lauantai 2. heinäkuuta 2016

Biisien pituudesta, informaatiosta ja valvomisesta

Aloin miettiä musiikintekemistä biisikohtaisella tasolla enemmänkin, ehkä vähän liiankin paljon. Yksi asia, joka yleensä mietityttää on biisin pituus, koska biisi on valmis. Tempo on tietysti isoin osa mikä tässä määrittää yhtään mitään, mutta aloin miettiä ehkä juuri sitä kautta, voisiko olla olemassa jonkinlainen epämääräinen datan määrä, joka täyttää biisin ja päättää, milloin se on valmis. Olen tehnyt kaikkea neljän sekunnin grindibiisistä puolentoista tunnin ambient-muljutukseen, ja olen miettinyt tätä monesti: koska biisi on valmis ja oikean pituinen.

Riippuu biisistä. Kontekstista ja asiasta. Mutta mielestäni on hyvä nyrkkisääntö siinä, että mitä nopeampi biisi, sitä lyhyempi biisi, mitä hitaampi biisi sitä pitempi biisi. Blasti ja tuplabasarimyllytys käy helvetin tylsäksi viimeistään kolmen minuutin kohdalla, mutta jos biisi on rakenteeltaan popkaavaa ja sitä kautta ennalta-arvattavaa, skip-nappi laulaa luultavasti jo kauan ennen kahta minuuttia. Eikä vain minulla, olen observoinut tätä käytöstä nimenomaan niissä ihmisissä, jotka alkavat hehkuttaa jotain, että tässä on helvetin hyvä biisi, kuunnellaan se, eikä biisiä kerkeä kuulla edes loppuun asti. Perustavaa laatua oleva kolmen minuutin pop-biisi on levy-yhtiön näkemys optimaalisesta informaation määrästä ja suhteesta.  Monessa tapauksessa se ei välttämättä osu kohdalleen, mutta joissakin toimii tietysti väistämättä täydellisesti. Nykyisin isoin ongelma on se, että kun biisit rakennellaan helvetillisella tuottajajoukolla aivan täysin toisiinsa liittymättömistä palasista, informaatiota on enemmän kuin biisi jaksaa kantaa. Bob Dylan vaihtaa kertosäkeeseen yhden soinnun ja ehkä soittaa samat soinnut eri järjestyksessä? Ääni voi ärsyttää, mutta kompositio biisissä on täydellinen.

Blues-biiseissä on täydellinen suhde omassa kontekstissaan: biisit ovat tavallisimmin karvan verran yli kaksi minuuttia, koska kaikki olennainen on sanottu, eikä kukaan yritä lypsää sitä pitempään kuin on tarve. Silti aivan samoin kuin suuri informaatiomäärä vaatii ehkä lyhyempiä biisejä, (toki maailmassa on progea ja free jazzia ja kaikkea muuta kikkailua, jota voi jatkaa vaikka ikuisuuden, mutta monesti siinä ei olekaan kyse biisiorientoituneesta musiikin vääntämisestä. Voit olla eri mieltä, se on aivan okei, tämä on vain subjektiivinen konstruktio, jonka mieli kehittää näin viideltä aamulla ihan liian pitkän valvomisen jälkeen ja voin olla koko touhusta eri mieltä kunhan joskus nukun pari tuntia.), vähempi määrä informaatiota voi kasvaa rauhassa paljon pitemmän aikaa. Funkkibiisit voivat olla kahdeksan minuuttia samaa looppia, ja se toimii aivan helvetin hyvin. Kukaan ei katkaise Curtis Mayfieldin Move on Upia kesken. Kukaan ei vain tahdo edes tehdä sitä. Samoin suurin osa kuuntelemastani musiikista rakentuu kaikessa rauhassa, hyvin yksinkertaisten juttujen ympärille kymmenienkin minuuttien kuluessa. Uskon tämän tavallaan lähteneen bluesin ja funkin kaltaisesta musiikista, jossa simppelin looppaavat kitarat ja etenkin livenä soittaminen kasvattivat biisien mittaa vähitellen pitemmiksi. Vähän kerrallaan tempoa on hidastettu, informaation määrä on vähentynyt, biisi pidentynyt.

En tiedä mihin tämä subjektiivinen sössötys muka olisi menossa, ehkä joku innostuu miettimään tätä pitemmälle, tai toteaa sen olevan pelkkää paskaa. Luultavasti se on juuri sitä. Tällaista tämä ajatuksenjuoksu nyt vain tässä vaiheessa vuorokautta on, joten olkoon sitten niin. En jaksa hakata deleteäkään vaan siksi, että muka katuisin, koska oikeasti en välitä. Valvominen sujuu hyvin, vaikka eilen aamulla luhistuinkin pariksi tunniksi. Nyt olen kuitenkin maalaillut, tässäpä näitä vaikkei välttämättä yön pimeydestä kauheasti erotukaan.

Joseph Is Making My Body Fly (pt. 3)
Painajaismatskua liskojen öihin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti