Viimeisen kadun pää.

”Rakastatko minua vielä?” mies kysyi epävarmalla äänellä. He olivat kävelleet koko kaupungin läpi, läpi yön varjojen ja rikkinäisten katuvalojen muodostaman pimeän helminauhan. Se oli kuljettanut heidät tänne, katujen päähän, viimeisen kadun viimeiselle laidalle, kaupungin ja maailman viimeiselle äärelle. Mies piti naista kädestä, joka tuntui hänestä elottomalta ja epäröivältä. Kaupunki tuntui hiljentyneen tähän iltaan erityisellä hartaudella, missään ei ollut ketään, autot eivät liikkuneet, koirat eivät haukkuneet, edes katulamppujen sirinä ei kuulunut tänne pimeään.

Hiljaisuus heidän välillään kasvoi koko ajan laajemmaksi´ja suuremmaksi, se kasvoi hitaasti pienestä kukkulasta vuoreksi, jonka ylittäminen kävi koko ajan hankalammaksi. Mies pyyhkäisi kyynelen silmäkulmastaan, eikä sanonut mitään. Hän puristi naisen kättä, rukoillen vastausta äänettömällä painostuksellaan. Tämä nieleskeli äänekkäästi ja mies kykeni kuulemaan hiljaisen nyyhkytyksen jo ennen kuin näki hänen olkapäittensä kohoilevan.

Mies halasi naista ja katsoi tämän olkapään yli. Katu loppui hänen takanaan, he seisoivat valtavan mustan kuilun laidalla. Hän tunsi naisen itkevän väristen sylissään. Hän silitti tämän selkää ja tuijotti äänettömänä tämän yli äärettömään kuiluun. Sen toisella puolella ei ollut yhtään mitään, ei rakennuksia, ei tietä, ei asfalttia, ei maata. Pelkkää pimeyttä. Ahdistavaa, synkkää tyhjyyttä. Jollain oudolla tavalla, kun hän keskittyi oikein tarkasti, hän saattoi kuulla tuon synkkyyden, sen painon, joka tuntui murskaavalta.  Hän ei voinut olla nieleskelemättä hillitsemättömästi, kun hänen ajatuksensa asettuivat selkeämmin uomaansa.

”...Minä rakastan sinua”, hän kuiskasi hiljaa työntäen heidät molemmat reunan yli ikuiseen tyhjyyteen.