielialankin. Se piristi kummasti ja tekee mieli soitella taas paljon enemmänkin. Huomenna lähdetään Helsinkiin ja Tampereelle viikonlopuksi, ajattelin ottaa kitaran, pedaaleita ja patterivahvistimen mukaan ja soitella parit loopperikeikat molemmissa kaupungeissa. Ihan vain kadulla. Perjantaina ollaan Helsingissä ja lauantaina mennään kai sitten Tampereelle. En tiedä kauan ollaan siellä, mutta jos sattuu tulemaan meikäläisen näköinen ja kuuloinen kaveri vastaan, niin se luultavasti olen minä.

Tuossa äsken kävelin koiran kanssa pihalla ja kuuntelin pitkästä aikaa Clutchin Earth Rockeria. Helvetin hyvä levy, josta tulee vahva kesäfiilis. Niin vahva, että on pakko hymyillä kaikille vastaantulijoille ja jorailla menemään vaan itsekseen. Parasta. Youtuben puhellinsovellus vaan on aivan perseestä, kun se ei toimi jos näyttö on pimeänä ja meinaa koko ajan vaihtaa videota ja kusta kaiken ilon ja hyvän maailmasta. Ei olisi varmasti ollut vaikeaa tehdä siitä parempaa, mutta käsittääkseni on joku Youtube Music tai muu vastaava versio, joka toimii paremmin, kun sille maksaa rahaa. Ei se silti levyä huononna.

Oz on edennyt aika nopeaa tahtia jo kolmannelle tuotantokaudelle. Hyvä sarja ja paljon kelailtavaa näissäkin jutuissa. Etenkin sitä, miten psykedeelisiä määriä vankilaa eri asioista voisi amerikassa saada. Sekä yhteiskunnan "yksityistämisestä", rakkaudesta, kuolemasta ja ties mistä. Hyvää kamaa. Nyt voisinkin keskittyä siihen kokonaan.

Juttuja.

Tämän päivää yritin lähinnä metsästää kolmatta bändiä parin viikon päästä aikomaani iltaan, olisi ollut mukava saada jotain kunnon möyrintää kolmanneksi, mutta kun kukaan ei halunnut tulla, niin vedetään sitten korttia omasta pakasta. Eli soittelen Norman Bates Blues Band-keikan, kitaran kiertoa ja looppeja ja huutamista. Onneksi sai sentään Baxter Stockmanin, jota olen koittanut saada puolisen vuotta tänne. Harmi vaan, että saan torstaita, mutta parempi sekin kuin ei mitään. Cut To Fitin kanssa soitellaan uusia biisejä. Eiköhän tuostakin hyvä ilta tule. Kaikesta säädöstä huolimatta.

 

Muuten olen sitten lähinnä hikoillut ja duunaillut tarroja ja kaikenlaista puuhastelua ihan vain tekemisen puutteessa. Kohta voisin käydä viemässä parit julisteet, katsoa lisää Ozia ja keksiä jotain syötävää, vaikka olenkin putsannut kämpän aika huolella. Rahaa tulee taas perjantaina, ja kaksi päivää pitää nollailla ja koittaa leikkiä, ettei ole nälkä, tai raapia jostain pullorahaa tai jotain muuta. Jos ei sää olisi noin arvaamaton, voisin mennä soittelemaan, mutta tänäänkin sadetta on tullut vähän viiden minuutin välein. Ellen sitten löydä jotain katosta, jonka alla voi soitella. Nyt koira tuli syliin makaamaan, mikä ilmeisesti tarkoittaa, että kirjoitusaika on ohi.