tiistai 19. heinäkuuta 2016

Petollinen muisti.

Tänään sain mielenkiintoisen osoituksen mielen hämmentävästä voimasta ja kyvystä erehtyä. Pari päivää sitten väitin jotain, koska minulla oli aiheesta aivan selkeä muistikuva. Tänään näin, ettei asia ollut niin, sen lisäksi murskaava näyttö osoitti, ettei mikään muistamastani näköjään ollut totta. Todisteena siitä oli pressu, joka oli nätisti taiteltu ja sidottu muovipussiin ja laitettu ylähyllylle, sen sijaan, että se olisi sunnuntain univajeisessa kiukussa työnnetty roskakoriin noin vuosi sitten, kuten väitin muistikuvani pohjalta. Minulla ei ole mitään ongelmaa myöntää olevani väärässä silloin, kun olen väärässä, mutta eniten hämmennyn asiasta silloin, kun en tiedä olevani väärässä. Se on häiritsevää siksi, että ei voi korjata mielensä nyrjähdyksiä, jos ei näe mitään virhettä missään. Ne ovat juuri niitä asioita, joita koitan itsessäni ja ajattelussani koko ajan oikaista ja karsia niin vähiin, kuin mahdollista.

Mistä tuo epämääräinen mielikuva tuli? Miksi se oli niin selkeä, on yhä aivan yhtä selkeänä päässäni? Episodinen muisti yhdistettynä persoonallisuuden harhaan on vaarallinen asia. Ne ovat muistin työkaluja, ne auttavat kategorisoimaan asioita ja rakentamaan ehyttä tarinaa minuudesta, mutta ne myös kurovat kiinni aukkoja ja rakentavat riippusiltoja sellaisiinkin asioihin, joilla ei suoranaisesti ole mitään yhteyttä. Tarkoituksena on tietysti rakentaa itsestä mahdollisimman hyvä ja myönteinen kuva, että ihminen voi elää itsensä kanssa. Yksi ongelma kohdallani on se, että kun kirjoittaa paljon tarinoita, mieli tuntuu olevan koko ajan rakentamassa ja lujittamassa tarinoita, olivat ne sitten muistoja, unia, tai ihan vain päässä eläviä novelleja, joita en ole kirjoittanut. Monesti nämä kaikki menevät sekaisinkin, aiheuttaen muistiin kaikenlaisia surrealistisia elementtejä. En luota muistiini yhtään. En pidä mitään mennyttä vakuutena siitä, että olisin "tietynlainen" ihminen. Olen omassa päässäni olemassa vain tässä ja nyt. Siitä huolimatta kaikki se, mitä minulla on käsissäni "nyt", perustuu vaan muistoon siitä mitä minä olin hetki sitten. Ja se juuri, kaiken hidas virtaaminen, on petollisinta tällaisten valeiden kannalta.

En pyri ajattelemaan itseäni minkäänlaisena ihmisenä. Saan kuulla kaikenlaisia yhdentekeviä adjektiivejä (vaikka "mulkku" taitaa tosin olla substantiivi) lähes aina, kun eksyn ihmisten ilmoille. Siitä syystä olen leikannut aika paljon juuri siitä ihmisten ilmoilla pyörimisestä, vaikka se välillä olisikin ihan mukavaa. Olisi kiva keskustella ihmisten kanssa vaikkapa luovuudesta, eikä kuunnella sitä sössötystä siitä miten luova olen. Jos lopetan millä tahansa hetkellä kaiken tekemisen, olenko enää luova? Aletaanko sitten puhua, että olin ennen niin luova, mutta sitten takki tyhjeni? Luovuus on ennemmin jonkinlainen palamistuote tekemisestä, siitä että tahtoo kokea jatkuvaa flowta ja tehdä asiat niin, että voi maksimoida siinä flow-tilassa elämisen. Pari viime päivää olen tuntenut oloni todella kömpelöksi ja hajamieliseksi, vaikka olen istunutkin ihan tavalliseen malliin. Mutta sitäpä ei ole kukaan ollut näkemässä, joten sitä ei suoranaisesti ole ollut olemassa kenellekään. Ja voin kai olla varma siitä, että kunhan vain löydän taas luontaisen flowni, aivot koittavat kuopata nämä pari päivää niin nopeasti, kuin mahdollista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti