Okkultiztisia Rinkejä. Olipa tyhmä otsikko.

Tänään aloin työstää biisiä kilpailuun. Se on mielenkiintoista, kun en ole tuollaisista lähtökohdista ennen mitään tehnyt, eikä aihekaan tietyllä tapaa ole mieleinen. Okkultismia ja Erotiikkaa järjestää biisikilpailun, jossa on aikaa lokakuun loppuun asti. Se on mielestäni aika pitkä takaraja, mutta ymmärrän, että kaikki eivät tee musiikkia ihan samalla tavalla, kuin minä ja jollekin kolme kuukautta yhden biisin kanssa on ihan normaali aika. Silti en voisi kuvitella, että itse tekisin jotain biisiä niin pitkään. Vaikka osaltaan toki voi laskea sen, että eri sovitusten tekeminen samasta biisistä tavallaan ehkä jatkaisikin saman biisin kanssa työskentelyä. Ehkä niin. Itsestä on vain mielenkiintoista ottaa jotain irti omasta kontekstistaan ja sovittaa se uuteen. Saa nähdä mitä tuosta biisistä tulee, ajattelin kuitenkin yrittää keskittyä siihen yhteen asiaan ja tehdä sitä vähän pitemmän aikaa, kokeilla erialaisia sovituksia ja muuta.

Aloin myös katsoa OZia, koska en ole koskaan katsonut sitä. Rick & Morty oli hyvä, mutta se loppuikin jo eilen, enkä tiedä koska se taas jatkuu. Hyvää kamaa. OZia on onneksi 6 tuotantokautta. Se on lohdullinen ajatus. Tämä on myös jopa siitä hyvä sarja, ettei ensimmäinen jaksokaan mene esittelykierroksiin ja käynnistelyyn, vaan sinut heitetään saman tien keskelle kaikkea. Siitä tulee vähän samanlainen fiilis, kuin Bukowskin tekstistä. Tuntuu kyllä siltä, että olen varmaan pallon viimeinen ihminen, joka ei ole katsonut tätä. Myös monet samplet ja muut viittaukset ovat tuttuja jo ennen kuin tätä on katsonut oikeastaan jaksoakaan, eli taas mennään vähän takaperin puuhun.

Olisi aika paljonkin näköjään fiilistä soittaa kitaraa, paljonkin erilaisia juttuja, mutta tuntuisi, että se olisi huomattavan paljon mukavampaa muiden ihmisten seurassa. Olen jokseenkin onnellinen siitä, että suhteellisen lyhyessä ajassa olen saanut luimittua itseni pois siitä "laulajan" identiteetistä, joka jää monille laulajille roikkumaan harteille. Se, että kaikki näkevät sinut vain laulajana ja pääset bändeihin vaan laulamaan. Olihan se toki jonkin aikaa riesana, mutta melkein heti kun pääsi soittamaan kitaraa livenä, se rapisi jonnekin lattioille. Nyt pääsee soittelemaan kitaraa muiden ihmisten kanssa. Se on paljon luontevampaa ja miellyttävämpää itseilmaisua, kuin se, että pilaa kaikkien muiden hyvän meiningin omalla ölinällään. Minun ääneni tarvitsee oikeastaan myös minun musiikkini, missään muussa kontekstissa se ei oikein toimi. Tai jos epäilee sitä, voi koittaa kärsiä tämän levyn uudestaan läpi.

Ruutuja tuijotellessa.

Tämän päivää on lähinnä maratoonattu Rick & Mortya. Ensimmäisellä kerralla katsoessa päästiin melkein alkuteksteihin asti, mutta nyt tämä on maistunut ja on tykitelty muutamat jaksot  putkeen. Jotain juuri tällaista sarjaa olen kaivannut jo jonkin aikaa. Riittävän kevyt ja hauska ja ihan hyvin animoitukin, mutta samalla vähän keskivertoa älykkäämpi ja metarakenteilleen naureskeleva. On sitä paljon paskempaakin tullut katsottua ja nyt on ainakin vähäksi aikaa jotain pällisteltävää. Keräilin myös sarjakuvablogin puolelle Sukka Muukkoset omaan postaukseensa, että se on helpompi lukea kronologisessa järjestyksessä.

Muun ajan olen pelannut Watchdogsia ja kirjoittanut. Watchdogs on ihan mielenkiintoinen anonymousfantasia, jossa mölistään bätmän-äänellä itsekseen puhelin kädessä vigilantismista ja hienoista ihanteista, ja sitten larpataan hyvistä hakkaamalla ja ampumalla ihmisiä. On hienoa olla hyvis. Pelien moraaliset ulottuvuudet ovat useinkin vähän kyseenalaisia. Mutta ihan viihdyttävä tuotakin on hakata siitä huolimatta ja naureskella sille, miten tehokasta on hakata joku heroinisti (pelissä on "profiler", joka kertoo jokaisesta vastaantulevasta ihmisestä jotain vastaavaa) ja passittaa tämä linnaan sen sijaan, että hän voisi jossain vaiheessa hoitaa itsensä kuntoon ja tehdä elämällään jotain merkittävää. No, pelit on pelejä.

Kirjoittaminen sen sijaan oli hieman mielenkiintoisempaa touhua. Sain ajatuksen kaupungista, joka on kaksiulotteinen, lilluu taivaalla ympäri maata ja jonne kaikki rikolliset pakenevat lain kouraa pitämään yllä oma epämääräistä yhteiskuntaansa. Käytännössä se on ultraväkivaltainen, taivaalla seilaava versio Burroughsin Interzonesta, ja ajattelin jotain tribuuttina kirjoittaa Burroughsinkin sinne, ehkä. Kuumalla säällä kirjoittaminen vaan on ihan perseestä, etenkin koneella, joka huutaa täysillä ja kuumentaa ilmaa kaikkialla ympärillä. Pihalla on silti kuumempi, enkä mene sinne ennen kuin ihmisen on turvallista kävellä maan pinnalla. Siihen asti voi lämmittää pleikkaria ja netflixiä vuoronperään. Elämäni on mielenkiintoista ja kantaa jokaisen tekstin loppuun asti kevyesti kuin betonista valettu hansikas.

Periscope on ihan siisti keksintö.

Tänään on ollut hyvä päivä, enkä ole varsinaisesti tehnytkään juuri mitään. Olen luukutellut lähinnä Osamu Kitajiman levyjä Masterless Samurai ja Benzaiten. Molemmat niin hyviä lättyjä, että linkkailen ne tähän alle.

Arvaan tai ainakin epäilen vahvasti, että Amazon, google ja sitä kautta youtube ovat kohdennelleet näitä minulle Kikagaku Moyo-luukutusten ja ostosten vuoksi, kyseisiä levyjä kun ei Amazonista saa kuin puljun omina publish on demand-henkisinä julkaisuina. Tämä aika on siitä epämääräistä, että se saa sinut helposti vainoharhaiseksi tuollaisten juttujen kanssa, minkä lisäksi itse haluaisin takaisin jonkun satunnais-ehdotukset sen sijaan, että kaikki perustuisi siihen dataan mitä minusta on kerätty. Löydän mieluummin jotain uutta, kuin jotain sellaista mistä voisin pitää siksi, että pidän jostain samanlaisesta. Mutta sitäpä tämä nykyaika ja filtteröintikuplat nyt tarkoittavat.

On tässä ajassa jotain hyvääkin. Tutustuttiin tässä Terhin kanssa Periscopeen ja kuvailtiin tällainen liveveto, joka on katsottavissa kai vielä huomiseen iltapäivään asti, jos en käsittänyt väärin. Onhan se nyt ihan räjähtävän absurdia, että koska tahansa voi pällistellä, mitä toiset ihmisolennot (vaikakkin lähinnä venäläiset) duunailevat missä päin maapalloa tahansa. Se on aika hienoa. Lisäksi tuo satunnaisuus on tosi hienoa tuossakin, tuona aikana tuotakin liveä vilkaisi ainakin 80 ihmistä, vaikkei suurin osa kai kauaa linjoilla pysynytkään, mutta enemmän se on jo silti, kuin mitä sitä on vaikkapa facebookin kautta touhuillaan saavuttanut kerralla. Mystinen ja hieno laitos. En tiedä vielä mitä aion sillä tehdä, mutta voisihan sitä ainakin maalin kuivumista odotellessa jutustella jotain. mr_mule on tunnus, mikäli siltä tuntuu ja sellainen tili on.

Tarinat ja todellisuus

Tällä helteellä kaikki tuntuu vaikealta, istuminen, lukeminen, maalaaminen, kirjoittaminen, soittaminen, mikään ei tunnu oikein onnistuvan ja jokaisen yrityksen jälkeen olet uudestaan päästä varpaisiin hiessä. Olen näperrellyt lähinnä kasetteja ja katsellut Once Again Zen-podcasteja, joissa Pirooz Kalayeh ja Brad Warner keskustelevat milloin mistäkin. Uusimmassa oli vähän puhetta mediasta, ohimennen Warner vertasi amerikkalaisen ja japanilaisen median ja kulttuurin eroa: japanilaiset lastenohjelmatkin ovat äärimmäisen väkivaltaisia, siinä missä amerikkalaiset varovat näyttämästä mitään lapsilleen. Silti japanilainen kulttuuri on amerikkalaiseen verrattuna lähes täysin väkivallaton, koska ihmisille opetetaan, että mikä tapahtuu elokuvissa ja sarjoissa, on kuvitelmaa, eikä mitään todellista. Amerikkalainen media taas rakentaa melko pitkälle tarinoita myös uutisista, ja jos jokin asia ei sovi narratiiviin, se jätetään pois, vaikka koko muu juttu olisikin totta. Tämä ajatus kutkutteli tätä mediaa ja viestintää opiskelevaa, mediatyöpajaa pyörittänyttä puolta minussa.

Tästä syystä juuri medialukutaito on olennainen asia. Se voi olla ratkaisevaa koko yhteiskunnan kannalta. Kun ihminen kykenee erottamaan toden ja fiktion rajan, hän ei kanna ruudun kauhuja omaan elämäänsä, eikä ala levittää tätä pelkoa ja ahdistusta ympärillä oleviin ihmisiin. Ongelmana sinänsä on se, että mitä nyt eilen nopeasti vilkaisin uutisia televisiossa pitkästä aikaa, huomasin, että niiden kerrontatapa on muuttumassa tänä klikkihuoraus-aikana aika radikaalisti amerikkalaisempaan suuntaan. Ne eivät suoranaisesti jaa informaatiota objektiivisessa mielessä, ne kertovat tarinoita tunteisiin vetoavassa, subjektiivisiin kokemuksiin perustuvassa muodossa. Tapahtumapaikan pelko ja ahdistus välittyy tuhansien kilometrien päähän suorana. En sano, etteikö hädänalaisten kärsimys ja paikallisten haastattelu olisi tärkeää traagisissakin tilanteissa, mutta pitäisi olla jonkinlainen tasapaino siinä, missä suhteessa järkyttyneen ihmisen haastattelu ja kirjeenvaihtajan havainnot yleisestä tilanteesta ovat. On eri asia koota raportti tapahtumista ja tunkea kamera mahdollisimman nopeasti shokissa olevan ihmisen naamaan ennen kuin hän kerkeää rauhoittua ja saada ajatuksiaan kasaan. On myös todella iso ero siinä, katsotaanko vaikka YLEä, vai kaupallisia kanavia. Kaupallisilla kanavilla on mahdollisuus tehdä tarkempia ja laajempia juttuja, mutta monesti niiden fokus valitaan selkeästi mediaseksikkäästi ja tarkasti. YLE taas antaa laajemman kuvan, muttei monesti läheskään siinä määrin, kuin yksityiskohtien ja ehkä joidenkin ihan olennaistenkin seikkojen kannalta olisi tarpeellista. Tutkittiin tätä yhdellä kurssilla pällistelemällä kaikki uutiset parilta päivältä ja se kävi melko nopeasti selväksi.

Elokuvat ja niiden tarinat iskostuvat amerikkalaiseen mediaan ja yhteiskuntaan syvälle, koska ne ovat siellä niin iso bisnes. Sitä kautta ihmiset, jotka näkevät koko ajan tällaisia tarinoita ympärillään voivat helpostikin menettää sen rajan siinä, mikä on totta ja mikä tarinaa, etenkin koskien omaa elämää: ihmiselämä voi monesti näyttää elokuvalta, jossa sinä olet hyvis ja kaikki muut pahiksia, mutta todellisuus ei koskaan ole sellainen. Tarinan kannalta on oleellista, että siinä on konfliktia, joka tavallisimmin syntyy sankarin ja pahiksen välille. Meidän elämässämme suurin osa konflikteista on meidän itsemme aiheuttamia, mutta monet, opittuaan näkemään elokuvansa tällaisina kertomuksina, ulkoistavat omat syynsä muille ihmisille.

Tarinat eivät ole koskaan pahasta. Ne auttavat meitä simuloimaan ihmisyyttä muista perspektiiveistä, kuin siitä jossa elämme. Se on nähdäkseni empatian kannalta välttämätöntä. Mutta siinä kirjat tekevät saman tempun elokuvaa tehokkaammin, koska tajunnan siirtäminen toiseen päähän ei käy oikeastaan mitään kautta yhtä tehokkaasti, kuin tekstin ja lukemisen välillä: siitä syystä minäkin viestin teille juuri nyt tämän formaatin kautta. Sen lisäksi kirjojen tarjoamilla tarinoilla ei usein ole yhtä montaa tuottajaa, kuin elokuvien tarinoilla, silpomassa ja leikkelemässä inhimmillistä tarinaa kuluttajaystävällisemmäksi ja paremmin myyväksi, ellei sitten lue vain Oprahin kirjakerhon best seller kamaa. Siellä sitä saattaa jo tapahtuakin. Tärkeää on vain oppia erottamaan todellisuus tarinasta, ja toivon että näitä molempia tullaan opettamaan vastedeskin. Sekä tarinoita, niiden symbolismia ja arkkityyppisiä teemoja, että niiden erottamista todellisuudesta, joka on pitkälle kaoottinen ja vailla minkäänlaista ohjailevaa kättä. Tarinat voivat viihdyttää ja opettaa, antaa ajateltavaa ja koskettaa syvältä, mutta tiedottaminen ja uutisten levittäminen pitäisi tapahtua nähdäkseni tästä irrallaan, tai ainakin mahdollisimman neutraalina toimintana, koska ihmisiä manipuloidaan pelkäämään ja ahdistumaan jo ihan riittävästi. Mikään ei muutu, jos vain hoetaan miten toivotonta ja kamalaa maailmassa on. Mutta se on tavallaan toinen tarina.

Pitkä, outo päivä.

Kävin pitkästä aikaa kaverilla, siis jossakin ihmisapinan asumuksessa vierailulla, minkä jälkeen takaisin kävellessäni taas jotenkin ymmärsin, että tämähän on minulle mahdollista aivan koska tahansa. Asun kaupungissa, josta tunnen ihmisiä ja toisinaan voin mennä vaikka tapaamaan noita ihmisiä. Tuntuipa hölmöltä ymmärtää tuollainen asia valaistuksenomaisesti, mutta minkäs teet, joskus sitä vain unohtaa kaikenlaisia käytännön juttuja, kun seikkailee sisäavaruuksissaan ja keskittyy vähän toisenlaisiin asioihin. Takaisin kävellessä kuitenkin muistin miten kivaa on kävellä paikasta toiseen illalla, kunnella musiikkia, antaa jalkojen viedä ja vain antaa ajatusten virrata vapaasti ihan mihin tahansa ne nyt sattuvat olemaan menossa. Se on ihan mukavaa puuhaa. Pitää ruveta käymään ihmisillä kylässä, että voi kävellä sieltä pois. Voisi lähteä kohta ehkä pyörimään pihalle muutenkin.

Oli myös mukava nähdä muita ihmisiä, nuoria ihmisiä, tähän aikaan pihalla pelailemassa Pokemonia ja tekemässä kuka mitäkin. En voi sanoa, että viime vuonna olisi tiistai-iltana ollut porukkaa yhtään missään, kun olen kävellyt himaan, joten jonkunlainen kiittäminen ihmisten aktivoinnista ja liikkumisesta tuolle pelille siis on annettava. Mikä tahansa mikä saa ihmiset pelkäämään vähemmän ja nauramaan enemmän on ihan tervetullutta ja älyllistä kehitystä näinä aikoina.

Tämä on ollut niin outo päivä, että unohdin melkein yhden oudoimmista puolista. Tapasin tänään sellaista tyyppiä, joka asui meidän mummon naapurissa kun olin lapsi, ja jonka kanssa en ole viettänyt noin pitkää aikaa samassa huoneessa kai sen jälkeen, kun olin 7 vuoden ikäinen. Onhan siihenkin tullut törmäiltyä vuosien varrella välillä, mutta harvemmin sitä on noin kauaa istunut samassa paikassa. Tolkun ihminen siitäkin on kasvanut. Hyvä niin. Vein tänään myös kasetteja Levykauppa Xään, joten niitä saa sitten kohta jossain vaiheessa ehkä sieltäkin. Saa niitä nyt tilata minultakin, laitan postiinkin suht äkäisellä tahdilla kun on postimerkkejäkin vielä pari tuossa pöydällä. Tänäänkin kasettibisnekset pitivät meikän leivässä ja hommasivat minulle uudet kengät, joten en voi sanoa, että olisi turhaan niitä väkerrellyt. Hyvä hyvä.

Kosmos-festarit takana.

Kosmos-festivaali on onnistuneesti takana. Tuntuu, että nekin vain parantuvat koko ajan,  mikä on tietysti ihan luonnollista kun kokemusta karttuu järjestäjillekin. Oltiin siivoilemassa torstaina ja perjantaina, ja lajitteluhomma oli mielenkiintoista, vaikka saikin penkoa toisten sotkemia bio-energia-kaatis-säkkejä ja lajitella vähän uudestaan, mutta se olikin osaltaan myös homman suola. Ampiaiset toki kiinnostuivat siiderien ja omenoiden jämistä, mutta sillekään ei mahda juuri mitään. Tuli sellainen olo, että ensi vuoteen tahtoisi olla suunnittelemassa tuota puolta ehkä enemmänkin, koska se on sellainen rako, jossa järjestäjäkin voi käsittääkseni säästää aika pitkän pennin, kun sen suunnittelee ennakkoon riittävän hyvin.

Paikka oli taas laitettu todella upean näköiseksi, aina illan hämärtyessä ja etenkin Rinneradion keikalla sitä vaan ihmettelee puiden valaistuja oksia pimeää taivasta vasten monttu auki ja miettii, että on niin hienoa, että tällaisia bileitä on. Suomen parhaat festarit juuri siksi, ettei siinä ole menty vaan siitä mistä aita on matalin, laitettu pari lavaa pystyyn ja pari pakollista bajamajaa ja julistettu, että homma on siinä. Koko paikka näyttää aivan järjettömän upealta ja ihmisillä on hyvä mieli, tappeluita ei ole pitkälti siksi, että ihmiset ovat kaikissa muissa kuviteltavissa aineissa, kuin viinapäissään. Kaikkein raskainta porukkaa tuolla, kuten millä tahansa muullakin festarilla ovatkin ne harvat känniääliöt, mutta onneksi niitä ei tuohon porukkaan mahdu edes kourallista. Suurin osa on paikalla musiikin, tanssimisen, fiiliksen ja yleisen ilmapiirin takia. Ja se on hyvä. Niin hyvä, ettei ole ihme, että vapaaehtoisia ja auttamisintoisia tulvii ovista ja ikkunoista. Eilen kuulin Ristiinan kyläyhdistyksen väen ihmettelevän, ettei tuolla ollut roskiakaan yhtään missään. Sellaista ei tosiaan tule vastaan monellakaan festarilla. Ja se on myös hienoa tuolla. Porukka ymmärtää tuon festarin olevan yhteinen asia ja omalla käytöksellä on iso merkitys siihen, miten pitkään noita saa järjestää. 

Nauroin, että musiikinkin kanssa on ihan melkein sama asia olisiko grindifestareilla, periaatteessa kaikki bändit kuulostaa tottumattomaan korvaan ihan samalta, mutta meno on silti koko ajan helvetin hyvä. Lisäksi tuo festivaali on niin paljon kaikkea muutakin kuin musiikkia, kuvataidetta, mielenkiintoisia luentoja ja keskusteluja, workshoppeja. Luennoista itselle mielenkiintoisin oli ehkä yllättäenkin Tunnan, Keimon ja telttanaapurimme luento Goa-menon ja ug-bileitten juurista Suomessa, vaikka ajattelin etukäteen sen olevan vain jotain joukkopärähtelyä, mutta ihan samoja juttuja siellä on ollut, kuin meillä punkkibileittenkin kanssa, poliisiringeistä luimimista ja muuta kikkailua. Myös James W. Jesson luento psyykkisestä kypsyydestä ja psykedeelien käytöstä myös terapeuttisessa, eikä vain bilekäytössä  oli mielenkiintoista kuunneltavaa, vaikka ehkä tuntui osin vähän itsestäänselvältä. Se herätti vähän myös ristiriitaisia ajatuksia, joista ehkä kirjoittelen hänelle mailia tai jotain muuta viestiä tässä kohta. Hyvä kuitenkin, että tuollaisia puhujia tälle festarille tuodaan, koska vaikka ne toki ovat ehkä minulle itsestäänselvää, jollekin muulle se on tietysti täysin uutta ja ihmeellistä ja tärkeää. Ne ovatkin itselle ehkä mielenkiintoisinta antia, aina ne ruokkivat jotain ajatuksia ja jättävät jotain itämään pään sisään.

Nyt pitäisi taas orientoitua arkeen ja lähteä hakemaan kasettiläjää postista, jotta pääsee askartelemaanpaskartelemaan. Kohta saa siis J. Kill & Mr. Mule - Lopun Ajan Kansan Lauluja -kasettia hintaan 5 euroa kappale.

Yöajatuksia.

Tämä on selkeästi paras kämppä jossa olen asunut. Jokaikinen ilta on näyttänyt aivan vähintäänkin niin hienolta, kuin tuo ylempi kuva tuossa noin. Alemman otin, kun käytiin koiran kanssa juoksemassa ilman lamppuja pimeässä metsässä ja jyrkillä ja liukkailla kielekkeillä. On ehkä vähän merkillistä, että metsät eivät pelota minua, mutta kun ei tiedä millaisia nistejä noissa lähimetsissä saattaa pyöriä, niin ei osaa olla ihan niin rennosti, kuin metsässä, josta tietää ettei siellä varmasti tule yhtään ihmistä vastaan. Metsät ovat rauhoittavia ja mukavia öisin.

Katsoin elokuvan I Heart Huckabees. Olisin ehkä halunnut pitää siitä enemmän kuin pidin. Kaikki olemassaolon pyörittely oli ihan mielenkiintoista, mutta tuntui ettei sinne sekaan oltu oikein kirjoitettu minkäänlaista tarinaa, joka olisi varsinaisesti kantanut elokuvana. Fiilis oli vähän ristiriitainen. Periaatteessa ihan hyvä, kai. Nyt katson dokumenttia Dhamma Brothers, joka kertoo Alabamalaisessa vankilassa pyöritetystä meditaatiokurssista. Olen vahvasti sitä mieltä, että jonkinlaista meditaatiota voisi hyvinkin integroida koulujen, vankiloiden ja muiden sellaisten laitosten ja systeemien toimintaan, jossa ihminen tupataan monesti tasapäistämään toisten odotusten armoille. Kouluissa etenkin voisi olla hyvä pakottaakin oppilaita välillä irti opiskelusta, mihin toki on paljon paremminkin nuoriin vetoavia tapoja, mutta voisi tuokin tarjota joillekin yhden itsehuoltovälineen. Kuuntelin aiemmin myös jotain podcastia, jossa Brad Warner selitti siitäkin puolesta, että mindfulnessin kaltaiset liikkeet ovat hyviä ja tarpeellisia yhteiskunnalle, mutta ne etenevät ehkä vähän liiankin nopeasti. Kouluttajilla ei vielä ole ehkä riittävästi kokemusta negatiivisista kokemuksista ja niistä asioista, joita ihmiset saattavat sieltä mielensä pohjalta löytää, ja ne saattavat olla rankkojakin juttuja, joiden kohdalla kokematon ohjaaja ei ehkä osaa toimia oikein. Ymmärrän tämänkin puolen hyvin.

Taivas alkaa ruostua kauniilla tavalla. Kohta se alkaa vihertää hapettuneen pronssin värisenä, ja se on ehkä hienoin sävy, joka sille tähän vuoden aikaan hiipii. Tai sitten se auringon nousun epämääräinen kajastus, joka vähän kerrallaan tuo värit takaisin. En tiedä, kesä on lähestulkoon pelkästään hienoa aikaa Suomessa. Talven pimeys tuntuu vaativan aina eri eväät, eikä niitä tunnu koskaan löytyvän tarpeeksi. Pidän pakkasesta ja kylmästä ja lumen hiljaisuudesta, mutta kun niitäkin on talvesta niin vähän aikaa, muuten se on lähinnä pitkitettyä syksyä ja kevättä, jotka nekin näyttävät monesti aika samalle. On niissäkin vuodenajoissa omat puolesna, mutta niitä ei koskaan muista, ennen kuin ne ovat kohdalla. No, kyllä ne sieltä tulevat, omalla virrallaan, omalla painollaan, niinkuin seuraava aamukin.

Petollinen muisti.

Tänään sain mielenkiintoisen osoituksen mielen hämmentävästä voimasta ja kyvystä erehtyä. Pari päivää sitten väitin jotain, koska minulla oli aiheesta aivan selkeä muistikuva. Tänään näin, ettei asia ollut niin, sen lisäksi murskaava näyttö osoitti, ettei mikään muistamastani näköjään ollut totta. Todisteena siitä oli pressu, joka oli nätisti taiteltu ja sidottu muovipussiin ja laitettu ylähyllylle, sen sijaan, että se olisi sunnuntain univajeisessa kiukussa työnnetty roskakoriin noin vuosi sitten, kuten väitin muistikuvani pohjalta. Minulla ei ole mitään ongelmaa myöntää olevani väärässä silloin, kun olen väärässä, mutta eniten hämmennyn asiasta silloin, kun en tiedä olevani väärässä. Se on häiritsevää siksi, että ei voi korjata mielensä nyrjähdyksiä, jos ei näe mitään virhettä missään. Ne ovat juuri niitä asioita, joita koitan itsessäni ja ajattelussani koko ajan oikaista ja karsia niin vähiin, kuin mahdollista.

Mistä tuo epämääräinen mielikuva tuli? Miksi se oli niin selkeä, on yhä aivan yhtä selkeänä päässäni? Episodinen muisti yhdistettynä persoonallisuuden harhaan on vaarallinen asia. Ne ovat muistin työkaluja, ne auttavat kategorisoimaan asioita ja rakentamaan ehyttä tarinaa minuudesta, mutta ne myös kurovat kiinni aukkoja ja rakentavat riippusiltoja sellaisiinkin asioihin, joilla ei suoranaisesti ole mitään yhteyttä. Tarkoituksena on tietysti rakentaa itsestä mahdollisimman hyvä ja myönteinen kuva, että ihminen voi elää itsensä kanssa. Yksi ongelma kohdallani on se, että kun kirjoittaa paljon tarinoita, mieli tuntuu olevan koko ajan rakentamassa ja lujittamassa tarinoita, olivat ne sitten muistoja, unia, tai ihan vain päässä eläviä novelleja, joita en ole kirjoittanut. Monesti nämä kaikki menevät sekaisinkin, aiheuttaen muistiin kaikenlaisia surrealistisia elementtejä. En luota muistiini yhtään. En pidä mitään mennyttä vakuutena siitä, että olisin "tietynlainen" ihminen. Olen omassa päässäni olemassa vain tässä ja nyt. Siitä huolimatta kaikki se, mitä minulla on käsissäni "nyt", perustuu vaan muistoon siitä mitä minä olin hetki sitten. Ja se juuri, kaiken hidas virtaaminen, on petollisinta tällaisten valeiden kannalta.

En pyri ajattelemaan itseäni minkäänlaisena ihmisenä. Saan kuulla kaikenlaisia yhdentekeviä adjektiivejä (vaikka "mulkku" taitaa tosin olla substantiivi) lähes aina, kun eksyn ihmisten ilmoille. Siitä syystä olen leikannut aika paljon juuri siitä ihmisten ilmoilla pyörimisestä, vaikka se välillä olisikin ihan mukavaa. Olisi kiva keskustella ihmisten kanssa vaikkapa luovuudesta, eikä kuunnella sitä sössötystä siitä miten luova olen. Jos lopetan millä tahansa hetkellä kaiken tekemisen, olenko enää luova? Aletaanko sitten puhua, että olin ennen niin luova, mutta sitten takki tyhjeni? Luovuus on ennemmin jonkinlainen palamistuote tekemisestä, siitä että tahtoo kokea jatkuvaa flowta ja tehdä asiat niin, että voi maksimoida siinä flow-tilassa elämisen. Pari viime päivää olen tuntenut oloni todella kömpelöksi ja hajamieliseksi, vaikka olen istunutkin ihan tavalliseen malliin. Mutta sitäpä ei ole kukaan ollut näkemässä, joten sitä ei suoranaisesti ole ollut olemassa kenellekään. Ja voin kai olla varma siitä, että kunhan vain löydän taas luontaisen flowni, aivot koittavat kuopata nämä pari päivää niin nopeasti, kuin mahdollista.

Lukemista lukemisen vuoksi.

Tässä katselen Hiroshimasta kertovaa dokumenttia ja taas lähinnä ärsyttää amerikkalaisten into uudelleen dramatisoida kaikki. Kesäteatteritason kohtaukset harvoin tuovat dokumenttiin varsinaista informaatioarvoa ja usein vain tulee sellainen vaivaannuttava olo, että joku tyhmä ottaa tämänkin kuitenkin todellisesta matskusta ja luulee katsovansa jotain historiallista faktamatskua, vaikka se kaikki on tehty vain tyydyttämään amerikkalaista intoa esittää juttuja. Toki sitä tehdään muuallakin, muttei todellakaan sellaisella innolla ja siinä mittakaavassa, kuin Amerikassa. En tiedä onko kukaan muu huomannut sitä, mutta kun pällistelee dokumentteja yhtä paljon kuin minä, alkaa huomata selkeitä eroja tuollaisissa jutuissa. Esimerkiksi ranskalaiset dokumentit tuntuvat monesti aivan samalta, kuin ranskalainen kirjallisuuskin, mikä tosin voi johtua siitäkin, että olen lukenut ranskalaisista lähinnä Camusta, Sartréa, Célineä ja Voltairea (tosin Beckettinkin voi ehkä lukea ranskalaisiin kirjailijoihin), ja nähnyt ehkä tietyn tyyppisiä dokumentteja, mutta monesti niissä on samanlainen eksistentialistinen ote.

Aiemmin katsoin myös dokumentin Brad Warnerista. Koen hänen ajatusmaailmaansa tietynlaista samankaltaisuutta siksi, että koen tämän punk-zen-yhteyden aika samanlaisena. Molemmissa tapauksissa se on jonkinlainen yritys löytää jotain äärimmäistä ja todellista, jotain sellaista joka ei murene käsiin jos sitä vähän hutkii ympäriinsä. Vaikka punk genrenä ja skenenä onkin jo kuollut pystyyn, sen laidoilla tapahtuu silti vielä jotain mielenkiintoista. Grindcoresta saa helposti tylsää ja geneeristä myös, ja yleensä juuri silloin saa koko skenen hyväksynnän. Siksi olenkin katsonut, että niin kauan kuin ollaan vähän ei-toivottu pöytävieras tai loinen tässä hommassa, kaikki on lähtökohtaisesti melko hyvin. Silloin tehdään jotain eri tavalla. Toisaalta ei edes osata tehdä tätä kuin omalla tavalla, eikä minua oikeastaan edes kiinnosta kelpaako se kenellekään. Samoin, kuin sanoin grindikeikalla jollekin, jolle kymppi vihkosta oli liikaa, että ei sitä ole mikään pakko ostaa. Joku toinen ostaa sen kyllä. Ei minua kiinnosta myydä sitä ihmiselle, jota ei kiinnosta lukea sitä. Se on vapaus, joka tulee sen mukana, kun tekee kaiken itse. Ei ole mitään tarvetta nuolla kenenkään persettä. Tiedän, että tälläkin bändillä on enemmän ......"faneja"? kuin mitä se oikeasti ehkä ansaitsisikaan ja olen siitä oikeasti todella kiitollinen. Se ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys pertunmaalaisille, jotka eivät pentuna saaneet polkea edes jalalla rytmiä musiikin mukana, kun se oli vaan "melua". Nyt sitten melutaan niin helvetisti, ettei kukaan voi ainakaan jättää sitä huomiotta. Sitä kautta kirjoittaminenkin antaa minulle mahdollisuuden tutkia olemassaoloa pienten välähdysten muodossa, se antaa mahdollisuuden olla pilaamatta tekstejä millään ylimääräisellä (sen teen tällä puolella sitten senkin edestä).

Zen taas näyttäytyy minulle tämän luonnollisena jatkumona: kyseenalaistamisena, joka jatkuu olemassaolon ja olemisen ja tietoisuuden ytimeen asti. Se on toki ollut elämässäni jo ennen kuin tiesin mitä grindcore on, mutta tuntuu, että kaikki on löytänyt oman, oikean paikkansa vasta näiden asioiden muljahtaessa parempaan asentoon ajatustoiminnassa. Tai näennäisesti oikean paikkansa, toki se on aivan yhtä selkeässä ja jatkuvassa muutoksessa, kuin mieli muutenkin. Kaikki on koko ajan sopeutumista, muutosta, kehitystä. Virtausta. Eikä sillä ole mitään varsinaista päämäärää, molemmissa on kyse vain tekemisestä ja olemisesta itsestään. Istumisesta istumisen vuoksi, huutamisesta huutamisen vuoksi, kirjoittamisesta kirjoittamisen vuoksi. Ymmärrätkö?

Levyhommat muljuu eteenpäin.

Noh, käytiin tekemässä demo uudesta levystä. Siitä tuli aivan tajutonta tykitystä ja hämyilytkin kuulostaa juuri siltä miltä ajattelinkin niiden kuulostavan. Vielä kun tehdään kaikenmaailman välinoisea ja muuta sekoilua ja treenaillaan sen verran, että saadaan nauhoittaessa soitettua niin tiukasti, ettei siihen jää kellekään mitään mutinoita, niin kehtaa lähteä vertailemaan vaikka isolle kirkolle.  Tässä on biisit ja pituudet, järjestys muuttui ainakin vähän vielä.

Kyllä tätä on helvetti vieköön odoteltukin, etenkin kun tietää, ettei siinä mene kahta päivää kauempaa, kun raavitaan levy kasaan. Kaikille kertyy pää täyteen kaikenlaista paskaa, ja kyse on ennemmin siitä, että päästetään se ulos. Black Mouth oli levynä vähän liian pitkä, samplejakin oli ehkä vähän liikaa, tämä ei mene kauheasti yli kahdenkymmenen minuutin. Sanoituspuolella pyöritään ehkä enemmän tietoisuuden, itseinhon, olemassaolon ja todellisuuden halkomisessa, kun se nyt on tässä viimeisen puoli vuotta ollut aika pitkälle kantava teema kaikessa ajattelussa. Totuus sattuu, veitsi on aina yhtä terävä, olit kumassa päässä hyvänsä. Joko se tappaa ihmisen, tai pelastaa ihmisen, se ei varsinaisesti ole veitsestä kiinni.

Seuraavana pitäisi alkaa miettiä kansitaidetta. Nyt kun tuon kuuli kokonaan, niin värimaailma päässä nyrjähti ainakin aivan täysin uusiksi. Näen sen melko selkeänä, mutten oikein tiedä mitä tahdon sillä tehdä. Pitää vähän pyöritellä ja miettiä. Eipä tuota nyt ole vielä treenattu ja nauhoitettukaan kunnolla, joten eikai tässä kiire ole.

Syvällä mudassa.

Kaikki mitä sanoin edellisessä tekstissä pitää yhä, ehkä vieläkin enemmän. Siksi en palaa niihin aiheisiin enää. Tämä päivä kului melko pitkälle Cut To Fitin seuraavaa levyä duunaillessa, tehtiin muutama uusi biisi ja jauhettiin niitä läpi, alkaa olla sen verran fyysisiä biisejä, että saa jo vähän treenaillakin. Jätkille siis. Huomaan itse kirjoittavani biiseihin vähemmän ja vähemmän, pyrkien tiivistämään asiaa mahdollisimman paljon ja mahdollisimman lyhyisiin pätkiin. Paljon olisi neljän lauseen biisejäkin, mutta niitä pitää vähän leikellä palasiksi ja yhdistellä keskenäänkin, kun nuo on niin innokkaita toistamaan juttuja. Huomenna mennään demottelemaan kaikki biisit ja katsotaan paljon siinä on materiaalia, uskon, että muutaman biisin jälkeen levy alkaa olla aika pitkälti kasassa. On vähän puhuttu, jos seuraavasta tehtäisiin vinyyli, eikä laitettaisi sitä sitten yhtään minnekään.

Näpertelyn puutteessa olen sitten kirjoitellut sanoja vanhasta vihkosta uuteen ja kohta voisin vääntää Lopun Ajan Kansan Lauluille sanoitusliitteitä, ihan vain että saa siihenkin jotain tekemistä. Kunhan kasetit tulee, pääsee leikkelemään ja liimailemaan urakalla. Ei jaksaisi odottaa, mutta minkäs teet. On täytettävä tyhjää tilaa jollain muulla. Ajattelin ehkä opetella ja tehdä jonkinlaisen coverin tästä, koska eilen näin tämän (T)Error nimisen dokumentin lopputeksteissä ja se pysäytti aika tehokkaasti. Se sopii fiiliksiin sikälikin, että pääsisi soittelemaan Wurlitzerilla vähän enemmän. Se on ihan liian vähällä käytöllä siihen nähden, mitä kaikkea sillä voisi tehdä.

Itse dokumenttikin oli hyvä, vaikka aluksi se tuntui vähän summajenkkidokkarilta. Entinen Mustien Panttereitten radikaali toimi FBIn vasikkana ja käytännössä duuni oli provosoida muslimeja ilmaisemaan jotain halua lähteä terroristiksi, jotta heidät voi käräyttää ja vangita terroristeina. Mielenkiintoiseksi homma meni siinä vaiheessa, kun dokumentin kuvaajat pääsivät myös epäillyn lähelle ja kuvasivat kummankin osapuolen fiiliksiä toisen tietämättä. Siinä näki, miten hataralla pohjalla ja kusisesti tuokin touhu pyörii, tuntuu että isoin ongelma kaikessa terrorismin vastaisessa sodassa ja amerikkalaisten touhuissa on kiire, hutilointi ja yleinen pikajuoksukuseminen. Minkä lisäksi jo ylipäätään se, että joidenkin duuni on yllyttää porukkaa terrorismiin jotta ne voitaisiin vangita siitä, on aika kyseenalaista. Toisaalta tuollaistenkin duunien olemassaolo ei varmaan helpota sitä amerikkalaista vainoharhan ilmapiiriä, joten ehkä tämän dokumentin myötä jonkinlainen empatia tavallisia, silmään kustuja amerikkalaisia kohtaan kasvoi. Suositeltava pätkä joka tapauksessa, vaikka tuntuikin, että meni vähän aikaa ennen kuin se lähti käyntiin. Netflixistä löytyy, jos ei muualta.

Värit, ryhmät ja muut yhdentekevyydet.

Lueskelin tässä kaksi tekstiä noista Ameriikan viimeaikaisista väkivaltaisuuksista, rasismista ja muusta vastaavasta. Ensiksi Henry Rollinsin teksti siitä, miten maailma on ollut ihan yhtä fucked up koko ajan, mutta sosiaalinen media tuo sen nyt selkeämmin näkyville myös valkoiselle väestönosalle, jota se ei suoranaisesti koske ja joka ei muuten sitä välttämättä kohtaa. Toinen teksti taas on Brad Warnerin kirjoitus siitä, miten tämä ei sikäli ole pelkästään amerikkalainen ongelma, ja miksi tällaisen narratiivin käsitteet ovat hieman keinotekoisia ja kapeita jopa amerikkalaisessa kontekstissa. Molempien perustavanlaatuinen sanoma, tai ns. "bottom line" on kuitenkin sama: kaikki on vain ja ainoastaan meidän käsissämme, joka hetki, hetkestä toiseen. Rasismi, ihmisten kohtaaminen, empatia, ymmärrys, kyky antaa menneiden kokemusten olla määrittämättä sitä, miten kohtaamme uuden ihmisen, jonka kanssa meillä ei ole ollut koskaan ennen mitään tekemistä. Warnerin tekstissä se on vielä ehkä selkeämmin esillä ja luettavissa. Olen hänen kanssaan samaa mieltä jokseenkin kaikesta.

On helppo sanoa, etten ole kykenevä ymmärtämään kaikkea vaikeutta, joka sisältyy eri rotuisen elämään missä tahansa. Olen pyörinyt kuitenkin riittävästi paikoissa, joihin minulla ei ole ollut mitään asiaa ymmärtääkseni eristyksen ja ulkopuolisuuden voiman. Minun ei tarvitse elää sen kanssa päivästä toiseen, ja voin vain tehdä parhaani sen edistämiseksi, ettei kenenkään tarvitse kohdata sitä minun taholtani. Sen suurempaan ihmeeseen en kykene, en ole tehnyt mitään aktiivista valintaa ihoni tai synnyinmaani suhteen, ja tiedän ettei sellaista ole tehnyt kukaan muukaan. Tuntuu siis todella käsittämättömän pöljältä minulle, miten ihmisiä syrjitään sellaisten asioiden perusteella, joita ihminen ei ole valinnut. Meitä on täällä seitsemän miljardia. Tämä homma nyt ei toimi enää niinkuin joskus 1800-luvun siirtomaa-aikoina, kun voitiin vaan mennä valtavat nenät edellä ja vaatia kaikkea. Ja se on äärettömän hyvä. Ei minkään valkoisen syyllisyyden vuoksi. En ole koskaan suostunut kantamaan vastuuta ja syyllisyyttä muista, kuin omista teoistani, eikä minulla ole vastuuta siitä, mitä en ollut tekemässä. Minä en ollut olemassa silloin. Se ei ole ollut minun valintani. Tämä on. Avoimuus, rehellisyys, yritys tehdä elämästä ja maailmasta siedettävämpi kaikille olennoille ja pyrkiä aiheuttamaan niin vähän vahinkoa ja kärsimystä kuin mahdollista. Meidän täytyy pitää huoli siitä, että niille olioille, jotka täällä ovat olemassa, on mahdollisimman hyvät olot. Toki myös ymmärrän, että tällä ihmismäärällä se on äärimmäisen hankalaa, mutta ei se voisi helppoa ollakaan.

Minusta ihmisten jakaminen oikein mihinkään ryhmiin ("mamut", "suvakit", "rajakit", kaikki nämä vajakit lyhenteet, joita tässä nyt tunnutaan tykittelevän ilman, että noiden sanojen lyhentäminen varsinaisesti säästää kenenkään aikaa tai hermoja) on vieraannuttavaa ja vaivaannuttavaa. Vieraannuttavaa siksi, että aivan kuten "black people" ja "white people", se mättää aivan täysin spektrin ääripäissä olevia persoonallisuuksia samaksi bulkkimössöksi ja vaivaannuttavaa siksi, että sellainen kielenkäyttö on tavallista ja kannustettua aina ennen sotaa. On helpompi tappaa jotain sellaista massaa, joka on epäinhimmillistetty pois siitä samasta kuolevaisesta arjesta, jota me elämme. Tämä sama on tosin vaivannut suomalaista kirjallisuutta, putkakopissa yritin tylsyyksissäni lukea Kollaa Kestäätä moneen kertaan, mutta aina heitin sen vitutuspäissäni nurkkaan, kun vihollisen sielunelämää ei ollut olemassa. Sain luettua 100 sivua. Céline kirjoitti samasta sodasta, ja jaksoin lukea 600 sivua ilman ongelmia, miksi? Siksi, että Céline kirjoitti kuolevaisuudesta, sodan järjettömyydestä, vihollisuuksien kaksiulotteisuudesta joka ei kestänyt mitään syvempää tarkastelua, pelosta, hulluudesta... ihmisyydestä. Siitä mikä meitä kaikkia yhdistää. Väri on olemassa, kulttuuri on olemassa, mutta mitään hienoa ei ole seurannut eristymisestä. Mikään kulttuuri koko ihmiskunnan historiassa ei ole jatkanut kehitystään kovin kauaa sen jälkeen, kun on päätetty vetää rajat kiinni ja eristyä.  Nykyisten valtioiden romuttamisessa en tosin näe juuri mitään huonoa, koska ne perustuvat keinotekoisille rajoille muutenkin. Ne ovat jäänteitä 1800-luvun nationalistisesta ja kansallisromanttisesta noususta ja sopivat aikaan, jolloin ihmiset eivät päässeet liikkumaan yhtä vapaasti kuin nyt. Tämä aika ja maailma on globaali. Meidän täytyy sopeutua siihen.

Palatakseni taas varsinaisten tekstien aiheeseen, tuntuu että Suomessa poliisin "neekeri" on hippi. Se into mikä palaa silmissä aina kun saa pysäyttää rastapään on välistä jopa absurdia seurattavaa. Jos ennen "Iltaa" tervehdystä kuulee "OOTKO POLTTANU PILVEÄ TÄNÄÄ, HÄ!?", niin kyllä se töksähtää korvaan sen verran lujaa, että tekisi mieli olla vähemmän yhteistyökykyinen, mutta kun tietää, ettei se palvele mitään tarkoitusta, hyppii vaan mukana ne samat renkaat, syynätään laukut ja taskut ja ihmetellään pettyneitä ilmeitä kun ei tällä hipillä olekaan huumeita. On se hillinnyt intoa pyöriä pihalla ihmisten aikaan siitä huolimatta. Yöllä saan sentään olla rauhassa, kun poliiseillakin on enemmän tekemistä juoppojen kanssa.  Täällä ei sentään aleta heti teloittamaan jengiä, vaikka sille yleensä naureskellaankin, että kuski pysäytetään ja meikä ammutaan varmuuden vuoksi etupenkille.

Tiedän, ettei tämä teksti ketään suoranaisesti laita kyseenalaistamaan omaa kantaansa. En minä ole käännyttämässä ketään muutenkaan. En ole kenenkään muun, kuin järjen ja tolkun puolella. Pelikentän tulee olla mahdollisimman tasainen kaikille. Ihmisillä tulee olla oikeus elää oma elämänsä ilman, että heitä potkitaan päähän jostain sellaisesta, mikä ei ole heidän vikansa ja minkä kanssa heillä ei ole ollut mitään tekoa. Siitä syystä en oikein lämpeä myöskään näille social justice warrioreille, vaikka ymmäränkin heidän pohjimmiltaan tarkoittavan hyvää. Mutta niinhän me kaikki tarkoitamme. Näkemys hyvästä vaan on aina täysin subjektiivinen, enkä itse usko hyvän olemassaoloon sen enemmän kuin pahaankaan, enkä kuvittele kykeneväni rajallisesta perspektiivistäni näkeväni mitään yhtään sen paremmin kuin kukaan muukaan. Painotan vain sitä, ettei kenenkään pitäisi uskoa kuulopuheita, huhuja, valheita ja muuta paskaa vain siksi, että kaveritkin uskoivat.

Nahan luontia, osa kaksituhattakaksisataajotain

Näin unta jossa juttelin taas papan kanssa ja sanoin että hän näyttää voivan ihan hyvin, mihin hän nauroi, että kai se nyt voi kun tämä on minun uneni ja kuvittelen kaiken. Sitten hän sanoi, että mummoa kuulema ärsyttää kun unissani on aina liikaa tällaisia metatasoja, mihin vastasin että niitä tuntuu olevan liian vähän ku en näe heitä useammin. Tämä on sikäli ihan mielenkiintoista, että isovanhempien kuolemasta asti olen aika tasaiseen nähnyt unia joissa juttelen niille kaikesta. He ovat minulle vieläkin ihan yhtä elossa. Tiedän, että se on jonkunlainen psyykeen itsehuoltojärjestelmä, ja olen toisaalta aika kiitollinen että se on ottanut juuri noiden ihmisten muodon. Se tuntuu jotenkin tärkeältä ja varmistaa osaltaan sen Hofstadterinkin teorian siitä, että kuolleet ovat olemassa niin kauan kuin on eläviä, jotka heidät tunsivat. Ja sen jälkeen kaikki ne pienet osaset meistä valuvat vähän kerrallaan tiettyinä piirteinä eteenpäin, niille jotka eivät tunteneet meitä, mutta ihan yhtä merkittävinä, vaikkei osatakaan ehkä subjektiivisista loukoistamme sanoa, mistä mikäkin piirre tulee.

Olen taas tämän unen jättämän epämääräisen mietteliään olotilani ajamana miettinyt tätä 27 vuoden ikää. Olen ennenkin ilmaissut ajatukseni siitä, että solujen uusiutuminen seitsemän vuoden jaksoissa tuntuu jotenkin, ehkä vain alitajuisen placebon vaikutuksesta, tuntuu toimivan jonkinlaisena syklisenä kriisiytymisen työkaluna. Toki tämä solujen vaihtuminen ja muuttuminen on niin graduaalia, ettei sitä pysty mitenkään osoittamaan, että tässä kohtaa ne kaikki nyt ovat vaihtuneet, mutta ehkä jo pelkkä tietoisuus siitä, että kohta minussa ei ole yhtään samaa solua, kuin silloin viimeksi kun tätä pähkäilin riittää laukaisemaan jonkinlaisen henkisen ajatusprosessin. Viime väliin tuli paljonkin monenlaista, ihmissuhteiden päättymisiä ja isovanhempien kuolemia ja kaikkea muuta kriisiytymistä, sitä edellisellä kierrolla muutin pois kotoa ja kasvoin ulos siitä nahasta, jolle elämä oli oikeastaan pelkkää kärsimystä, itsevihaa ja kuoleman odotusta. Nyt tuntuu siltä, että edessä on jotain parempaa. Ymmärrän, miksi niin monet ovat tappaneet itsensä tässä iässä, koska tämä on sitä aikaa, jolloin lasketaan irti monista vanhoista asioista. Kyvyttömyys laskea irti, tulla joksikin toiseksi, kulkea eteenpäin voi olla helvetin raskasta ja synnyttää äärimmäisiä vastareaktioita. Mikään ei pysäytä kaikkea niin selkeästi ja tehokkaasti, kuin itsensä tappaminen.

Elämä on tuntunut viime päivinä vähemmän ahdistavalta. Toisaalta osa siitä on ollut intoa kaiken bändihommiin liittyvän tekemisen ja väkertämisen puolesta, kohta tulee Lopun Ajan Kansan Lauluja kasetit ja sitten saan taas tehdä kansia, kirjoittaa saatteita, lähettää arvostelukappaleita, tehdä kaikkea sitä mukavaa näpertämistä, mitä uuden julkaisun vääntäminen pitää sisällään. Nautin siitä kaikesta. Nautin itse tekemisestä, uusien taitojen oppimisesta, omavaraisuudesta, kaikesta. Seuraavana aion miettiä miten olisi parasta järjestää puoliakustinen bändi J. Kill & Mr. Mule-hommiin. Lopun ajan laulujen kuuntelusta tuli niin hyvä fiilis, että tapailin vähän niitäkin juttuja, mitä en ajatellut koskaan niistä soittelevani livenä missään. Jos saisi jonkun 4-5 hengen porukan kasaan (kaksi on oikeastaan jo mielessä ja suostuneet mukaan) niin voisi olla aika siistiä treenailla joku kymmenen biisin setti kasaan ja soitella keikkoja. Kuukauden päässä olisi yksi päivä, mihin voisi koittaa Torveenkin sihtailla sellaista. Ellen järkkäile grindiä sinne. Katsotaan mitä tapahtuu.  Seinäjoen keikasta ei kuulunut mitään, joten sovittiin lauantaiksi treenit ja mennään tekemään levy loppuun. Tuntuu, että viimeisen vuoden aikana olen oppinut ja kehittynyt valtavasti kaikesta, ja kohta seistään jonkun uuden ja mielenkiintoisen kynnyksellä.

J. Kill & Mr. Mule - I Exist

Nyt on tuo levy Youtubessakin kuulostelun helpottamiseksi. Kävin juoksulenkillä, voi olla että aamulla jalat kiittävät mieltä haistattamalla pitkät paskat ja kieltäytymällä kaikesta toiminnasta.  Vaikkei sitä juossut muutamaa kilometriä pitempään, on se tälle keholle aina shokki, kun sen tekee riittävän harvoin. Toki se tekee hyvääkin, mutta ei sitä silti intoudu muutamaa kertaa useammin yhtä vuotta kohti juoksemaan. Sen tarkoitus on lähinnä näpäyttää kehoa siitä, ettei saa tottua olemaan liian mukavasti. Näyttää, että voin koska tahansa saada näin tyhmiä ideoita ja lähteä toteuttamaan niitä hetken mielijohteesta ja pilata ihan hyvän illan ja seuraavan päivän. Älä oo hippi liian mukavasti!



Erehdyin tekemään sen virheen, että aloin googlettaa olisiko mellotronisampleja mahdollista saada keikoille ilman tietokonetta jollakin tavalla, ja löysin digitaalisen mellotronin, hintaa 1990 euroa. Koska pyöritän näitä kaikkia bändihommia lähinnä työkkäreillä ja muilla yhteiskunnassa loisimisrahoilla, ei ole kauhean todennäköistä, että ihan heti saisin tuollaisia rahoja kasaan, mutta tuollainen värkki olisi kyllä keikkahommiin aika täydellinen lisä. Siihen vielä joku yksinkertainen rumpukone, ja pystyisin tekemään kaiken tämän heittämällä livenäkin, pelkän kitara-ambientin sijaan. Ei sillä etten rakastaisi kitaramölyäkin niin paljon, etten olisi tyytyväinen sen kanssa. Mutta mellotron on ollut aina itselle jotenkin absoluuttinen tavoite. Oli se sitten digitaalinen tai "oikea" (niitä on Suomessa vain muutamia, lähinnä Esa Kotilaisella kai), kunhan se olisi jotenkin oma soittimensa, ettei sen poistaminen olisi vain yhden klikkauksen päässä, ja kunhan saisi vain kanniskella keikoilleen jotain turhan painavaa.



Nyt olisi kai aika alkaa suunnata kohti unten maita. Lähinnä siksi, että päätä alkaa särkeä vähän. Kohta sitä särkee muuten enemmän, ja silloin sitä särkee luultavasti vielä herätessäkin ja koko päivän voi viettää migreenissä. Kun näitä sattuu riittävän monta, alkaa tunnistaa merkit ajoissa. Sitä paitsi kun herää aikaisin, voi taas luukutella musiikkiakin kovemmalla, kuin nyt. Ehkä sitä tästä nyt sitten..

Olen olemassa. Toistaiseksi.

Kesä tuo näemmä mukanaan taas tavanomaiset huolet, tulot putoaa opiskellessa aina vain enemmän ja enemmän, eikä kaikki yhtäkkiä olekaan niin helppoa, kuin miltä tähän asti on tuntunut. Ei edes huvita arvailla, miten paljon hymyilyttää vuoden päästä, kun työkkärit loppuvat ja pitäisi opiskella loput kaksi vuotta pelkän opintotuen varassa. Voi olla, ettei ole oikein varaa asua ainakaan kaupungissa, saati Suomessa muutenkaan siinä vaiheessa, joten pitää vähän alkaa tähtäillä ulkomaan vaihtoa jo sillä silmällä, josko pääsisi jotenkin kätevästi paikkaan, jossa voisin tehdä duunilla loput koulusta. Vaikeus on tietysti siinä, etten edes tiedä mihin menisin ensimmäisen harjotteluun, jonka aika olisi ensi kesänä. No, sen aika on sitten, parempi vain keräillä jämät tässä ja nyt ja tunkea ne ikeniin sulamaan.

I Exist tuntuu kelvanneen, laitan sen jossain vaiheessa youtubeenkin, voisin kyllä ehkä laittaa pari muutakin levyä, kun ei tuo nyt ole niin kauhean iso homma. On sellainen olo, että tekisi mieli alkaa duunailla seuraavaa juttua. Enemmän ihmisäänen pohjalta, koittaa luoda jotain vähän saman suuntaista jollain toisella lähestymistavalla. Saa nähdä mitä siitä tulee, dubilevynä minä tuotakin aloin tehdä, mutta lopulta siihen tulikin vain viimeisiä biisejä. Tärkeintä on vain antaa sen tulla juuri sellaiseksi kuin se on tulossa, eikä pitää kiinni jostain omasta harhaisesta kuvitelmastaan siitä, mitä muka on tekemässä. Muuten tulee vain pakotettu köntsä, jolla et itsekään tee yhtään mitään.

Tai niin sen olen ainakin omalla kohdallani kokenut. Varmaan jo pitkälle sadan levyn verran, kun laskee omat ja bänditouhut yhteen. Kaikki menee sykleissä, kaikelle on aikansa ja paikkansa elämän kierrossa, se on yhtä spiraalia johon tulee koko ajan lisää, mutta mistä vanha ei häviä. Vanha toistuu aina jossain sellaisessa kohdassa, jonka uskoisin sattuvan aika tasan kultaiseen leikkaukseen, mikäli tätä pystyisi jotenkin ihmiselämää tarkastellessa kätevästi observoimaan. Kierrokset kasvavat kehän myötä. Tänä kesänä tosi monet asiat ovat menneet samansuuntaisesti, kuin kolme vuotta sitten. Sitä on ollut mielenkiintoista havainnoida. Kaikki toistuu, mutta ei koskaan samana, sinä olet kasvanut ja kehittynyt ja niin on kaikki sinun ympärilläsikin. Tiedät enemmän ja paremmin, mutta voit olla myös rajoittuneempi, kun luulet tietäväsi paremmin. Siksi et huomaa sitä, ettei mikään ole samanlaista, vaan luulet olevasi kehässä, etkä ymmärrä sen olevan vain spiraali, ei ympyrä. Se ei ole menossa takaisin päin, aika ei kohdallasi fysiikan laeista johtuen kulje takaisinpäin, et pääse koskaan taaksepäin, vaikka yrittäisitkin toistaa samoja taikoja ja uskotella itsellesi, että kaikki pysyy samana. Mutta se on harhainen käsitys, niinkuin kaikki käsitykset ovat. Myös tämä esittämäni. Ihminen kaipaa analogioita, todellisuus ei.

I Exist

Tässä parin päivän aikana olen lähinnä tehnyt valmiiksi kaikenlaisia keskeneräisiä juttuja. Pöydällä pyöri pitemmän aikaa kesken tällainen, jolle en osannut tehdä oikein mitään, joten tein siitä sitten kollaasin. Tänään tein saman toiselle vastaavalle pyörijälle, joka jäi kesken ehkä kuukausi takaperin, eikä vain tullut tehdyksi, kun kaikki muu vei huomion. Joko asiat tehdään NYT, tai niitä ei tehdä ollenkaan.

Löysin myös vihkoa läpikäydessäni yhden tällaisen jutun vuodelta 2013, mitä en ainakaan muista laittaneeni yhtään mihinkään, koska tahdoin vain sotkea vihkon loppuun, jotta pääsisin siitä eroon. Muistan tehneeni sen kuitenkin aika pian Alastoman Lounaan lukemisen jälkeen, ja kun nyt tilasin kirjan itsellenikin, on se ehkä taas jotenkin ajankohtainen. Joten tässäpä sekin.

Näiden lisäksi otin eilen ja tänään asiakseni lopetella ne loppulaulut, joita aloin tehdä ennen kuin lähdettiin taas soittelemaan rokkenrollia ympäri kyliä. Niistä tuli oikeastaan aika vitun hyviä. Jonkinlaista minimalistista triphopia, tai eeppista minimalismia, tai mitä lie. Minun korviini kaunista, mutta se nyt ei taida sanoa mitään. Luulin, että Matatadronellakin tehdään rauhallista ja chilliä ambient-musiikkia, ja keikan jälkeen oli kuulema sanottu, että ahdistavia kouluammuskelufiiliksiä riitti. Jännä, miten värit näyttävät eri ihmisille niin erilaisilta. Mutta subjektiivistahan kaikki toki on.

Keikat lusittu, mitässsitte..

Nyt on kaikki viikon keikat soiteltu ja on aika ottaa vastaan sunnuntai. Eilinen yllätti kyllä helvetin positiivisesti, koska odotukset olivat epämääräiset ja vähintäänkin kaksi-, ellei jopa nelijakoiset. Kun päästiin paikalle, kaikki oli kuitenkin hoidettu hyvin ja järjestelyt oli asialliset, aikataulut nyt olivat pari tuntia myöhässä, mutta siltä ei voi välttyä jos antaa hevibändien hieroa soundcheckejä oman mielensä mukaan. Ehdotinkin, että ensi vuonna voisin tulla potkimaan vähän vauhtia niihin roudailuhommiin, koska oikeasti ne saa vaikka kuusihenkiselle bändille tehtyä vartissa, jos kaikki vaan tietävät mitä tekevät, eivätkä tule sinne hieromaan ja kokeilemaan. Omaan vaihtoon ja checkiin ei kyllä sen pitempää mennytkään, kuten ei mennyt edellisen illan Harhakuvia-vaihtoonkaan, vaikka oli kitarat ja kaikki räpellettävänä. Siinä säästää monen ihmisen hermoja ja intoa, kun tekee noi tietyt jutut nopeasti ja hyvin.

Keikka tuntui ihan helvetin hyvältä. Vaikka sitä meinasikin olla parin päivän kekkuloinnin jälkeen vähän räkätautinen olo, niin sai sitä revittyä itsestään kaksikymmentä minuuttia irti ihan helposti. Muistikuvat ovat vähissä, mutta otsa ainakin on täynnä kapselin lommoja. Cut To Fitin kanssa vetäminen tuntuu yksinkertaisesti helvetin hyvälle. Se on jotain omaa, aivan alusta asti itse tehtyä ja meidän käsissä makaavaa, eikä siinä ole kellään mitään sanottavaa. Se on meidän. Se on parasta koko hommassa. Siksi se myös tuntuu omalta. Nyt kun ei taas ole saanut soittaa aikoihin meinaa olla jopa herkkä olo siinä vaiheessa kun Vili lyö ensimmäiset tahdit käyntiin. Sitten pimenee keikan ajaksi. Sitten roudataan pois niin nopeasti, kuin pystyy.

Spawn From Deceitkin soitti yleisön jämille helvetin kovan keikan. Niillä on vaan niin helvetin hienoja ja raskaita juttuja, etenkin kitarahommia, riitasointuja ja oikealla tavalla kieroja riffejä. Siitä tulee aina hyvä mieli! Keikkojen jälkeen ajeltiin meille, pällisteltiin Bo Burnhamia ja mentiin nukkumaan. Rokkenroll. Tänään voisin pällistellä niitä keskeinjääneitä musiikkihommia ja juoda vielä vähän lisää kahvia. Ensi viikonloppuna saatetaan soitella Seinäjoella skeittihallilla jossakin, mutta se ei ole vielä aivan varmaa. Olisihan se nyt taas mukava saada pari keikkaa lisä tällekin kuulle. Parin viikon päästä on tosin Kosmos-festarit, jonne olen menossa siivoilemaan ja fiilistelemään. Oli sen verran hyvä reissu viime vuonnakin, että pakko lähteä.

Vastavirta pelattu läpi, tänään Sopenkorpi

Soitin ehkä elämäni ensimmäisen oikeasti hyvän keikan Vastavirralla eilen. Lavasoundi on aina vähän tukkoisen oloinen, mikä haittaa huutohommissa fiilistä ehkä inasen, mutta kitaralla voi luottaa, että se kyllä tekee mitä tekee ja pitää. Jossain vaiheessa jätkät huomauttivat vireestä, vaikkei sen kanssa ollut isompaa ongelmaa, eivät ehkä ole tottuneet kuulemaan jousikaikua vaan noin lujalla. Mutta hauskaa oli, ihmisetkin tuntuivat nauttivan ja oli sellainen olo, että kerrankin antaa ihmiskunnalle jotain takaisin, eikä vaan loisi kaikkien lihassa. Se oli ihan mukava fiilis.

Tänään pitäisi sitten olla tuo ihmeellinen ja epämääräinen Teurastamo Metal Burst. Saa nähdä millaista sekoilua se on, 16.30 olisi tarkoitus soittaa, eikä kukaan ole kovin tarkasti informoinut paikastakaan. Mölyä kohti ja omat mölyt käyntiin. Pitää ehkä jopa kuunnella vähän Black Mouthia että muistaa biisejä, kun ei ole pariin kuukauteen ollut mitään tekoa koko homman kanssa.

Sen jälkeen majoitan Spawn From Deceitin ja eiköhän siinä jotain mukavaa oheistoimintaa ja ehkä musiikin duunailua keksitä. Onneksi on soittimia ympäri kämppää niin voi pitää akustiset jamit olkkarissa koska vaan. Se on aina ollut se idea, vaiķkei soittelijoita käykään täällä niin paljon, kuin Vesijärvenkadulla aikanaan. Melkein järestään sunnuntait oli akustisen jamin päiviä. Se oli ihan mukavaa, mutta olen myös onnellinen tästä rauhasta, jossa saan nykyisin olla.

Lepis takana, tänään Vastavirta

Eilinen meni hyvin enkä jäänyt edes tappiolle. Bensatkin saatiin Seli Selille ja miksaajat maksettua ja muut kuumotukset pois niskasta. Tänään voikin sitten keskittyä ihan vaan soittamiseen, vqikka sekin meinasi olla aamulla veitsenterällä, mutta neuvottelemalla saatiin aikaiseksi kompromissi. Soitetaan Vastavirralla tänään siis ensimmäisenä, en tiedä mihin aikaan, mutta veikkaan että melko lähellä yhdeksää. Sielläpä sitten tänään!

Torvi takana, Lepis edessä.

Sehän oli hyvä! Vaikka tätä tukkaa alkaa olla päässä jo niin paljon, ettei toi huiluäänien ja muun herkän soittelu oikein suju, kun joku pökäle on sen aina demppaamassa. Pitääpä soitella luikerot solmussa loput, niin ei jää vituttamaan mikään sellainen yhdentekevä. Loppu oli kuitenkin niin helvetin transendentaalinen ja ekstaattinen, että se antoi kaiken muun anteeksi koko keikasta, ainakin omalla kohdalla. Kamojen kanssa oli välillä vähän hankalaa, pedaalit meinaa levitä ja patterit loppua, vaikka olivatkin piuhan päässä kiinni, en oikein ymmärtänyt tai kuullut mitä siinä tapahtui. Huomenna ihmettelen sitten.

Ovet aukeaa Lepakkomiehessä yhdeksältä, soitto alkaa puoli kymmeneltä ja siitä lähdetään sitten suunnittelemaan iltaa eteenpäin. Mitä aiemmin tulee ihmisiä, sitä aiemmin päästään aloittamaan. Tämä on kokonaan meikäläisen järkkäämä ilta, enkä tahdo jäädä persnetolle, joten jos ei kiinnosta maksaa Black Sabbathista satasta, niin täällä on aika samaa kamaa vitosella. Kaljakin maksaa vähemmän, ja on tilaa jorailla kun siltä tuntuu. Toivottavasti tulee hyvä ilta, odotukset on ainakin itselläni kovat.

Kaikki on vinksin vonksin.

Väsymys. Oli aikomus jatkaa musiikin tekemistä tänään, mutta ajatus jumittaa liikaa ja kohta saa taas soitella loppuviikon, joten ehkä pidän kuitenkin lomaa tämän päivää. Sunnuntaina voi sitten taas jatkaa. Tänään ei ole tullut tehtyä oikein mitään muuta kehittävää, kuin papupihvejä. Lähinnä sekin kehittää ruoanlaittotaitoa ja selviytymisleveleitä sitä kautta. Mutta ne ovat jopa yllättävän hyviä, eikä niihin käytännössä tarvitsekaan mitään muuta, kuin mustapapuja, kikherneitä ja ehkä yhden kananmunan. Sitten vain murskaat ne kaikki, ja pihvitaikina on siinä, jopa nopeammin kuin jauhelihapihveihin. Vähän yllätyin siitä miten nopeaa ja tehokasta touhua se oli. Hyviä hampurilaisia niistä tuli, joten en keksi mitään valitettavaa tästäkään sadepäivästä.

Jotenkin, kun nyt on selaillut tuota vuoden 1965 psykologian kirjaa, joka eilen hypähti kirpputorilla käteeni eurolla, tuli sellainen olo, että olisi kiinnostavaa saada itselle jonkinlainen ulkopuolisen ihmisen diagnoosi. Siis näkemys siitä, mikä minua vaivaa kaiken tämän taiteellisen ilmaisun perusteella. Musiikki, kuvat ja äänet ovat, kuten olen niin monesti sanonut, erottamaton osa mielenterveyden ylläpitoa ja itsehuoltoa, mutta tuon perusteella lukiessani heräsin ensimmäistä kertaa miettimään, että entä jos se onkin ennen kaikkea oire, eikä huoltoa? Freud oli sanonut joskus taiteilijan luovan mielikuvitusmaailman, koska hänen sisäiset tarpeensa ovat liian intensiivisiä, jotta hän voisi tyydyttää niitä todellisessa elämässä. Psyykkisesti sairaiden sisäiset tarpeet taas ovat niin intensiivisiä ja vaativia, että itseilmaisu on monesti pakottava välttämättömyys, eikä suoranainen valinta. Taiteilija voi valita mitä päättää maalata tai kuvata, kun taas psykoottiset taiteilijat ovat piilotajuntansa armoilla ja pakotettuja kuvaamaan sitä sekasortoa ja kurimusta, joka mielessä vallitsee. En voi kieltää, etteikö olisi täsmälleen näin, vaikka mieluusti kerron itselleni tarinaa, jossa olen päättänyt kuvata alitajuntaani, ja tämä kaikki on lapasessa, täysin hanskassa.

Mutta ei se oikeastaan ole: muuten voisin myös jättää kuvia tekemättä, jättää levyjä tekemättä, jättää tekstiä kirjoittamatta. Voisin tehdä jonkinlaisen valinnan sen suhteen, koska ja mitä teen ja julkaisen, mutta se ei ole minun käsissäni. Voin päättää, otanko käteen kynän vai kitaran, mutta valinnan vapaus ulottuu tasan niin pitkälle. Olen viimeaikoina myös tarkkaillut vähän käytöstäni muiden ihmisten kanssa, pohtinut sitä outoa intensiivisyyttä, jota en oikeastaan osaa selittää. Suuri osa tästä käytöksestä on melko harmitonta, kuten nyt vaikka Roopen raahaaminen puoliväkisin meille Lahteen pariksi päiväksi, mutta olen nähnyt aiemmissa ihmissuhteissani ja lähes kaikkialla elämässäni tuon intensiivisyyden ja pakonomaisuuden läsnäolon. Tiedän sen olevan alkuperältään psyykkistä sorttia, mutten sinänsä ole aivan täysin varma mikä sen aiheuttaa: onko se vain intensiivinen ja järjetön halu jakaa elämää ja olemassaoloa niiden vähien ihmisten kanssa, joihin on elämässä kiintynyt, vai onko se jonkinlainen tarve voittaa jonkinlainen sosiaalinen peli? Jälkimmäinen piirre voisi olla jonkinlainen pienimuotoinen jäänne siitä henkisesti vaurioituneesta sosiopaattisesta nuoresta, joka minusta kasvoi, kun en kyennyt ilmaisemaan itseäni mitenkään päin. En koe olevani sosiopaatti, mutta tiedän, että minussa on tiettyjä aggressiivisiä, monella tapaa primitiivisiä ja villejä piirteitä, jotka voivat tietyissä tilanteissa käynnistää jonkinlaisen regression, joka johtaa yllättävänkin aggressiivisiin purkauksiin.  Tiettyinä aikoina pelkään, että tämä puoli saa minut vielä joskus sellaiseen kuseen, ettei sieltä rämmitä ulos enää anteeksipyynnöillä ja katumuksella, mutta silloin osaan sulkeutua sisäiseen maailmaani ja keskittyä purkamaan sitä ulos. Mutta jos en olisi aloittanut tätä itseni tutkimista ja jatkuvaa itsehuollon järjestelmää, olisin huomattavasti pitemmällä sillä tiellä.

Tuo intensiivinen suhtautuminen ihmisiin, yhdistettynä yleiseen sisäänpäin kääntyneisyyteen ja  tähän pakonomaiseen kirjoittamiseen ovat sellaisia piirteitä, joiden kautta samastun Vincent Van Goghiin enemmän, kuin hänen taiteensa kautta. Van Goghia tosin vaivasi ohimolohkoepilepsia, jonka kävin itse sulkemassa magneettikuvalla pois. Skitsofreniaa en sairasta, en usko olevani psykoottinen, kuin korkeintaan akuutisti ja lähinnä yhteiskunnan tukijärjestelmien ajamana, neuroottisuutta saattaa tosin esiintyä ajoittain, joskus tuntuu etten laske päiviä syntymästäni lähtien, vaan kuolemaani kohti. Tuollaisina aikoina päivät eivät tunnu oikein miltään, ne vain ovat vaihtuvia, epätodellisia fyysisiä tiloja tajunnan ympärillä. Tajunta on silti aina samassa paikassa, ohjaamassa käsiä, jotka on pakko pitää kiireisenä, jotta tajunta voi hetken aikaa keskittyä olemaan hiljaa. Ja tajunta on lähes aina ahdistunut, tai ainakin sen reunalla pönöttää se sama varjo, joka on pimentänyt kaikki iloisimmatkin hetket ehkä kymmentä iltaa lukuunottamatta koko elämäni ajan. Se on jo itsessään mielenkiintoista ja ehkä osa syynä tähän pakonomaiseen luomiseen. Siitä huolimatta olisi mielenkiintoista olla joskus niin rahoissaan, että kykenisi maksamaan psykoterapeutille siitä, että hän pällistelisi noita kuvia ja ääniä ja muuta, ja tutkisi niitä. Tähän mennessä ne ovat ehkä kahdestakymmenestä tapaamastani mielenterveystyöntekijästä kiinnostaneet kolmea, mikä on aika mielenkiintoinen tilasto siitä, miten tuota työtä tehdään ja miten siihen suhtaudutaan. Toki, mikäli joku pitempään kelkassa roikkunut on vähääkään siihen suuntaan perehtynyt, voi sähköpostilla tykitellä diagnoosia tulemaan.

Näyttely auki.

Onpa ollut mukavat pari päivää. Näyttelyn avajaisissa oli yllättävänkin paljon porukkaa, ja pieneksi yllätyksekseni siellä jotkut selittivät ja tuijottivat pitempäänkin meikäläisen duuneja, vaikka ajattelin tussitöiden kantamisen taidenäyttelyyn olevan vähän hölmöä hommaa. Olin pettynyt myös siihen, etten ollut riittävän väsynyt (valvoin vielä seuraavaan aamu kuuteen, joten valvoin kolme vuorokautta nukkuen tuona aikana yhteensä neljä tuntia, kun sammuin torstain ja perjantain välisenä yönä hetkeksi) siihen nähden miten paljon olin valvonut.  Siellä se näyttely nyt kuitenkin on ihmeteltävänä, käykää katselemassa jos lahtelainen sekoilu nappaa. Pelailtiin avajaisissa myös Klaskia, mikä oli helvetin hyvä peli. Pitää ostaa joskus rahakkaana aikana itsellekin. Nyt jouduin tuhlaamaan rahaa puhelimeen, joka piti ostaa osamaksulla. Se onkin ensimmäinen uusi puhelin, jonka olen ostanut yläasteen jälkeen, toivottavasti se kestää nyt sitten edes pari vuotta.

Lähtiessä nappasin Roopen Helsingistä Lahteen, vaikka aluksi oli kivenkovaa sietä mieltä, että tulee vasta lauantaina Spawn From Deceitin keikan jälkeen, mutta osaan olla melko ärsyttävä, joten sain hänet suostuteltua tulemaan jo nyt. Huomenna  palaa Turkuun ja meikä alkaa valmistautua loppuviikon keikkoihin. Keskiviikkona Harhakuvia Torvessa, torstaina Lepakkomiehessä ja perjantaina Vastavirralla. Tulkaa ihmettelemään, jotten jää kaikista keikoista rahaa velkaa. On mukava päästä soittelemaan tuollakin aina muuallekin kuin Torveen. Levykin on miksattu ja kiertelee nyt lähinnä mahdollisten julkaisijoiden lapasissa, mikäli niitä ketään nappaa.

Tässä on nyt sitten katseltu hassuja videoita internetistä ja tänään sain Zoomin nauhurin toimimaan taas tietokoneen kanssa. Duunailin huvikseni jotain, minkä piti olla dubia, mutta aika kauas se siitä meni, en kyllä tiedä mihin, miksi tai miten, mutta sellaista epämääräistä rytmimusiikkia siitä tuli. Löysin tänään myös kirpparilta aivan helvetin hienon, oudon ja mielenkiintoisen psykologian kirjan nimeltä Olen: Ajattelen. Ajattelin huomenna lueskella siitä vähän juttuja biisien päälle ja pyytää Liskoa räppäilemään ehkä yhteen biisiin kanssa. Tulee ehkä aika hyvä! Kolme biisiä tein tuossa jo tänään, jos huomennakin duunaisi parit niin sehän alkaa olla jo läjässä.

Biisien pituudesta, informaatiosta ja valvomisesta

Aloin miettiä musiikintekemistä biisikohtaisella tasolla enemmänkin, ehkä vähän liiankin paljon. Yksi asia, joka yleensä mietityttää on biisin pituus, koska biisi on valmis. Tempo on tietysti isoin osa mikä tässä määrittää yhtään mitään, mutta aloin miettiä ehkä juuri sitä kautta, voisiko olla olemassa jonkinlainen epämääräinen datan määrä, joka täyttää biisin ja päättää, milloin se on valmis. Olen tehnyt kaikkea neljän sekunnin grindibiisistä puolentoista tunnin ambient-muljutukseen, ja olen miettinyt tätä monesti: koska biisi on valmis ja oikean pituinen.

Riippuu biisistä. Kontekstista ja asiasta. Mutta mielestäni on hyvä nyrkkisääntö siinä, että mitä nopeampi biisi, sitä lyhyempi biisi, mitä hitaampi biisi sitä pitempi biisi. Blasti ja tuplabasarimyllytys käy helvetin tylsäksi viimeistään kolmen minuutin kohdalla, mutta jos biisi on rakenteeltaan popkaavaa ja sitä kautta ennalta-arvattavaa, skip-nappi laulaa luultavasti jo kauan ennen kahta minuuttia. Eikä vain minulla, olen observoinut tätä käytöstä nimenomaan niissä ihmisissä, jotka alkavat hehkuttaa jotain, että tässä on helvetin hyvä biisi, kuunnellaan se, eikä biisiä kerkeä kuulla edes loppuun asti. Perustavaa laatua oleva kolmen minuutin pop-biisi on levy-yhtiön näkemys optimaalisesta informaation määrästä ja suhteesta.  Monessa tapauksessa se ei välttämättä osu kohdalleen, mutta joissakin toimii tietysti väistämättä täydellisesti. Nykyisin isoin ongelma on se, että kun biisit rakennellaan helvetillisella tuottajajoukolla aivan täysin toisiinsa liittymättömistä palasista, informaatiota on enemmän kuin biisi jaksaa kantaa. Bob Dylan vaihtaa kertosäkeeseen yhden soinnun ja ehkä soittaa samat soinnut eri järjestyksessä? Ääni voi ärsyttää, mutta kompositio biisissä on täydellinen.

Blues-biiseissä on täydellinen suhde omassa kontekstissaan: biisit ovat tavallisimmin karvan verran yli kaksi minuuttia, koska kaikki olennainen on sanottu, eikä kukaan yritä lypsää sitä pitempään kuin on tarve. Silti aivan samoin kuin suuri informaatiomäärä vaatii ehkä lyhyempiä biisejä, (toki maailmassa on progea ja free jazzia ja kaikkea muuta kikkailua, jota voi jatkaa vaikka ikuisuuden, mutta monesti siinä ei olekaan kyse biisiorientoituneesta musiikin vääntämisestä. Voit olla eri mieltä, se on aivan okei, tämä on vain subjektiivinen konstruktio, jonka mieli kehittää näin viideltä aamulla ihan liian pitkän valvomisen jälkeen ja voin olla koko touhusta eri mieltä kunhan joskus nukun pari tuntia.), vähempi määrä informaatiota voi kasvaa rauhassa paljon pitemmän aikaa. Funkkibiisit voivat olla kahdeksan minuuttia samaa looppia, ja se toimii aivan helvetin hyvin. Kukaan ei katkaise Curtis Mayfieldin Move on Upia kesken. Kukaan ei vain tahdo edes tehdä sitä. Samoin suurin osa kuuntelemastani musiikista rakentuu kaikessa rauhassa, hyvin yksinkertaisten juttujen ympärille kymmenienkin minuuttien kuluessa. Uskon tämän tavallaan lähteneen bluesin ja funkin kaltaisesta musiikista, jossa simppelin looppaavat kitarat ja etenkin livenä soittaminen kasvattivat biisien mittaa vähitellen pitemmiksi. Vähän kerrallaan tempoa on hidastettu, informaation määrä on vähentynyt, biisi pidentynyt.

En tiedä mihin tämä subjektiivinen sössötys muka olisi menossa, ehkä joku innostuu miettimään tätä pitemmälle, tai toteaa sen olevan pelkkää paskaa. Luultavasti se on juuri sitä. Tällaista tämä ajatuksenjuoksu nyt vain tässä vaiheessa vuorokautta on, joten olkoon sitten niin. En jaksa hakata deleteäkään vaan siksi, että muka katuisin, koska oikeasti en välitä. Valvominen sujuu hyvin, vaikka eilen aamulla luhistuinkin pariksi tunniksi. Nyt olen kuitenkin maalaillut, tässäpä näitä vaikkei välttämättä yön pimeydestä kauheasti erotukaan.

Joseph Is Making My Body Fly (pt. 3)

Painajaismatskua liskojen öihin.

Säveltämisestä, ongelmanratkaisusta ja leikistä.

Tämä oli mielenkiintoinen juttu, vaikka vähän ehkä onkin paidat silkkiä ja taiteen tekeminen korkeakulttuurihommia. Mietin tuota kohtaa erityisesti, missä puhuttiin musiikin tekemisen aikaa vievyydestä ja vaikeudesta. Ei sen tarvitse olla vaikeaa. Se on kaikki aivan sinun omasta päästäsi, reaktiokyvystäsi ja ongelmanratkaisutaidoistasi kiinni. Pidän biisien tekemisestä siksi, että se on parhaimmillaan juuri ongelmanratkaisua: mikä sointu tulee seuraavaksi, mihin melodia menee, mikä rytminen muutos pitää tehdä, että yhden soinnun keinuvan biisin saakin polkemaan täydellä höyryllä eteenpäin? Nämä kaikki ovat mielenkiintoisia asioita pohdittavaksi ja niissä, kuten missä tahansa muussakin, harjaantuu vain tekemällä. Ja mitä enemmän soveltaa intuitiivista ongelmanratkaisukykyään, sallii itselleen oivaltamisen riemun ilman, että tuntee syyllisyyttä sen helppoudesta verrattuna viikkojen nypertämiseen yhden biisin kanssa, sitä paremmaksi siinäkin kehittyy.

Mitä taas tulee ajatusten varastamiseen, se on nähdäkseni kaiken taiteen ja tekemisen väistämätön elinehto, ja on typeryyttä kuvitella, että olisit jotenkin niin helvetin omaperäinen ja erikoinen, että päähäsi pälkähtävät ideat olisivat ainutlaatuisia ja jotenkin korvaamattomia ja täydellisiä. On muusikosta kiinni, miten läpinäkyväksi hän tahtoo omat prosessinsa tehdä, jotkut pyrkivät jonkinlaiseen teennäiseen mystisyyteen ja sulkeutuneisuuteen sen suhteen, mutta itse pyrin kuvaamaan sen kaiken niin rehellisesti ja avoimesti kuin vain kykenen. Se on duuni, siinä missä mikä tahansa muukin. Siinä on omat motoriset ja henkiset ulottuvuutensa, ja siinä tulee paremmaksi vain tekemällä sitä. Joku voi pitää ristiriitaisena vaikkapa sitä, että sanon etten pidä samojen asioiden toistamisesta tai itseni toistamisesta, mutta sitten käytän aina tietyin väliajoin samaa melodiaa tai sointukulkua jossain toisessa biisissä. Tämä johtuu kahdesta asiasta. Ensiksin siitä, että koska lähestyn musiikkia samalla tavoin kuin kirjoittamista, koen tietyt biisit ikään kuin saman kirjan luvuiksi. Tietty fiilis, tietty teema sitoo eri asioita yhteen, ja jonkin melodian pompsahtaminen vaikkapa vuoden välein on ikään kuin jonkin tutun hahmon paluu kuvaan, omat persoonalliset piirteet ovat tallella, vaikka aika erossa onkin saattanut muuttaa surullisemmaksi tai päin vastoin tuonut uutta väriä. Toisekseen on mielenkiintoista kokeilla, miten jonkinlainen musiikillinen simultaanikontrasti saa samat jutut tuntumaan erilaisilta eri konteksteissa. Siitä syystä kai musiikkini on "kokeellista". Se on tajunnanvirtaista, mutta samalla hyvinkin psykoanalyyttista kirjoittamista ilman kyniä.

Kaikki taide kumpuaa samasta lähteestä: ihan sieltä sinun omasta päästä. Ei ole mitään mystistä tai arkkityyppistä kylpyammetta täynnä juttuja, sekin on meidän päässä ja ihan meidän koska tahansa käytettävissä ja omaksuttavissa ilman mitään vaivaa. Teet niin kuin sisäsyntyisesti tuntuu hyvältä. Meitä on koulutettu ja ehdollistettu uskontoihin ja kaikkiin kulttuureihin niin pienestä, että symboliset konnotatiot ovat kyllä selkänahassa, senkun juokset ulos leikkikentälle, otat kaikki palikat käteen ja alat rakentaa. Kyllä siitä jotain tulee. Ja kun teet jotain, pystyt konkreettisesti näkemään mikä siinä on ihan paskaa ja mitä pitää kehittää. Jos vain ikuisesti suunnittelet jonkun rakentamisen aloittamista, et luultavasti kykene näkemään omia heikkouksiasi, ja ne paljastuvat sitten ikävästi siinä vaiheessa, kun on magnum opus menossa kovaa vauhtia reisilleen. Taide on leikkikenttä, ja ihmisten pitäisi kaivaa se ammattilaisuuden rautakanki sieltä anaalista ja alkaa leikkiä enemmän.