lauantai 11. kesäkuuta 2016

Kaikenlaista. Huomenna sitten taas jotain muuta.

Tänään pelasin Life is Strangen läpi. Jos Twin Peaksista tehtäisiin peli, se pitäisi toteuttaa juuri noin, ennemmin jonkinlaisena visuaalisena, interaktiivisena elokuvana, kuin ainakaan minään räiskintäpelinä. Välistä sitä teki mieli käpertyä sikiöasentoon, mutta tyytyi vaan naureskelemaan että ei minua pitäisi laittaa tekemään tällaisia valintoja videopelissä, etenkin kun hahmona on teini-ikäinen tyttö. Silti siinä oli paljonkin sellaisia valintoja, jotka laittoivat miettimään paljon enemmän, kuin mikään muu peli, mitä on hetkeen tullut pelailtua. Pelinä kaikin puolin helvetin yksinkertainen, mutta juoneltaan niin toimiva, että siihen jumittui koko ajan vaan tehokkaammin. Mielenkiintoinen, ja todellakin kahdenkympin väärti kokemuksena.

Muutenkin on ollut suhteellisen mielenkiintoinen päivä, toinen koira, tuollainen isompi collie tuli meille hoitoon viikoksi tai pariksi. Noru näyttää lähinnä sen pennulta. Eivät sentään ole ainakaan vielä repineet toisiaan palasiksi, mutta eivät nyt vielä ainakaan uskalla nukkua ihan kiinni toisissaankaan. Sunnuntaina lähdetään mökille joksikin aikaa, jotta voi koiratkin juoksennella vapaampana pitkin metsiä. Meikällekin on kuulema halkoja hakattavaksi, se on hyvää hommaa. Tuttua ja rentouttavaa.

Eilisestä radio-ohjelmasta tulee välillä ihmeellisiä flashbackeja. Toivottavasti saa siitä podcastin linkattua nopeasti, koska vaikkei jutuissa ole juurikaan järkeä tai mitään syvällisempää pointtia, se oli hauskaa. Ja hauskuus on monesti aivan riittävä syy tehdä asioita. Oikeastaan aina. Musiikkitouhuissa se pätee myös, vaikka saatan antaa tekemisistäni aina helvetin vakavan ja mukamas syvällisen kuvan. Asiat ovat monesti paljon yksinkertaisempia, kuin miten ne ilmaisen, tiedän, tiedän... Viime aikoina olen saanut taas kuulla paristakin suusta, miten ihmiset ovat kateellisia siitä, että jaksan vääntää ja tehdä musiikkijuttuja koko ajan. Ajattelin rauhoittaa kaikki muutkin kertomalla tässä ja nyt, ettei kannata olla. Kaikki se musiikki on lopultakin vain keino työntää itsevihaa ja ahdistusta kauemmas, ja tiedän, että jossain vaiheessa se saa minut kiinni kuitenkin. Se on helvetin koirien haukuntaa ja niiltä pakenemista, vailla mitään toivoa pelastumisesta. Lisäksi suuren osan ajasta turhaudun siitä, miten teen liikaa musiikkia ja se ei tunnu saavuttavan niitäkään vähiä ihmisiä, joiden ajattelisin tietyistä jutuista aina nauttivan. Yleensä eri juttuja tehdessä on mielessä, että joku tietty ihminen saattaisi tajuta sen päälle, mutta yleensä se menee kaikin puolin ohi.

Nyt katson Eagles-dokkarin, vaikken ole koskaan pitänyt bändiä juuri minään sitä mukamas kliseistä Hotel Californiaa lukuunottamatta. Se on kuitenkin kliseinen juuri siitä syystä, että se on hyvä biisi, mutta eihän tämä bändi nyt muuten mitään kauhean kuolematonta ole tehnyt. Nauratti vain silloin alkuvuodesta, miten Lemmyn, Bowien ja Rickmanin kuolemien jälkeen internetin kollektiivinen reaktio sen Eaglesin koksupään kuolemaan oli vain suuri "....meh."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti