torstai 21. heinäkuuta 2016

Yöajatuksia.






Tämä on selkeästi paras kämppä jossa olen asunut. Jokaikinen ilta on näyttänyt aivan vähintäänkin niin hienolta, kuin tuo ylempi kuva tuossa noin. Alemman otin, kun käytiin koiran kanssa juoksemassa ilman lamppuja pimeässä metsässä ja jyrkillä ja liukkailla kielekkeillä. On ehkä vähän merkillistä, että metsät eivät pelota minua, mutta kun ei tiedä millaisia nistejä noissa lähimetsissä saattaa pyöriä, niin ei osaa olla ihan niin rennosti, kuin metsässä, josta tietää ettei siellä varmasti tule yhtään ihmistä vastaan. Metsät ovat rauhoittavia ja mukavia öisin.

Katsoin elokuvan I Heart Huckabees. Olisin ehkä halunnut pitää siitä enemmän kuin pidin. Kaikki olemassaolon pyörittely oli ihan mielenkiintoista, mutta tuntui ettei sinne sekaan oltu oikein kirjoitettu minkäänlaista tarinaa, joka olisi varsinaisesti kantanut elokuvana. Fiilis oli vähän ristiriitainen. Periaatteessa ihan hyvä, kai. Nyt katson dokumenttia Dhamma Brothers, joka kertoo Alabamalaisessa vankilassa pyöritetystä meditaatiokurssista. Olen vahvasti sitä mieltä, että jonkinlaista meditaatiota voisi hyvinkin integroida koulujen, vankiloiden ja muiden sellaisten laitosten ja systeemien toimintaan, jossa ihminen tupataan monesti tasapäistämään toisten odotusten armoille. Kouluissa etenkin voisi olla hyvä pakottaakin oppilaita välillä irti opiskelusta, mihin toki on paljon paremminkin nuoriin vetoavia tapoja, mutta voisi tuokin tarjota joillekin yhden itsehuoltovälineen. Kuuntelin aiemmin myös jotain podcastia, jossa Brad Warner selitti siitäkin puolesta, että mindfulnessin kaltaiset liikkeet ovat hyviä ja tarpeellisia yhteiskunnalle, mutta ne etenevät ehkä vähän liiankin nopeasti. Kouluttajilla ei vielä ole ehkä riittävästi kokemusta negatiivisista kokemuksista ja niistä asioista, joita ihmiset saattavat sieltä mielensä pohjalta löytää, ja ne saattavat olla rankkojakin juttuja, joiden kohdalla kokematon ohjaaja ei ehkä osaa toimia oikein. Ymmärrän tämänkin puolen hyvin.

Taivas alkaa ruostua kauniilla tavalla. Kohta se alkaa vihertää hapettuneen pronssin värisenä, ja se on ehkä hienoin sävy, joka sille tähän vuoden aikaan hiipii. Tai sitten se auringon nousun epämääräinen kajastus, joka vähän kerrallaan tuo värit takaisin. En tiedä, kesä on lähestulkoon pelkästään hienoa aikaa Suomessa. Talven pimeys tuntuu vaativan aina eri eväät, eikä niitä tunnu koskaan löytyvän tarpeeksi. Pidän pakkasesta ja kylmästä ja lumen hiljaisuudesta, mutta kun niitäkin on talvesta niin vähän aikaa, muuten se on lähinnä pitkitettyä syksyä ja kevättä, jotka nekin näyttävät monesti aika samalle. On niissäkin vuodenajoissa omat puolesna, mutta niitä ei koskaan muista, ennen kuin ne ovat kohdalla. No, kyllä ne sieltä tulevat, omalla virrallaan, omalla painollaan, niinkuin seuraava aamukin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti