Nyt on taulut viritelty. Mietin itsekseni, että ehkä se lahtelaisuus paistaa läpi ennen kaikkea siitä, että puolet meikän virityksistä roikkuu näyttelytilassa lähinnä jesarilla. Sain kaikki kuitenkin ainakin toistaiseksi pysymään siellä, kuumottelee vähän josko ilmankosteuden muutos vaikka vaikuttaa ei toivotulla tavalla, mutta näillä mennään. Taulut toki roikkuvat nauloilla ja koukuilla, niidenkin kanssa vain oli vähän ongelmia sikäli, ettei naulat uponneet seinään enää tiettyä pistettä alemmas, joten kaikki piti laittaa melko ylös. Onneksi keskivertosuomalaiset kuitenkin ovat minua pitempiä, joten varmaan pärjäävät ihan näppärästi niiden kanssa. Tuolla siis oiva paikka käydä vaikka Tuskapriderapelissa, kymmenen minuutin kävely Pasilan juna-asemalta, aika mukavan oloinen monitoimimesta, vähän ehkä Oranssia vastaava, mutta ilmeisesti vähemmän humalaisia punkkareita. Tässä viiden megapikselin kuva tuosta omasta osiosta, kannattaa mennä katsomaan lähemmin. Osoite on Aleksis Kiven katu 17.
Aikomukseni on nyt siis altistaa itseni seuraavat kaksi vuorokautta valvomiselle, tänään olen herännyt kuuden korvilla, eli väsyttää jo nyt, mutta tiedän sen menevän ohi. Pyhä tehtävä on maalata pari taulua, tänä yönä yksi suunniteltu, joka epäonnistui aikaisemmin, ja sitä seuraavana yönä sitten katsella tajunnanvirtaa pensselin läpi. Sen jälkeen, grand finalena, aion mennä käymään Helsingissä näyttelyn avajaisissa lauantaina. Eli minut voi löytää sieltä, pelokkaana, disorientoituneena ihmisrauniona tuijottassa omaa duuniani ja runkkaamasta, kun en kuitenkaan muista muiden ihmisten läsnäoloa samassa tilassa. Tai... No, tarkoitus on käydä kuitenkin. Niin hullu en enää ole kuin ennen, jos nyt tuntuu siltä, että kroppa lahoaa alta, niin aion nukkua pari tuntia jotta se menee ohi, mutta yritän antaa mielelleni mahdollisimman vähän lepoa tänä aikana. Nyt tankkaan vähän kahvia ja sitten alan maalailla. Kuulostaa hullujen hommalta? Hullujen hommat nyt tavallisesti ovat niitä meikän hommia.
Tänään yllätyin positiivisesti Evil Stöön levystä. Siitä uusimmasta kai. Stöö on aina lähinnä vituttanut tönkköydellään ja selkeällä genrepuhtaudellaan, yksittäisinä biiseinä väkisin "nautittuna". Nyt, kun kuunneltiin koko levy autossa kasetilta, biitit olivat kumminkin sen verran hyviä ja yleisfiilis yhtenäinen, eikä se ärsyttänytkään enää yhtään niin paljon. Se oli jopa ihan hyvä. En silti juokse ostamaan sitä itselleni, mutta kylläpä Terhikin sanoi jo kuukausia sitten, että se on ihan hyvä, enkä uskonut. Joskus toki kannattaisi, mutta se itsepäinen puoli sanoo "no...". Jos olisin fiksu, saattaisin kuunnella nytkin, kun Terhi sanoo tämän valvomisjutun olevan melko huono juttu, mutta en minä lopultakaan ole kauhean fiksu. Itsepäinen kylläkin. Katsotaan mitä tästä tulee.
Kohta pitää jo mennä nukkumaan, tai no mennä on kyllä vähän liioittelua, kun yksin ollessani nukun sohvalla, jolloin meneminen ei varsinaisesti tarkoita muuta, kuin vertikaalista horisontaaliin retkahtamista ja sitä myöten uneen vaipumista. Huomenna lähtö on puoli seitsemän aikaan, herätys kuudelta ja niin edespäin. Sellaista jazzia. Helsingissä ajaminen on hirveää, mutta onneksi kaveri ajelee isoimman osan ja minun pitää lähinnä selvitä puolessatoistatunnissa kahdenkymmenenviiden minuutin matka näyttelypaikalle. Tosin Helsingin tuntien sekään ei välttämättä riitä, monetkin keikkareissut keskustaan ovat olleet äärimmäisen turhauttavia siinä, että ajat kolme varttia Helsinkiin ja siitä tunnin keskustassa oikeaan paikkaan. Hermo on vähintäänkin kireällä, mutta onneksi siellä ajavat joutuvat kuitenkin kärsimään joka päivä sitä helvettiä, mikä on Helsinki, ja tekevät tilaa. Tuon operaation jälkeen sovin vielä samalle päivälle, ettei ole ihan turha reissu.
Ajattelin, että kun sitä kerta pitää nousta aikaisin, niin siitä voisi suorilta aloittaa pitkästä aikaa kahden tai kolmen päivän valvomiskokeen. Valvoa tietyn aikaa ja piirtää, maalata, kirjoittaa ja soittaa kaikki se ulos, mitä sieltä mielen syövereistä on tulossa. Vaikka sanotaan, että kahden vuorokauden vaikutus aivoissa on sama, kuin LSD:n, niin en ehkä ihan usko. Ne mitä noista aiemmistani muistan on lähinnä hajamielisyys, kaiken muuttuminen ilmestyskirjaksi ja fyysisen dissosiatiivisuuden. En toki ole kokeillut LSDtä, mutta hapoissa ihmiset yleensä tuntuvat lähinnä hihittelevän, joten en nyt ehkä suoranaisesti näkisi niitä samoina, vaikka pään sisäisenä sekavuutena ja tajunnanvirtaisuutena ne voivatkin olla jotenkin vastaavia. Ongelma valvomisen kanssa on lähinnä siinä, että motoriikka muuttuu "hajamielisemmäksi" ja pinna lyhenee niin, ettei sen kanssa meinaa välttämättä pärjätä. Mutta katsotaan nyt mitä tapahtuu. Kunhan saa huomisen sykittyä pois alta.
Käytiin nauhoittelemassa Matatadronenkin kanssa juttuja, viikonloppuna niitä ehkä saa kuullakin. Katsotaan, koska kerkeän niiden kanssa ähertää ja onko se lopulta niin hyvää. Monesti nauhoittaessa ja soitaessa, kun soitto ei vastaa odotusta siitä mitä luulit tekevästi, tuntuu että vain räpeltää jotain läpi, mutta kun sitä kuuntelee jälkeenpäin, yllättyy siitä miten sormet ja korvat ja se jokin automaattinen, mystinen Zen ovat soittaneet hienompia juttuja kuin luulit osaavasikaan. Yksi osa siitä on sitä, ettet kitaravahvistimen edessä seisoessasi kuule välttämättä sitä, mitä soitat, kun korvan jonkinlainen turvakynny ylittää ja kuulet lähinnä kiertoa ja mölyä.
Olen nyt kuunnellut tätä levyä yötäpäivää ja tästä biisistä on pikaisesti muodostumassa todella tärkeä. Se on ehkä hienoin biisi, mitä koko vuonna on tullut vastaan. Nyt kuuntelen levyn uudestaan ja luen vähän Bukowskia ennen kuin nukun. Hyvät yöt kaikille teille varjoille siellä jossain internetin toisilla laidoilla.
Mielenkiintoinen havainto. Kuun puolivälissä, rahattomana ja tiedonjanoisena tahdoin tilailla vähän halpoja kirjoja briteistä. Rahaa on tulossa perjantaina ja katselin jotain tilailtavaa, eikä mikään kiinnostanut yhtään. Ei edes ne Burroughsit, joita ajattelin tilata. Mutta parempi niin. En minä nyt kauheasti rahaa tuhlaile muutenkaan, keskimääräisesti kaksi levyä kuukaudessa, mikäli siihen on varaa, ja niidenkin on parempi olla helvetin hyviä levyjä. Jääpä rahaa tuhlailtavaksi taulupohjiin ja maaleihin. Niillä sentään voi tehdä rahaa ja saada laskut maksettua. Kaipa se on jonkinlainen epämääräinen win-win tilanne siis.
Heijastelin tuossa vähän elämääni ja mietin, miten helvetin intensiivinen ja kuormittava ihminen varmasti olen sille ihmiselle, joka kanssani päättää elää. Kaikki tapahtuu NYT, TÄSSÄ ja NYT! ei suunnitelmia viikon päähän, paitsi kalenterissa näkyvät keikkapäivät, ne voi laittaa ylös, jotta tietää kaiken tämän muun elämän tässä välissä olevan väliaikaista, jotain mitä pitää toimitella seuraavaan keikkaan asti. Se auttaa pysymään järjissään, edes jotenkin päin. Tuntuu, että räjähdän ainakin kahdeksan kertaa päivässä, jos räjähdän riittävän kovaa, painovoima imaisee kaiken takaisin sisäänsä ja tilalle tulee jonkinlainen musta aukko, joka möyrii aikansa kunnes kuluttaa itsensä loppuun. Parempi palanen on nyt Rovaniemellä, olen saanut olla itsekseni, molemmilla on ollut kivaa. Itsenäisyys on välttämätöntä, se on molemmille elinehto. Ja kumpikin on käsitykseni mukaan onnellinen. Minä ainakin olen. Koitan välillä vain muistaa, että voin ottaa pari askelta taaksepäin ja antaa muillekin hengitystilaa. Toisaalta osa minusta tarkkailee ihmisiä ja katsoo sitä kiusaantumista ja ahdistumista, ei kotona, mutta sen ulkopuolella sitäkin enemmän. Se on kai osaltaan tämän tuotosähkynkin ajava voima, tahdon hukuttaa ihmiset siihen ja pakottaa keskittymään ja silti kuormittaa kaikki aistit totaalisesti. Olen monesti kuullut, että osaan olla melko "overwhelming". Hyvä. Sellainen minä nyt vain välillä olen. Siksi sitä meditaatiotakin kuuluu harjoittaa, että saa tasapainotettua sitä sellaisilla hetkillä, jolloin en kuormita yhtään mitään tai ketään.
Olen nyt observoinut lyhyessä ajassa melko paljon stand up-komiikkaa. Muutamia helvetin hyviä (mainitsin ne jo aiemmin), pari ihan pätevää, ja helvetilliset kasat yhdentekevistä asioista huutavaa paskaa. En ymmärrä maailman Bill Burr-vouhotusta, mundane on jostain syystä ensimmäinen sana joka mieleeni pulpahtaa, sitä seuraa vaan toive siitä, että pitäisipä se päänsä kiinni, ja sitten vaihdankin pätkää. Myös Chris D'Elian "Like, you know, man, like"-sössönsöö on taatusti maanlaajuisessa suosiossa vain siksi, että sitä satutaan asumaan tietyllä alueella, jossa ulosanti pääsääntöisesti on tuota tasoa. Brittikoomikot toki myllyttelevät sitten paljon enemmän, Jimmy Carr, Dylan Moran, Simon Amstell, Russell Brand (myös Noel Fieldingin kanssa kaikissa visailuissa ja muissa nämä on kova combo, Fieldingiä olisi mukava nähdä enemmänkin, vaikka on vähän sellainen komppailufiilis sen touhuissa), ja Frankie Boyle ovat kaikki todella kovia. On siellä pettymyksiäkin, Nevermind the Buzzcocksin perusteella katsoin joskus Rhod Gilbertin keikkaa, mutta siinä ärsytti aivan sama, kuin Bill Burrissakin. Se arkipäiväinen itkeminen on varmaan samastuttavaa suurelle osalle ihmisistä, mutta itse kaipaan vähän jotain "diipimpää", että jaksan innostua. Mutta olenkin kiukutteleva nörtti, jota kiinnostaa lähinnä huumeet, kuolema, metatasot ja uskonto-hommat. Tim Minchin, George Carlin ja se iänikuinen Bill Hicks ovat kai itselle ne kovimmat nimet näissä jutuissa, paino kuitenkin enemmän kahdella ensimmäisellä, kuin Hicksillä. No, menipä pitkäksi ja mopo pyörähti metsän kautta, mutta joillekin vain pitäisi syöttää huumeita niin kauan, että keksivät oikeitä ongelmia, joita heijastella. Ystävällisesti toivoen: streittari-89.
Ei näemmä ole olemassa tilannetta, jossa kaikki romut toimisivat odotetulla tavalla. Puhelin ei syystä tai toisesta pysy päällä, ja kun moderni ihminen on rakentanut ison osan kaikista nykyaikaisista yhteydenpitosysteemeistään ja kaikesta muusta käytännön elämästään pitkälti kaiken yhteen niputtavan puhelimen varaan, on monilla turvaton olo, kun puhelin ei toimi. Itselläni se on lähinnä vapautunut, eikä minua juuri vaivaa, jos ei kaikki koiran kuvat sieltä puhelimen muistista välttämättä pelastukaan. Tällaisia tilanteita varten olen kuitenkin säilönyt noita vanhoja Nokioita hyllyt täyteen, ainakin yksi lähti lataamaan akkua, joten eipä tässä tule suurta informaatiokatkosta ulkomaailman ja minun välille. Eipä se puhelin juuri soi muutenkaan, mutta huomenna on treenit ja sitä kautta yhteydenpito on ihan tarpeellista. Internet on keksitty.
Posti kantoi vihdoin ja viimein myös Swansin The Glowing Manin, joka on soinut aikalailla siitä asti, kun se luukusta kolahti. Maalasin, mutta kaikki meni päin helvettiä, joten pitää varmaan ottaa vähän takapakkia ja yrittää uudestaan. Maalaaminen tuntuu olevan taas ihan mielenkiintoista ja opettavankin jotain. Aikaa se vaan taas vaatisi vähän liikaa siihen nähden, mitä siihen on työntää, samoin taulupohjia pitäisi ostaa lisää, nekään eivät suurimmaksi osaksi ole ilmaisia, vaikka kaikenmaailman pöytälevyt ja muut lastulevyt ovatkin parhaita maalausalustoja, vaikka pinta onkin herkkä kulumiselle, eikä meinaa pitää akryyliä, jolloin pitää olla helvetin varovainen sen kanssa. Kankaat pitävät paremmin, mutta niille maalaaminen on hieman ärsyttävämpää.
Loppuviikon ohjelmassa on siis "treenejä", nauhoitetaan kaikki kuitenkin ja laitetaan se kuultavaksi heti, kun siinä vain on jotain järkeä, torstaina näyttelyn pystytys, perjantai on tyhjää ja lauantaille olisi avajaiset. En tosin tiedä, onko minulla varaa ja kiinnostusta ravata Helsingissä kahta kertaa samalla viikolla, etenkin kun olen ensi viikolla menossa Lepakkomieheen soittamaankin. Mitä nyt nopeasti katselin ja arvailin näyttelyn antia, se taitaa isoimmaksi osaksi olla valokuvaa, joten nämä epämääräiset tussitöherrykset saattavat erottua siitä ihan mielenkiintoisesti, tai sitten olla täysin vailla mitään kontekstia. Sittenhän sen näkee. Vähän jänskättää, kun en koskaan ole varsinaisesti ollut mitään oikeaa näyttelyä ollut pystyttämässä, joten en oikein osaa natseilla tilasta tai suorista linjoista, mutta kai se on joku vatupassi otettava mukaan, että taas harhauttaa ja antaa sellaisen kuvan, että muka tietäisi mitä on tekemässä. On se toiminut tähänkin asti.
Tänään on taas kerennyt pään läpi pölähtää ajatus jos toinenkin, mutta yksi kerrallaan ne ovat hipsineet ohi, jonnekin sinne ajatusten virran päätepisteeseen, epämääräiseen valtamereen, jonne kaikki ohi menneet ajatukset menevät lillumaan. Heräsin kahdelta, neljältä lähdettiin treenailemaan Helsinkiin ja ruokaa sain ensimmäistä kertaa yhdentoista korvilla, kun sain makaronin uunista. Aamupala on toki päivän tärkein ateria, oli se sitten mihin aikaan tahansa. Kuumuus on pihalla vallitsevasta viileydestä ja kosteudesta huolimatta melko raskas, etenkin koiralle, joka läähättää ja ähisee isoimman osan ajasta vieressä, valmiina lähtemään pihalle. Mielellään sitä lähteekin, vaikka hihna alkaa hajoilla. On se kumma, ettei Itä-Saksalaisten voi luottaa tekevän mitään sellaista, joka kestäisi 28 vuotta pitempään, kuin alkuperämaa. Hmm... Eihän se maa kyllä tainnut olla, mutta kuitenkin. Pitää tehdä jostain remmistä toinen.
Eteeni asteli tilanne, jossa tarvitsen hieman taloudellista tukea. Torstaina pitäisi mennä Helsinkiin ripustelemaan Lahti-blogin näyttelyyn meneviä romppeita, mutta tilillä on rahaa 4 euroa. Neljällä kympillä maksan bensat ja osallistun avajaisten järjestämiskuluihin ja niin edespäin, joten jos joku on vihkoja tai levyjä vailla, niin NYT olisi otollinen aika tilailla sellainen, laitan postiin heti, kun on päästy yhteisymmärrykseen. Toki käteismaksut tai Osuuspankki ovat etusijalla. Aina kaikkein ärsyttävimpiä nämä tilanteet, joissa rahaa tulee seuraavana päivänä, perjantaina olen taas liiankin rikas hetken aikaa, mutta se ei lämmitä, kun tämä kaikki olisi tarkoitus tapahtua päivää aiemmin. Mietin myös, että olisi jossain vaiheessa ihan mukava saada oma näyttelykin, sellainen jossa saisi päättää tilat, kuvat, äänimaailman, hallita kaiken. Ensinnäkin tekisin aina avajaisiin yhdessä huoneessa jonkun kitaraloopin, joka jätetään soimaan koko näyttelyn ajaksi siihen tilaan. Koulun näyttelyyn vein tämän videon pyörimään, äänet oli otettu pois jo toisena päivänä. Tavallaan otin sen työvoittona.
Tekisi mieli maalaillakin, mutta ei ole oikeanlaista pohjaa. Toissayönä maalailin tämän Swansia kuunnellessani, tarkoitus olisi tehdä sille toinen osa, mutta ei meinaa tarttua teippi kankaaseen, minkä lisäksi veitsi on vähän turhan rankka työkalu sille. Levy olisi parempi, mutta ne on kaikki maalattu ja myyty, tai paskaa vaneria. Täytyy käydä ostamassa lisää pohjia, kun rahaa tulee.
The Glowing Man
Nyt olen pällistellyt Netflixistä standupia, vaikka suurin osa siitä onkin melko tasaista paskaa, ovat Pete Johansson, Bo Burnham, Iliza Shlesinger ja Kitty Flanagan olleet melko hyviä löytöjä. Etenkin Bo Burnham, joka aluksi tuntui keskittymishäiriöiseltä, mutta jatkuva metatykittely ja kaikenmaailman tuotantoproduktioiden ja yleisön odotusten ja esiintyjän roolin romuttaminen ovat hevletin hyviä juttuja. Ensin siinä ärsytti kaikki, nyt mietin, että tuosta ihmisestä voi vielä pienellä hiomisella tulla jonkunlainen meidän sukupolvemme "ääni". Tai ehkei ihan, mutta on se kai tänä aikana mahdollistakin.
Pätkin tuolta torstain keikalta pari videota. En oikein osaa sanoa minkälaista on kuunnella tätä musiikkia jonkun sellaisen päässä, jolle tällainen kampe ei ole niin tuttua tai vaikuttanut niin paljoa omaan musiikkikäsitykseen. Tiedän, että sen soittaminen vie minut taas askeleen tai kaksi lähemmäs sitä jotain suurta ja ihmeellistä mystistä pistettä, jota tavoittelen, mutten todellakaan tiedä edes mitä siellä on. Onhan tätä kehuttu parhaaksi jutuksi, mitä olen tehnyt, mutta osaltaan uskon sen johtuvan myös siitä, että lopultakaan kaikki eivät välttämättä ole tutustuneet tekemisiini niin kovin syvällisesti, vaan ehkä valikoineet lähinnä ne bändijutut tai muut valitut palat. Se on kuitenkin kokonaiskuva, joka ei ilman kontekstia ehkä aukea, ja se konteksti on kaikki se, miten tekemiseni ja musiikki kulkee koko ajan tiettyyn suuntaan. Yritän yhdistellä noita eri puolia parhaani mukaan, ja pääsen aina askel kerrallaan ehkä lähemmäs. Silti pidän kulkemisesta niin paljon, ettei minulla ole mitään pieniä sivuaskeleitakaan vastaan. Kaikkea pitää kokeilla. Jos ei lähde, siirrytään eteenpäin.
Se mitä olen miettinyt tänään on se, miten musiikkimaailma on mielenkiintoinen asia. Suurin osa niistä ihmisistä, jotka päättävät, mitkä bändit nousevat top 40-listoille missä tahansa, eivät välttämättä koskaan edes tiedä, että jotain tällaista on olemassa. Siitä huolimatta, kun he altistuvat sille vaikka juuri keikalla, he tajuavat sen totaalisesti. Ei ole mitään ongelmaa käsittää, mitä sillä yritetään viestiä tai mikä sen pointti on, viesti menee perille. Miksei tällaista musiikkia sitten ole ja tehdä enemmän? En tiedä. Tuntuu jotenkin taas siltä, että liian isoiksi kasvaneet ja kasvunsa tyrehtymisen puolesta pelkäävät levy-yhtiöt ja muut rahan vartiat eivät uskalla ottaa minkäänlaisia riskejä ilmaisun kanssa, vaan myyvät sitä samaa vanhaa paskaa kaikille kuumeisella raivolla niin kauan, kuin se vain menee vielä kaupaksi. Vicen haastattelussa joku arkkitehti sanoi hyvin, että tämä ei ole mikään post-modernismin aikakausi, koska mikään ei ole uutta, vaan meille myydään vain vanhojen erilaisia yhdistelmiä, vaikka kaikkea omaperäistä ja hienoakin olisi olemassa. Olen siitä melko pitkälti samaa mieltä.
Toissayönä löysin ja tajusin, että Swansin The Glowing Man löytyy bandcampista. Kun posti ei vielä ole omaa kopiotani perille kantanut, olen nyt luukutellut sitä tuolta, kolme kertaa putkeen ja nyt kuuntelen neljättä kertaa. Se on mielen liuottavan hyvä levy! Jotenkin tässä on kaikki se, mitä ehkä halusin To Be Kindilta enemmän, toisaalta pitkää, jumittavaa rytmiä ja toisaalta sitä utuilevaa dronea. Tässä levyssä molemmat ovat hioutuneet täydellisyyteensä. Tämä tuntuu myös jotenkin Swansin New Yorkilaisimmalta levyltä. On jazz-torvia, röökin hajuista ja haikeaa fiilistä ja sitä kotikylän no wave-otetta sulautettuna siihen massiiviseen, jättiläismäiseen neutronitähteen, joka on Swans.
Ennen kuin löysin levyn, katsoin Needle Dropin juuri tulleen arvostelun siitä. Ehkä kuuntelemme muutenkin vähän erilaista musaa, tai samanlaista musaa eri syistä, mutta hän sanoi, ettei levy tarjonnut suurempia yllätyksiä. Itselleni oikeastaan koko levy tuntui yllätykseltä! Heti alusta lähtien, yllätyin jo ensimmäisen biisin hitaasti muodostuvasta ja kasvavasta luonteesta, biisit todellakin olivat kuin unohduksen ja ei-tietämisen pilviä, samaan aikaan raskaita ja kepeitä, raskaita rakenteita jotka roikkuvat kepeästi tyhjässä ilmassa. Frankie M tuo mieleeni osaltaan vähän The Great Annihilatorin Celebrity Lifestylen, jotenkin se tuntuu päätösosalta jollekin mikä alkoi siellä tai ehkä jo aiemmin, jossain Holy Moneyn aikoihin. Monella tavalla koko levy tuntuu sulkevan Swansin eri vaiheiden puolet yksi kerrallaan.
Vaikka koko levy on mielestäni jotain, mikä pitäisi laittaa pakolliseksi peruskouluihin musiikin, englannin ja jollekin yleiselle elämänkatsomusopin tunnille, on mielessäni kaksi erityistä hetkeä, joissa ollaan sellaisissa sfääreissä, ettei meinaa kuuppa pysyä kasassakaan. Toinen on People Like Us, joka on kaikessa eteerisessä hämyisyydessään kaunis ja rauhallinen. The Glowing Man taas on meluisuudessaan ja intensiivisessä looppauksessaan kuin jokin puolituntinen meditaatio. Juuri tuollaisten juttujen kohdalla mieli lentää parhaiten, ja kun Gira huutaa "Joseph is making my body fly!" ei tarvitse olla kummoinenkaan mielikuvitus puoli seitsemältä aamulla, kun ei enää itsekään tajua painovoiman vaikutusta kehoonsa. Tässä ovat vielä ajatukseni levystä kuvin.
Eilinen Matatadrone-keikka oli hyvä. Jossain vaiheessa saan kuvamateriaalia itselleni ja pystyn sanomaan, olinko ihan hakoteillä fiilikseni kanssa. Ainut mikä hämäsi oli se, että olin varautunut aika ambienttiin vetoon, ja kun mukana oli rumpali, siitä tuli aika rytmivetoinen. Osin sitten hyvittääkseni itselleni ambientin puutteen tein tänään tämän. Tuo 15-wattinen vahvistin ottaa vaan häiriötä ja surisee vähän liian kanssa, mikä pilasi ensimmäisen nauhoittamani puolituntisen. Se ärsytti niin paljon, että hautasin jo koko ajatuksen, minkä jälkeen turhautti, kun kämppä oli jo sekaisin vaikkei saanut mitään aikaan.
Seuraava yritys meni kuitenkin huomattavan paljon paremmin. Nyt, kun petoeläimet sielussa on saatu hiljennettyä, voin keskittyä loppuillan brittikomedian katselemiseen, lukemiseen ja dokumentteihin. Katsoin aiemmin Netflixistä Last Man on the Moonin. Oli hämmentävää tajuta, että joku voi katsoa kuuta ja muistella ihan konkreettisesti jotain siihen liittyvää, se ei jotenkin vaan ole sellainen asia, joka tulisi mieleen arkiajatuksissa noin yleensä. Tälle illalle nyt ei kumminkaan ole ihmeempää ohjelmaa. Huomenna mennään korjailemaan pedaaleita ja soittelemaan. Maanantaina treenit, ja toivottavasti posti kantaisi Swansin Glowing Maninkin jo kotiin asti. Odottavan aika on pitkä... On ollut jo vähän liiankin pitkä.
Olen viime kuukausina saanut taas kuulla melko paljon sitä, että
ihmiset on mulle kateellisia milloin mistäkin. Olen iloinen siitä, että
ihmiset kokevat keskusteluyhteyden minun kanssani olevan sen verran
avoin, että pystyvät puhumaan siitä kuitenkin kasvotusten, ja yritän
aina selventää sitä, ettei minulle kannata olla kateellinen yhtään
mistään. Kateus on ensinnäkin kuluttavaa touhua, joka vie omaa fokusta
pois kaikesta siitä mikä on olennaista, eli siihen keskittymisestä, mitä
nyt milläkin hetkellä olet tekemässä. Toisekseen minulle ei kannata
olla kateellinen vaikkapa musahommien aktiivisuudesta tai muusta
vastaavasta, kahdesta syystä:
1. Se on mielenterveyden kannalta minulle välttämättömyys. Minun on
pakko antaa käsille ja mielelle tekemistä, ettei pälli leviä, ja ison
osan aikaa vihaan sitäkin etten osaa olla tekemättä vaikka yritän, koska
liika on liikaa, eikä ketään sikäli enää kiinnosta omat tekemiset,
vaikka omasta mielestäni pääsen koko ajan lähemmäs sitä Pyhää Vuorta
jota tavoittelen. Siitäkin huolimatta kyse on ennen kaikkea työkalusta,
mielenterveyden huollosta. Siitä syystä en myöskään tahdo isosta osasta
musiikkiani rahaa, koska koen myyväni ihmisille palamistuotetta, tuhkaa
tai jotain vastaavaa. Onhan se kai hyvää ravinnetta kukkapenkkiin, jos
ei muuta.
2. En olisi koskaan pystynyt tekemään yhtään mitään
YKSIN. Ja se on olennaisin ja hienoin asia musiikissa. Kaikki tämä mitä
minulla on, on ollut mahdollista vain siksi, että muut ihmiset ovat
olleet minulle äärettömän hyvä sydämisiä ja ihania. Oli kyse sitten
yhteiskeikkojen järkkäämisestä, soittoromun lahjoittamisesta tai yhdessä
soittamisen kautta muilta opituista oudoista soinnuista, kaikki tämä
syntyy aina jatkuvassa vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa. Ja
siitä syystä olen aina kiitollinen kaikille niille ihmisille, jotka
jaksavat kuunnella soittoani tai soittaa kanssani. Se ei ole minulle
mikään itsestäänselvyys, koska olisin voinut tappaa itseni 14-vuotiaana,
oppimatta koskaan soittamaan mitään muuta, kuin lasipulloja aitan
peruskiviin.Kiitollisuus on kuitenkin se päällimmäinen ja suurin tunne,
jota minä näistä touhuista tunnen joka päivä. Se on jo itsessään hienoa,
kun näkee kuitenkin aika paljon nuorempiakin muusikoita, jotka ovat
katkeroituneet kaikelle jo ennen kuin ovat aloittaneetkaan.
Soitan aina mielelläni kenen tahansa kanssa, kaikki musiikki on aina
parasta mitä voin elämälläni tehdä ja rakastan tällä hetkellä aivan
kaikkea tässä maailmankaikkeudessa. Kiitos ja piisout.
Tänään olen lähinnä laittanut duuneja valmiiksi näyttelyä varten. En oikein ole selvillä, minkä verran juttuja sinne voi viedä, mutta päätin pakata muutamat viimeaikaisemmat työt ja laittaa sinne ne, mitkä mahtuu. Kunhan Unnamablen saa näytille, niin kaikki muu on lähinnä bonusta. Kun noissa Tigerin halvoissa kehyksissä oli tuollaisia bulkkistokkikuvia, niin käytin niitäkin ja tein pienen kollaasin omaksi huvikseni ja Lahti-fiiliksiä vahvistaakseni. Vihkotkin ovat siellä myynnissä. Mikäli kaikki menee niinkuin ajattelen sen menevän.
Huomenna (tai tänään) on sitten juhannusaatonaatto, eli Matatadronen ensimmäinen keikka. Treeneistä ei oikein tullut mitään tänään, ei selviydytty edes treenikselle asti. Sikäli kaikki treenit (tai nauhoitukset) on vedetty jo valmiiksi samalla mentaliteetilla, jolloin ei ole ehkä sellaista eroa sen välillä, missä sitä tekee. Toki valoilla on iso vaikutus fiiliksiin. Tai lähinnä väreillä psyykeeseen, ennemmin. Olisi kiva saada jotain erilaista visuaalista ilmettä ja fiilistä, mutta nyt on vähän kiire alkaa järkätä mitään hirveän korkealentoista. Ehkä sitä kerkeää vielä väkerrellä jotain, jos oikein innostuu. Yö on psykedeelistä ja arvaamatonta aikaa. Jos maltan tältä Mitchell & Webb-putkelta, jonka juuri aloitin....
Swansin Glowing Man kulkee luokseni jossain päin Eurooppaa, liian hitaasti ja epävarmasti jos minulta kysytään, mutta ei sitä toivottavasti montaa päivää enää tarvitse odottaa. Ehkä ensi viikolla viimeistään... Odottavan aika on pitkä. Liian pitkä.
Kävin tuossa kävelemässä ja miettimässä juttuja. Aamulla huoltomies kävi asentamassa suihkukaapin. Alle kymmenessä minuutissa keskustelu oli siirtynyt jo kylmäksi laitettuihin ihmisiin, puukotusjälkien siivoamiseen, entisiin nistituttuihin, sekä oman elämän muutoksiin ja heittelehtimiseen. Vaikka noin puheliaan ja mukavan oloinen ihminen varmasti juttelee paljonkin asukkaitten kanssa, en usko, että se menee ihan joka asunnossa noin nopeasti noin syväksi. Se sai minut miettimään taas kerran sitä, että mikä tämä epämääräinen, outo viba minussa on, joka saa ihmiset aina avautumaan näistä puolista. Ei sillä, että se minua haittaisi, kuuntelen toki mielelläni, koska tiedän niiden olevan juuri niitä asioita, joista ihmiset eivät voi kaikille puhua, mutta jotka jäävät vaivaamaan mieltä niin, että niistä nimenomaan pitäisi puhua. Se on taas yksi niistä tarkoituksista, joita minulla täällä on. Korva niille, jotka eivät voi puhua muille. Vaikka se voi tämän blogin jatkuvan subjektiivisen luonteen vuoksi olla mahdotonta ajatella, minulla ei ole mitään tarvetta puhua itsestäni. Olen kaikkein hyödyllisimmilläni silloin, kun kuuntelen muita ihmisiä ja yritän reflektoida heidän tilanteitaan ja tarinoitaan jostakin kaiken ulkopuolisesta näkökulmasta, mielellään mahdollisimman monesta eri näkökulmasta. Se on minulle aivoja hykerryttävää ongelmanratkaisua, sosiaalisten pulmapelien ratkontaa ja myös puhdasta empatiaa, mikä taas antaa minulle jotain toivoa siitä, etten ole vielä täysin kaikkien positiivisten tunteitteni ulottumattomissa. En oikeasti ole, nykyisin tunnun tihrustavan itkua enemmän kauniille ja ihanille, kuin surullisille tai ahdistaville asioille.
Toinen asia, mitä mietin on se, että tarvitsen jonkun....managerin. En tiedä, promo-ihmisen, mikä lie, miksi sellaista voisikaan sanoa. Ihmisen, joka kykenisi tavoittamaan ne ihmiset, joita tahdon taiteella ja kaikella tällä tekemisellä tavoittaa. Koska tiedän, että tämänkin kokoisessa maassa niitä ihmisiä on vielä jonkin verran lisää. Mutta minulla ei ole mitään intoa, halua tai mielenkiintoa myydä itseäni, joten olisi parempi palkata joku myymään minua. Huoraamista? Ihan sama. Niin kai sitten. Tässä tilanteessa minua lähinnä turhauttaa se, miten paljon voi tehdä asioita ilman, että ne tuntuvat menevän minnekään, saavuttavan ketään tai kulkevan yhtään mihinkään. En minä kaipaa rahaa tai tunnustusta tai mitään sellaista superfisiaalia paskaa. Tahdon vain tehdä enemmän, mutta se edellyttää sitä, että sille tekemiselle olisi olemassa jonkunlainen tilaus, kysyntä tai tarve. Nyt vain täytän omaa kotiani ja romutan omaa mielenterveyttäni katsoessani miten musiikki menee bittiavaruuteen ilman, että juuri kukaan kuuntelee sitä. Tiedän, että sille joka pitää omaehtoisemmasta, minimalistisemmasta lähestymistavasta ja kotikutoisemmasta soundista, se ei häviä mitenkään isojen levy-yhtiöiden tarjoamille vaihtoehdoille. Soundi onkin mielenkiintoinen käsite. Kaikki valittavat aina "kompressoidusta soundista", tajuamatta edes mitä helvettiä se tarkoittaa. Mitä enemmän laitat musiikkiin kompressoria, sitä enemmän saat kehuja soundimaailmasta. Niin se vain menee. Se on yhdistynyt niin selkeästi "ammattimaiseen" soundiin, että dynamiikka nähdään lähinnä epätasaisuutena, mutta siitä lisää jossain seuraavassa raivokohtauksessa. En tiedä miten tosissani olisin tällaisen ajatuksen kanssa, enkä oikein tiedä mitä helvettiä sellainen manageri tekisi tai millä ja miten sille maksaisin, mutta jotain vastaavaa on jossain vaiheessa kehitettävä.
On tässä sentään jotain positiivista ja hienoa ja kaunistakin. Saan jakaa elämäni äärettömän hienon ja kauniin ihmisen kanssa, sellaisen, joka oikeasti ymmärtää miten minun pääni toimii, monesti paremmin kuin minä itsekään. Sellaisen ihmisen kanssa, jolle ei ole ihan sama, miten minulla menee pääni sisällä, ja ennen kaikkea sellaisen ihmisen kanssa, jolla on oma elämä ja ihan oma sisältö siellä pään sisällä. Jopa siinä määrin, että epäilen välillä olevani vain hänen mielikuvitustaan eksistentiaalikriiseineni. Meillä on aika hieno koti, helvetin tomera koira (siitäkin tulisi parempi myyntimies kuin minusta. Siitä voi ottaa manageri-ihmisen mallin. Vaatimus 1: pitää olla hyvä hautaamaan ruumiita) ja saan soittaa musiikkia aika hienojen ihmisten kanssa aina silloin, kun niillä sattuu olemaan aikaa soittaa. Lisäksi saan joitakin teoksiani näyttelyyn Helsinkiin, Konepaja Brunolla 2.7 alkavaan Lahti-blogi näyttelyyn. Siellä kannattaa käydä, aion kasailla viimeaikojen duuneista jonkunlaisen läjän ja katsotaan, minkä verran sinne mahtuu. Helpostihan sitä meikän duuneilla hallin tai parikin jo täyttäisi, mutta ajatuksena vissiin on, että siellä on jotain muutakin.
Välttämättömimmät duunit ennen keikkaa on hoidossa, joten seuraavan yön voin valvoa, kirjoittaa ja ottaa itselleni. Nyt on tykitelty Orange is the New Blackin neljättä tuotantokautta hyvän matkaa kohti loppua, itseasiassa se taitaa olla kohta taputeltu. On sitä tullut tässä kirjoiteltuakin, se tuntuu nyt pakottavan mieltä, vaikka pelkäänkin unohtavani kaiken olennaisen, ne muutamat pointit joita tähän tajunnanvirtaiseen saastaani koitan upottaa. Toivotaan, että tämän joku joskus saa ehkä luettavakseenkin, nyt on sellainen tunne, että olen tekemässä sellaista duunia, joka on kirjoittamisen kantilta jotenkin määrittävä ja merkittäväkin juttu, kun vain nyt hoen itselleni riittävästi seuraavaa tärkeää mantraa:
DON'T FUCK UP!
Lueskelin äsken jotain Radio Rockin tekemää haastattelua Mikko Von Hertzenistä. En jaksanut lukea sitä edes kokonaan, koska sisältö oli jotenkin tuttua ja radio rockin toimittajat eivät ehkä ole penaalin terävimpiä kyniä, vaikka kyseinen muusikko voikin ajatella paljon, ei ainakaan tuon toimittajan vakuuttaminen ko. hahmon puolijumaluudesta tuntunut olevan kovinkaan vaikea tehtävä. Sunnuntaina kuuntelin autossa istuessa jonkun tulevan maailmanvalloittajabändin haastattelua. Yhtään keikkaa ei oltu soitettu, mutta levytyssopimus oli napattu, kliseet oli hanskassa ja oma ärsyyntymiskynnykseni hypähti riittävästi yli, että lopetin kuuntelun äkisti. Minulla ei suoranaisesti ole sitä hermoa, johon Tukiaiset ja muut uuvatit menee. Tai no on, tietysti, kaikilla on, minä katson siihen hermoon jeesusleiri-dokkareita ja indigolapsi-videoita, mutta minulla ei ole mitään viettiä, joka käskisi systemaattisesti painamaan juuri sitä nappia.
Vaikka ajattelin, että eristys rauhoittaisi hermojani pitemmäksi aikaa, se sai minut ehkä kärsimättömämmäksi. Ehkä tarvitsen hieman lepoa ja myös sitä oikeaa meditaatiota, jota en ole "kerennyt" harjoittaa aikoihin. Seinät rauhoittavat kyllä, kun niitä tuijottelee riittävän kauan, ihmisten ja sosiaalisten piirileikkien tuijottelu taas saa minut lähinnä kirjoittamaan tätä, mitä nyt kirjoitan, mutta kai sekin on tarpeellista siinä suhteessa. No, huomenna ja ylihuomenna saa soittaa kitaraa, asiat voisivat ola paljon huonomminkin. Torstaina soitot alkaa puoli kymmeneltä, sisään maksaa kolme euroa. Jos en ole muistanut sitä ilmoittaa, ja jos en kerkeä huomenna ja ylihuomenna sitä iloa ilmoittaa.
Tänään on ollut sitten taas "normaalimpi" työpäivä. Duunasin Harhakuvien kannet loppuun, masteroin biisivälit ja puolet, duunailin loppuun joskus aloittamani musavideon Matatadronelle ja tykittelin muutaman sivun tajunnanvirtaakin. Tarvitsen kyllä ihan kohta uuden koneen, koska tämä alkaa olla pikkuhiljaa aika piipussa. Ehkä jopa ihan oikean duunikoneen. Olen nyt vähän miettinyt päässäni sellaisen pöytä macin hommaamista, saisin kaikki nämä duunailuohjelmat pois tältä läppäriltä ja käyttöikä nousisi luultavasti parilla vuodella. Käynnistämiseen menee aina vain pitempi ja pitempi aika, kaikki muuttuu vaikeammaksi ja raskaammaksi. Toisaalta se saattaa osaltaan johtua myös Microsoftin yrityksistä patistaa kaikki seiskan käyttäjät lataamaan kympin, päivityksiä tulee kuitenkin melkein joka sammutukselle ja kaikki tuntuvat hidastavan konetta lisää.
Jossain vaiheessa pysähdyin tuossa reflektoimaan, että vaikkei sitä välttämättä kukaan huomaa, niin tänäänkin tuli säästettyä bändeiltä helposti tonni. Kaikki duunit on sellaisia, mistä ammattilaiset ottaisi ihan kunnolla rahaa, jos tätä produktiota tehtäisiin edes jossain tuolla Sannien ja Elastisten tasolla. Mutta mikäpä tässä, omien bändien touhuja on ihan mukava tehdä, kun kerta on ne kantapään kautta oppinut. Ja kaikki tämä näpertely muutenkin on minulle isoksi osaksi bändihommien suola muutenkin, joten minua se ei haittaa. Tietynlaiset ihmiset vaan kuvittelevat, että tekisin sen saadakseni nimeni mahdollisimman moneen kohtaan levyjen kansiin, mutta lähinnä olen jättänyt ne mainitsematta kokonaan, koska se ei ole sen humalaisen sössötyksen arvoista. Tärkeintä on, että saa tehdä, eikä millään muulla ole itselleni mitään väliä. Kohta sitä pääseekin näpertelemään sitten taas leikkaa-liimaa-hommissa, kun Lopun Ajan Kansan Lauluja-kasetit tulee. Niitä voisi laittaa vaikka ihan arvosteluunkin jonnekin, kun kerrankin on enemmän, kuin yksi kappale.
Ei kai siinä, koirien hermot on kireällä kuumuuden ja suihkukaappiremontin kanssa, itse koitan kanavoida omat turhautumani kirjoittamiseen ja parin päivän päästä myös musiikkiin, torstaina siis koitetaan, miltä tuntuu sekoilla lavalla tämän meidän Matatadronen kanssa, sitä voi tyyppailla vaikka tästä videosta.
Vaikka en voikaan sanoa olleeni mitenkään päin viikkoa vailla internetiä (tuskinpa nykyihminen ensimmäisessä maailmassa voi enää koskaan sanoa olevansa täysin vailla nettiä), niin tuollainen mökkilomaeristys oli kyllä monellakin tapaa mieleinen kokemus. Toki luonnon vuoksi, mutta myös siitä yllättävästä syystä, että olin viikon television viihdytysmahdollisuuksien armoilla! Kuinka hämmästyttävä aparaatti! Kuinka ihmeellinen väline! Kun on ollut yli kymmenen vuotta katsomatta televisiota, ja yhtäkkiä pölähtää tuohon maailmaan, se muuttuu inspiraation lähteeksi oman banaaliutensa vuoksi. Oikeasti, tuntui, että tuon viikon aikana jona katsoin televisiota kirjoitin päässäni jo seuraavan kirjankin lähestulkoon kokonaan. Vaikeus olikin siinä, että meinasin joka päivä räjähtää halusta tykitellä tajunnanvirtana kaiken tämän ulos näppäimistön kanssa, koska kynällä kirjoittaminen on liian hidasta todelliseen tajunnanvirtaan, sellaiseen joka tulee ulos väkivaltaisina ja verisinä purskahduksina. Ei ole mitenkään sattumaa, että sellainen yleistyi vasta koneiden myötä, koska eri välineillä kirjoittaa eri asioita.
Mutta takaisin asiaan! Televisio! Tosi tvtä, hääohjelmia, poliisiohjelmia toisensa perään, mutta ennen kaikkea muuta uusintoja ja mainoksia. Jokaikinen ohjelma tuntui jokaikisen ohjelman uusinnalta vaikka puolivälissä muka tajuaisikin, ettei ole nähnyt tätä vielä, silti muutaman tunnin päästä samaa ohjelmaa sai katsella uudestaan ja viikonloppuna vielä maratoonina kaikki ne ohjelmat, joita oli koko viikon aikana katsonut sen kaksi kertaa uudestaan. Välillä mietin tätä sosioantropologista gonzokoetta tehdessäni, että miten kukaan voisi kestää tätä paskaa pitempään, kuin viikon. Kykenin siihen siksi, että tiesin sen hirveyden inspiroivan itseäni kohti tulevia juttuja, ja siksi että tiesin tämän touhun olevan väliaikaista. Jos tuo olisi jotenkin jokapäiväinen osa elämää, niin järkihän siinä väistämättä menisi. Tuntuu, että televisiossa mainostaminenkin on internetin aikakaudella jäänyt totaaliseen paitsioon, kun samat kymmenen mainosta pyörivät joka kanavalla, joka mainostauolla, kaikki tarkasti orkestroituina niin, että kanavalta toiselle hyppiessään kykeni helposti katsomaan saman mainoksen kolme kertaa putkeen. Mutta suomalaisen maun tuntien; toisto ja hokemat ne on, millä täällä pärjää. Kun elää lähinnä YLE Areenan varassa, kuva Suomen television tarjonnasta vääristyy rankasti. Sitä luulee, että niitä dokumentteja oikeasti tulisi joltain kanavalta. No, kai pelkästään YLE Teemalta, koska millään muulla kanavalla en niihin törmännyt. Ei! Eilen tuli dokumentti Nostradamuksen ennustuksista, joltain kaupalliselta kanavalta. Se oli mielenkiintoinen, koska tuntui siltä, kuin juontaja olisi tehnyt mielestään Jim D-sensaatiodokkaria, mutta kaikki puhuvat päät olivat tolkun ihmisiä ja ampuivat väitteitä alas vasemmalta ja oikealta. Se oli todella mielenkiintoisen ristiriitainen kokemus.
Tuli siellä toki tehtyä muutakin, sekoiltiin koirien kanssa, pilkottiin puita ja saunottiin niin, että mietin miten sitä taas voikaan muka sopeutua elämään kaupungissa. Ilmeisen hyvä tulikoe siihen saadaan huomenna, kun remonttimiehet tunkevat ovesta sisään klo 7.30 alkaen, vaihtamaan vessan putkia suihkukaappeja varten. Pitää ottaa koirat ja lähteä veljelle evakkoon kai heti aamukahvin jälkeen. Onneksi tuossa on vähän postitushommiakin, niin voi juoksennella kylillä. Jos jotakuta kiinnostaa tilailla tuota A Man Who Eats Firea, niin nyt olen niiltäkin osin taas sorvin ääressä, 10 euroa ja 1,30 postit. sama maili toimii: zenfilth@gmail.com .
Tässäpä vielä visuaalinen galleria siitä, miten meikäläisen aivot lomailee ja kai osaltaan siitäkin, miten televisio niihin vaikuttaa. Haittapuolena voin ainakin vieläkin todeta, että kaikki noissa mainoksissa käytetyt biisit tuntuvat syöpyneen tajuntaani.
Commercial Breakdown
Her Date Turned Out To Be Three Gerbils On Top of Each Other
Vaikka maalla on toki mukavaa ja järvestä saisi hyviäkin kuvia, on tämä näky tullut tutuksi ja mieleiseksi. Viime yönä nukuin ehkä tunnin verran. Hampaat tuntuivat kipeiltä ja jostain syystä vielä kaksi kertaa kipeämmiltä kun joutui kuuntelemaan hyttysten eri vireisiä surinoita. Olen oppinut erottamaan lentoäänestä myös sen, minkä verran hyttysessä on verta, mikä on yksi hermoja raastava aspekti lisää, kun ei osaa nukkua, vaan pitää analysoida tuollaistakin ylimääräistä asiaa. Mutta on sitä silti mukava olla rauhassa ja antaa koirienkin sekoilla pihalla vapaana. Kunhan vain selviää, mistä reijästä nämä pienet hyönteiset tunkevat sisään..
Tältä näyttää työvoitto. Oman tyhmyydenkin piikkiin voi laittaa paljon, mutta kyllä sitä oli ongelmia myös kaikenmaailman teknologiankin kanssa. Lopultakin printtailin noita himassa sen aikaa, kuin mustekasetit antoivat myöten, jossain vaiheessa pitää käydä ostamassa lisää mustetta, jotta saa tehtyä niitä vielä lisää, mutta nyt menee taas hetki varmaan mökillä ja muissa hommissa, ennen kuin selviän niin pitkälle. Näitä nyt saa sitten taas kymmenellä eurolla kappale, postit taitavat maksaa nykyisellään 1,30 tuollaiselle kirjeelle. En vain kerkeä postitella mitään ennen juhannusta, ennen kuin tullaan takaisin. Lisäksi, kun päästään mökille ja eroon bändihommista muutamiksi päiviksi, alan kirjoittaa myös tämän epämääräisen trilogiani viimeistä osaa. Sen nimeksi tulee DESTROY MY BODY / ERASE MY MIND. Ajatuksena olisi käydä koko keho ja mieli läpi varpaista hiuksiin ja lapsuudesta tulevaisuuteen, kaikki vaivat ja komplikaatiot, sekä käsitellä siinä sivussa nuo Cut To Fitin tekemiset Havoc Supremesta tähän päivään. Sikäli se on hyvä ja yhteensopiva alue, että noilla levyillä aloin siirtää katsettakin kliseistä ja ulkoa löytyvien asioiden osoittelusta sisäänpäin, havaintoelimiini ja havaintoihini, todellisuuteen itseensä ja oman pällini leviämiseen.
Laitoin tänään myös Koleralle vinkkiä näistä ja Palavista Orangeista ja Lapiohommista, kun tässä nyt olisi tätä isoihin puljuihin kelpaamatonta runoa näköjään muutamankin julkaisun tarpeiksi. Saa nähdä, kelpaavatko ne sinnekään. Olisi mukava saada kaikki tietysti jotenkin päin julkaistua mahdollisimman nopeasti, koska on aina mukavampi ja motivoituneempi olo tehdä mitään uutta, kun vanhat paskat eivät pyöri nilkoissa. Kai se on ihan luonnollistakin.
Teostosta tuli taas tuossa joku päivä 35 euroa. Se on minusta mielenkiintoista ja ihan yllättävän hauskaa, kun ottaa huomioon, että omista biiseistäni olen ilmoittanut Teostoon ehkä kymmenen biisiä. Ei yhtäkään Cut To Fit-hommaa, ei mitään muita bändijuttuja, vain pari noita omia akustisia biisejä. Toki ne ovat niitä, mitä soittelen vaikka akustisissa illoissa, mutta silti se on melko pieni määrä kaikin puolin. Veikkaan, että siinä on parin vanhan bändin juttuja, sekä noita joululauluja joillain paikalliskanavilla, tai jotain sellaista. Ei niillä nyt vielä mersua osta, muutamaan vuoteen. Tuollainen korvailu on itselleni vähän vierasta. Oma ideologiani on paljon lähempänä Steve Albinin ideologiaa, ei putkimiehellekään makseta siitä, että putket futaa vielä vuoden päästä duunista, vaan siitä, että se korjaa putket. Mieluummin saan rahaa siitä, että tarjoan jotain konkreettista vastineeksi, oli se sitten nämä vihkot, levyt, kasetit, mitkä tahansa.
Katselen tässä samalla Eagles-dokkaria, jota aloin katsella jo viimeyönä, tai oikeastaan vielä aiemmin joskus kauan sitten. Onneksi en voi koskaan joutua tuollaiseen tilanteeseen, kokaiinivuorten ja ääliöiden väliin. Tai ainakaan toivottavasti en voi. Kokaiini on kaikkein tehokkain todellisuuden vääristäjä, etenkin kaikki se epäpuhdas paska, jota porukalle myydään kokaiinina ja joka on muka jotenkin supermegarock'n'roll. Se saa sinut vakuuttuneeksi siitä, että aivan paskat biisit ovat parasta mitä ihmiskunta on koskaan saanut puristettua ulos, vaikka viereiseltä yläasteelta tulisi parempia riffejä. Mutta enhän minä mitään mistään "säveltämisestä" ja "luomisen tuskasta" ymmärrä. Ymmärrän vain olemisen tuskasta ja luomisen tärkeydestä sen lääkitsemisestä. Eikä mikään muu minua oikein kiinnostakaan. Raskainta musiikkipiireissä ja hommissa on oikeastaan kaikki ne, jotka elättelevät vielä jotain toiveita ja kuvitelmia rokkitähteydestä, lähestulkoon poikkeuksetta. Ikäväksi se on myös tarttuvaa sorttia, mikä on vienyt matkalla monta hyvää soittajaa epäoleellisille poluille. Mutta persoonallisuudesta ja omasta nupista se lähinnä on kiinni. Onneksi hyvää musiikkia on aina vain enemmän ja enemmän. Ja hyviä ja rehellisiä soittajia. Se on hienoa huomata.
Tänään pelasin Life is Strangen läpi. Jos Twin Peaksista tehtäisiin peli, se pitäisi toteuttaa juuri noin, ennemmin jonkinlaisena visuaalisena, interaktiivisena elokuvana, kuin ainakaan minään räiskintäpelinä. Välistä sitä teki mieli käpertyä sikiöasentoon, mutta tyytyi vaan naureskelemaan että ei minua pitäisi laittaa tekemään tällaisia valintoja videopelissä, etenkin kun hahmona on teini-ikäinen tyttö. Silti siinä oli paljonkin sellaisia valintoja, jotka laittoivat miettimään paljon enemmän, kuin mikään muu peli, mitä on hetkeen tullut pelailtua. Pelinä kaikin puolin helvetin yksinkertainen, mutta juoneltaan niin toimiva, että siihen jumittui koko ajan vaan tehokkaammin. Mielenkiintoinen, ja todellakin kahdenkympin väärti kokemuksena.
Muutenkin on ollut suhteellisen mielenkiintoinen päivä, toinen koira, tuollainen isompi collie tuli meille hoitoon viikoksi tai pariksi. Noru näyttää lähinnä sen pennulta. Eivät sentään ole ainakaan vielä repineet toisiaan palasiksi, mutta eivät nyt vielä ainakaan uskalla nukkua ihan kiinni toisissaankaan. Sunnuntaina lähdetään mökille joksikin aikaa, jotta voi koiratkin juoksennella vapaampana pitkin metsiä. Meikällekin on kuulema halkoja hakattavaksi, se on hyvää hommaa. Tuttua ja rentouttavaa.
Eilisestä radio-ohjelmasta tulee välillä ihmeellisiä flashbackeja. Toivottavasti saa siitä podcastin linkattua nopeasti, koska vaikkei jutuissa ole juurikaan järkeä tai mitään syvällisempää pointtia, se oli hauskaa. Ja hauskuus on monesti aivan riittävä syy tehdä asioita. Oikeastaan aina. Musiikkitouhuissa se pätee myös, vaikka saatan antaa tekemisistäni aina helvetin vakavan ja mukamas syvällisen kuvan. Asiat ovat monesti paljon yksinkertaisempia, kuin miten ne ilmaisen, tiedän, tiedän... Viime aikoina olen saanut taas kuulla paristakin suusta, miten ihmiset ovat kateellisia siitä, että jaksan vääntää ja tehdä musiikkijuttuja koko ajan. Ajattelin rauhoittaa kaikki muutkin kertomalla tässä ja nyt, ettei kannata olla. Kaikki se musiikki on lopultakin vain keino työntää itsevihaa ja ahdistusta kauemmas, ja tiedän, että jossain vaiheessa se saa minut kiinni kuitenkin. Se on helvetin koirien haukuntaa ja niiltä pakenemista, vailla mitään toivoa pelastumisesta. Lisäksi suuren osan ajasta turhaudun siitä, miten teen liikaa musiikkia ja se ei tunnu saavuttavan niitäkään vähiä ihmisiä, joiden ajattelisin tietyistä jutuista aina nauttivan. Yleensä eri juttuja tehdessä on mielessä, että joku tietty ihminen saattaisi tajuta sen päälle, mutta yleensä se menee kaikin puolin ohi.
Nyt katson Eagles-dokkarin, vaikken ole koskaan pitänyt bändiä juuri minään sitä mukamas kliseistä Hotel Californiaa lukuunottamatta. Se on kuitenkin kliseinen juuri siitä syystä, että se on hyvä biisi, mutta eihän tämä bändi nyt muuten mitään kauhean kuolematonta ole tehnyt. Nauratti vain silloin alkuvuodesta, miten Lemmyn, Bowien ja Rickmanin kuolemien jälkeen internetin kollektiivinen reaktio sen Eaglesin koksupään kuolemaan oli vain suuri "....meh."
Olihan hauskaa! Kukaan sitä tuskin kuunteli, mutta tuo oli kaikesta huolimatta hauskaa hommaa. Laitan siitä podcastia siinä vaiheessa, kun Sami saa sen leikeltyä joskus kai seuraavan viikon aikana. Mietin tuossa, että onhan toi paskanjauhaminen niin hauskaa, että voisi siinä olla tulevaisuuden duunikin, jos saisi valita musansa ja juttunsa ihan itse, eikä tarvitsisi öhöttää jollekin Hedbergille siksi, että se on maksanut lafkalle ja tässä nyt hierotaan vähän toisten hartioita ja silleen. Tuollaisena, musiikin rakastamis ja jakamissessiona se on helvetin mielenkiintoista ja mukavaa, kaikki oppii uusia juttuja muilta ja kaikilla on hauskaa. Kampusradiot ovat kyllä melko aliarvostettu asia siinä mielessä, että ne tarjoavat aika vapaat kädet toteuttaa ajatuksiaan ja kokeilla juttuja. Ehkä tuosta innostui sen verta, että voisin koittaa syksyllä lokkeilla sieltä jonkun omankin slotin, jota voisi aina silloin tällöin käyttää musiikin tuuppimiseen ihmisille, kun ei se meinaa oikein muuten mennä jakeluun.
Nytkin jäi biisiä ainakin sen verran paljon yli, että koitetaan saada joku sellainen yölähetys, jossa voitaisiin koko yö soitella noita parinkymmenen minuutin biisejä ja höpötellä hämäriä. Varmaan joku sunnuntai-maanantaiyö, jolloin kukaan ei kuuntelisi sitä kuitenkaan. Ihan sama. Ehkä joskus. Ideoitiin siinä jo aika pitkälle seuraavaa levyäkin, kuulette sitten podcastista, mikäli sellainen tulee. Olisi kiva päästä tekemään lisää. Tässä on kuitenkin sellainen porukka, jolla tuo improvisaatio lähtee ihan heittämällä helvetin hienosti, ei harmita yhtään, että on näin kova porukka läjässä. Samalla saa Eetullekin jotain muuta tekemistä, kuin Cut To Fitin, mikä on aina hyvä juttu, kun Cut To Fit nyt näköjään on tällä hetkellä vähemmän aktiivinen.
Matatadronea on hauska tehdä sikälikin, kun se on taas yksi puolianarkistinen ekskursio lisää tuohon musiikin duunailuun ja siihen lähestymistapaan, että tämän pitäisi olla jotenkin vaikeaa tai haastavaa. Se on juuri niin vaikeaa, kuin mitä siitä itselleen tekee. Toiset voivat tehdä biisejä kolme vuotta ja vääntää ja hinkata niitä, mutten usko niiden paranevan yhtään enää ensimmäisen viikon jälkeen. Sen aikaa saat vielä omiin juttuihisi etäisyyttä ja tilaa ja ideaa, mutta sen jälkeen alat jo olla sokea sille mitä teet ja miten sen teet. Tai niin se ainakin omalla kohdalla menee. Sitä on oppinut kiristämään paskafiltterinsä kireäksi jo lähtöpäädyssä. Jos se ei tunnu hyvältä, sitä ei edes tehdä. Se tekee kaikesta helpompaa. Heti jos mietit yhtään, että onko tämä nyt hyvä biisi vai ei, jätät sen saman tien tekemättä. Ei se ole hyvä, jos et tiedä itsekään onko se hyvä. Toki joku muu voi tykätä siitä helvetisti, mutta jos teet musiikkia itsellesi, niin se on ihan sama mitä tämä joku muu on siitä mieltä. Tietysti bändihommat ovat siitä erilaisia, että ne ovat kompromisseja, etkä päätä itse kaikesta kuitenkaan. Silloin koitat vain tehdä oman asiasi niin, että pidät siitä. Siitä syystä Matatadrone on mielenkiintoinen, että ainakin vielä nyt se toimii yhtenä voimana, eikä siinä ole kompromisseja, koska jokainen tekee itse oman päätöksensä siitä mitä soittaa ja minne. Jos ei tunnu siltä, voi olla soittamatta. Kaikki musiikki on silti omalla tavallaan hienoa musiikkia. Eikä sitä ole maailmassa koskaan liikaa.
Tässä se paljon uhkailemani Matatadrone nyt sitten on. Kolmista sessioista on puristettu kaksi levyä, jotka voi fiilistellä lävitse tästä alta.
Tänään illalla, klo 20.00------> keskustellaan sitten Limu Radiossa aiheesta ja mistä nyt muutenkin sattuu, varmaan sitä jutellaan taas huumeista ja kuolemasta, jumalasta ja maailmankaikkeudestakin, kun on kuitenkin tällaisia moottoriturpia ja vaahtoaivoja talo täynnä. Eli katsotaan mitä siitä seuraa ja monta tuntia annetaan horista, ennen kuin sähköt lyödään poikki.
Eilen Terhi tuli kotiin ja tänään istutti minut pelaamaan Life is Strangea. Kun ottaa huomioon, että kasvoin pelaamalla vahvasti tarinavetoisia pelejä (Metal Gearit ja Final Fantasyt, olkoonkin että tarinat olivat välillä ehkä vähän mutkaisia ja eeppisiä, niin tarina kuitenkin oli se eteenpäin ja syvemmälle peliin vetävä voima), tuo tuntuu jotenkin heti mielenkiintoisemmalta, kuin iso osa niistä aseiden kanssa heilumispeleistä, joita olen pelikoneelle haalinut. Niillekin on aikansa ja paikkansa, mutta olen jo pitkään kaivannut jotain vaihtelua tähän kulahtaneeseen ja kliseiseen tapaan, jolla pelejä tehdään. Kaikki pelit tuntuvat olevan käytännössä niitä skyrimeitä, call of dutyja tai grand theft autoja, tai se urheilupeli jossa lavasteet vaihtuvat, mutta peli on kuitenkin sama.
Vaikka juoni voi jonkun mielestä olla vähän teini-kliseinen (olen pelannut vasta ensimmäisen chapterin), niin eipä nuo Final Fantasytkaan monessa osassa ole kovin muuta olleet. Kun peli on samalta puljulta, niin siihen on vähän jo ehkä tottunutkin. Se mikä tässä on hienointa on mielestäni se olennaisin ydin, eli valintojen tekeminen ja niiden vaikutus oikeastaan kaikkeen. Vaikka sitä ei mitenkään korostettaisi, saattaa jossain dialogissa ohimennen pulpahtaa esiin jotain sellaista, mistä mietit, että olisi ehkä kuitenkin pitänyt tehdä toisella tavalla silloin puoli tuntia takaperin. Sikäli kun en oikeassa elämässä tuota tunnetta kauheasti koe, tämä peli simuloi hauskasti sellaista "olispitäny"-elämää, jota monet tuntuvat elävän joka päivä.
Taannoin koulussa meillä kävi Remedyltä tyyppi esittelemässä Quantum Breakin efektejä. Luento oli ihan mielenkiintoinen, ja pelissä kikkailtiin ajan kanssa vähän samaan tapaan kuin tässäkin, mutta silti teki koko ajan vähän mieli kysyä, että kävikö teillä missään vaiheessa mielessä tehdä peliä, joka rikkoisi tätä kaavaa vähän enemmän. Siis ettei se olisi taas vain yksi ammuskelupeli lisää, mutta jollain prince of persia-aikatwistillä. Peli oli juuri tullut ulos, niin en kehdannut heti alkaa naulata sitä lattiaan. Keskityin niihin juttuihin, mitkä siinä olivat mielestäni kekseliäitä, kuten videoefektien ääniohjaaminen, joka oli mielestäni aika nerokas juttu. Mutta silti mietin, että aika mielenkiintoista, että on peli, jossa "aika hajoaa" ja sen voi jotenkin yksiselitteisesti ratkaista ammuskelemalla juttuja aseilla. En vielä tiedä mihin tämä peli menee, mutta vahva epäilys on se, ettei tässä mennä niin kunnianhimoisiin mittakaavoihin. Rajaus on tärkeä taito. Sillä voi pelastaa paljon ja tehdä pienemmistä asioista vaikuttavia. Jos pelissä joka jätkällä on ase, ne kaikki menettävät merkityksensä. Kun pelissä kahdella jätkällä on ase, ja panoksia on vaikka kuusi, niistä tuleekin heti todella merkittäviä ja mahdollisesti avainelementtejä koko pelin kannalta.
Tietysti ymmärrän, ettei puoli maailmaa jaksaisi haroa kaulapartojaan läpi tuollaisten vähän mietiskelevämpien ja hidastempoisempien pelien kanssa. Mutta olisi silti mielenkiintoisempaa, jos tuollaista kamaa tulisi enemmänkin, koska se on yksi tehokas ja monisyinen kerronnan muoto, jonka potentiaali ei ole mielestäni vielä todellakaan saavuttanut huippuaan, vaikka Final Fantasyt ja monet muut pelit ovatkin aina vaikuttavia tarinoita kertoneetkin. Moninpeleihin minun on vaikeampi jäädä koukkuun, samoin kuin noihin skyrimeihin (falloutit, yms), koska juoni on niin hajallaan ja levällään ja millään ei ole oikein mitään väliä minkään kannalta. Juoni ei suoranaisesti vie mukanaan, juokset vaan eri paikkoihin tekemään eri tyypeille samoja asioita. Tämä vaikuttaa kuitenkin ihan mielenkiintoiselta vaihtelulta. Jos 18-vuotiaan tytön sielunmaisema käy kyllästyttämään, voin lukea väliin Burroughsin nisteilyä. Oli tässä kai joku myrskykin tulossa, mutta se taisi olla yks salamanisku aamu seitsemältä ja se oli siinä. Tämä kuva tiivisti tunteeni hyvin.
Olen tässä katsellut jonkin verran dokumentteja, mm. Frank Zappan levyistä, vaikkei ne itseä sillä tavalla sytytäkään. Zappassa katson enemmän sitä kokonaiskuvaa, jota hän tuossakin kehotti ihmisiä katsomaan, ja jaan nähdäkseni sen saman filosofian, ettei yksittäiset levyt tai tekemiset ole niin tärkeitä, kuin se koko skaala, joka niiden kautta tulee katetuksi. Muuten ei välttämättä ole kovinkaan paljon yhteistä, ainakaan musiikillisesti. Zappa on ihan mielenkiintoista kamaa joillain levyillä, visio oli nähdäkseni terävä siinä, ettei hän antanut minkään asian olla turvassa siltä omalta veitseltään, ja siitä syystä häntä kunnioitankin.
Varsinaisesti, aloitettuani muutamia dokumentteja ja vaihdettua niitä toisiin löysin taas pitkästä aikaa tämän Burroughsin haastattelun, jossa sivutaan vähän kaikenlaisia juttuja kuolemasta kirjoittamiseen ja aseisiin ja kaikkeen muuhunkin. Burroughsissa on aina ollut jotain epämääräisen kiehtovaa. Se lika, jota niin monet muut pelkäävät mutta jonne sukeltaa pääedellä avatessaan Alastoman Lounaan ja josta pääsee irti vasta rämpiessään sen takakanteen ja lopulta sulkiessaan sen. Se on yksi hienoimpia ja vaikuttavimpia kirjoja, joita olen lukenut, ehkä se vapautti jotain ilmaisullista piirtämisen kohdalla, vaikka sitä ennenkin olin ilmaissut itseäni vapaasti. Sitä ennen kuitenkin rajoitin ilmaisuni seksuaalisia puolia, pitkälti toki myös siksi, että olin nuorisotyöntekijä ja blogiani seurattiin myös työnantajien puolesta, jolloin sai melko pitkälti silpoa itseilmaisustaan kaikki ääripäät. Nyt olen jotenkin sisäistänyt sen, että työt ovat harrastuksia ja ainoa todellinen tehtäväni on kartoittaa tätä ihmisyyttä täydellisesti, niin selkeästi ja rehellisesti kuin voin. Seksuaalisuus on osa sitä ihmisyyttä, aivan kuten mikä tahansa muukin pään läpi vilahtava.
Taiteellisessa ilmaisussa, kuten ihmismielessäkään puhtaana, ei suoranaisesti ole homo- tai heteroseksuaalisuutta, on ärsykkeitä, reaktioita, syttymisiä ja vastareaktioita. Heterous tai homous määräytyy nähdäkseni vasta tunnereaktion pohjalta. Voit olla hetero koko ikäsi ja työntää vaikka kokonaisen keittiön irtaimiston perseeseesi. Ei se sinusta homoa tee. Ihmiset kiihottuvat eri asioista ja sinun ruumiisi on sinun ruumiisi ja saat tehdä sillä aivan mitä tahdot seksuaalisen tyydytyksen saamiseksi. Seksuaalinen orientaatio tulee nähdäkseni mukaan siinä vaiheessa, kun varsinainen fyysinen aspekti koko touhuun ylitetään, ja siirrytään puhumaan tunnelatauksista, niistä merkityksistä joita sinä annat toisten ihmisten ruumiille suhteessa omaasi ja mistä kiihotut, keheen rakastut ja kenen kanssa tahdot olla intiimissä yhteydessä. Joku voi olla tästä näkemyksestä eri mieltä, mutta tämä on se järjenmukainen lopputulos, johon olen itse pohdinnoissani tullut. En koe omaavani oikein minkäänlaista pysyvää seksuaalisuutta tietynlaista fetissismiä lukuunottamatta, mutta historiani valossa olen hetero, koska olen rakastunut vain vastakkaiseen sukupuoleen ja ollut intiimissä yhteydessä vain vastakkaisen sukupuolen kanssa.
Burroughsin Alastoman Lounaan voima ei ole nähdäkseni siinä, että se on täynnä homoseksiä aikana, jolloin sitä pidettiin suurena syntinä ja rikoksenakin, vaan siinä yleisessä huumeriippuvaisessa narinassa, joka ryömii vastentahtoisen raskaasti lauseesta toiseen ja pettää sinut heti kun siihen tarjoutuu mahdollisuus, maalaa kuvia ja muuttaa niitä. Muistan ajatelleeni, että se olisi voinut olla vielä kaoottisempikin, mutta ehkä se pitäisi lukea uudestaan, niin osaisi keskittyä siinä ehä muuhunkin, kuin äärimmäisemmän kokemuksen etsimiseen. Burroughsin kielikin on kuitenkin hienoa. Etenkin hänen itsensä lukemana. Sen kuunteleminen sai minut ajattelemaan, että jostain syystä minua kiehtoo ajatus runojen julkaisusta vinyylinä. Se tuntuu vain jotenkin sopivalta formaatilta.Kasettikin tosin on hyvä. Minulla on tuossa vielä tuo ensimmäinenkin olemassa, minkä tein vuonna 2013: Kelan Vihollinen - Palavaa Paskaa. Sen latauslinkkikin löytyy vielä, jos se jotakuta kiinnostaa, eikä ole sitä kuullut. Tällä hetkellä niitä on olemassa vain tuo yksi kappale. Sitä voisi ehkä nauhoitella ja kopioida enemmänkin, ainakin pari kappaletta.
Nyt katson dokumenttia myös Hunter S. Thompsonista, linkitän senkin tähän, jos jotakuta kiinnostaa. Upottaminen ei näemmä ollut mahdollista.
En taas ole jaksanut keskittyä yhtään mihinkään tänään, joten piirtelin pahoinvoinnin spiraaleja ja ajattelin hukuttaa ihmiset taas randomeihin ajatuksiin.
-Katsoin dokumentin Requiem For American Dream. Viimeisiä dokumentteja, joita varten Noam Chomskya on haastateltu, mutta ensimmäinen jota varten hänet on opeteltu mikittämään niin, että hänen puheestaan saa jotain selvää.
-Jos kuolema on pelkkä illuusio, toivon ettei se ole yhtä vakuuttava, kuin tämä elämä.
-Olen katsonut melkein kaikki musiikkidokkarit, joita Yle Areenassa ja Netflixissä ja muissa vastaavissa palveluissa on pyörinyt, monet muutamaankin kertaan. Poikkeuksena Justin Bieber pätkät. Suosituksia otetaan vastaan, etenkin studioräpellysjutut kiinnostaa.
-Nyt katson dokumenttia Finders Keepers, jossa kaksi kunnon aksentilla vääntävää jenkkiä tappelee irtojalasta. Hyvän mielen kamaa.
-Sosiaalinen media ei ole joko riittävän sosiaalinen tai onnistuu aiheuttamaan itselleni vielä suoreempaa irrallaan tyhjyydessä killumisen tunnetta, kuin mitä tunnen hengatessani ihmisten kanssa oikeasti.
-Levyjen tekeminen itsekseen vähentyy huomattavasti, kun tekee musiikkia muiden ihmisten kanssa. Tuntuu, että saa ilmaistua niitä tahtomiaan asioita hyvin, mutta turhauttaa, kun asiat tapahtuvat väistämättä hitaammin.
-Piirtäminen olisi mukavaa, ja tahtoisin tehdä sitä nytkin, mutta tämä epämääräinen hetkellinen keskittymishäiriö pilaa kaiken.
-Ostin tänään kolme vinyyliä, Howlin Wolfia, Lightnin Hopkinsia ja Muddy Watersia hintaan 21 euroa. Ei vituttanut.
-En koskaan meinaa muistaa, että Levykauppa X on maanantaisin kiinni. Roikun melkein aina oven kahvassa.
-On vaikea pitää musiikkibisnestä elossa, kun levyjä ei meinata myydä enää oikein missään peruskaupoissa, ja jos myydään niin valikoima on tasoa "the best of", "the ultimate collection", "the many faces of...", eikä juurikaan varsinaisia levyjä.
-Mietin miksi ihmiset tuijottivat minua äsken, mutta tajusin hiusten jääneen ylös niin, että näytän joko laitoksesta karanneelta tai villi-ihmiseltä. Tai molemmilta.
”Rakastatko minua vielä?” mies
kysyi epävarmalla äänellä. He olivat kävelleet koko kaupungin läpi, läpi yön
varjojen ja rikkinäisten katuvalojen muodostaman pimeän helminauhan. Se oli
kuljettanut heidät tänne, katujen päähän, viimeisen kadun viimeiselle laidalle,
kaupungin ja maailman viimeiselle äärelle. Mies piti naista kädestä, joka
tuntui hänestä elottomalta ja epäröivältä. Kaupunki tuntui hiljentyneen tähän
iltaan erityisellä hartaudella, missään ei ollut ketään, autot eivät
liikkuneet, koirat eivät haukkuneet, edes katulamppujen sirinä ei kuulunut
tänne pimeään.
Hiljaisuus heidän välillään
kasvoi koko ajan laajemmaksi´ja suuremmaksi, se kasvoi hitaasti pienestä
kukkulasta vuoreksi, jonka ylittäminen kävi koko ajan hankalammaksi. Mies
pyyhkäisi kyynelen silmäkulmastaan, eikä sanonut mitään. Hän puristi naisen
kättä, rukoillen vastausta äänettömällä painostuksellaan. Tämä nieleskeli
äänekkäästi ja mies kykeni kuulemaan hiljaisen nyyhkytyksen jo ennen kuin näki
hänen olkapäittensä kohoilevan.
Mies halasi naista ja katsoi
tämän olkapään yli. Katu loppui hänen takanaan, he seisoivat valtavan mustan
kuilun laidalla. Hän tunsi naisen itkevän väristen sylissään. Hän silitti tämän
selkää ja tuijotti äänettömänä tämän yli äärettömään kuiluun. Sen toisella
puolella ei ollut yhtään mitään, ei rakennuksia, ei tietä, ei asfalttia, ei
maata. Pelkkää pimeyttä. Ahdistavaa, synkkää tyhjyyttä. Jollain oudolla
tavalla, kun hän keskittyi oikein tarkasti, hän saattoi kuulla tuon synkkyyden,
sen painon, joka tuntui murskaavalta.Hän ei voinut olla nieleskelemättä hillitsemättömästi, kun hänen
ajatuksensa asettuivat selkeämmin uomaansa.
”...Minä rakastan sinua”, hän
kuiskasi hiljaa työntäen heidät molemmat reunan yli ikuiseen tyhjyyteen.
Koska sosiaalisen median tukottaminen on lopulta aika epäsosiaalista käytöstä, annan vähien ajatusteni valua tähän:
-Luulin olevani jumissa loopissa. Vein kahvikupin ja veden varmasti kahdesti jo keittiöön, ja tein sen taas äsken.
-Kaupassa myytiin kitkateja, tosin kymmenen kappaleen pakkauksissa. Jos ostan ne kaikki, parantaako se mahdollisuuksia saada kitkat chunkyt takaisin kauppojen hyllyille? Nyt niitä on ollut vain Tigerissa, mistä ostinkin ne äkkiä pois kuljeksimasta.
-Sain äsken 11 leukaa vastaotteella, 15 myötäotteella ja punnerruksiakin meni helposti 30. Ihan vain jos joku kukkakeppi ajatteli sieltä hyppiä silmille.
- Old Man Gloomin NO on ihan helvetin hieno levy. Taidanpa laittaa apinanpaskan värisen vinyylin tilaukseen.
-En malta odottaa tuota torstain radiolähetystä. Saa sössöttää ja sekoilla hyvässä seurassa ja soitella kovaa musiikkia. Suosittelen kuuntelemaan, koska ei todellakaan tiedä, mitä siitä seuraa tai kuinka pitkä lähetys siitä edes tulee!
-Katsoin päivällä dokumentin douchebagista, joka pölli Banksyn seinästä ja sitten harmitteli kun oli ite pilannut sen lähes kokonaan eikä meinannutkaan saada siitä neljääkymmentädonaa. Lopussa joku nykiläinen, todella valkoisen oloinen jätkä sitten pelasti sen perseen ja osti sen 25 000lla. Siihen asti toi oli todellinen hyvän mielen karma-elokuva, mutta loppu sitten näytti että kyllä se paha sen palkkansa jossain vaiheessa lunastaa.
-tähän aikaan vuodesta auringonlaskut on ihan siistejä, kun joka ilta on ihan erilainen, kuin edellinen. Kuudennessa kerroksessa asumisen hyvä puoli on se, että ne näkee aika hyvin, kun ikkunakin on länsi-pohjoissuuntaan. Tai siis toinen aika tasan pohjoiseen ja toinen länsi-luode akselille.
-Musiikki on hieno juttu. Tahtoisin soitella jo keikkoja tuon ambienttidrone bändinkin kanssa.
Viimeyönä katsoin Janis Joplinista kertovan dokumentin, joka oli vähän aikaa sitten Areenassakin, mutta löytyy nyt ainakin Netflixistä. Vaikka Joplin ei ole itselle ollut kovinkaan merkittävä hahmo, pystyn helposti samastumaan tuohon bluesiin, joka valuu välillä yli äyräidensä ja tuntuu joskus niin tukahduttavan raskaalta, että koko sydän meinaa pakahtua. Tämä dokumentti sai minut miettimään aika paljonkin omaa elämääni tähän asti. Olen nyt 27, varsin kypsässä iässä yliannostukseen tai humalassa tukehtumiseen. Olen koittanut ottaa helvetin varovasti, mutta tasan viikko sitten kävi jotain sellaista, joka olisi ehkä voinut olla tämän elämän päätepiste. Oltiin saatu Harhakuvien levy soitettua nauhalle. Maattiin lattialla ja kuunneltiin, kun Lisko lauloi viimeistä biisiä, studiossa täysin improvisoitua bluesia, nauhalle. Kirjoitimme viimeisen biisin sanat puoliksi, Lisko kirjoitti ensin pari säkeistöä, ja minä kirjoitin loppuun pienen tekstin pätkän. En ollut nähnyt tai kuullut Liskon sanoja aiemmin, mutta kun siinä makasin ja kuuntelin niitä, kylmät väreet pitivät minut jatkuvassa otteessaan. Olin kirjoittanut oman osani itselleni totutusti ajatuksenvirtana, miettimättä sitä, lukematta uudestaan. Kun Lisko laittoi minut kohtaamaan sen tekstin uudestaan, en vain voinut olla itkemättä. Se oli aivan helvetin hienoa. Se oli yksi elämäni kauneimmista ja hienoimmista kokemuksista, ja sen jälkeen oli pakko halta Liskoa, koska se oli aivan vitun hienoa. Myöhemmin tuona iltana menin nukkumaan onnellisena, mutta samalla haikeana. Mietin, että tämä saattaa olla elämäni viimeinen yö. Nyt on niin hyvä fiilis, että saatan kuolla yöllä.
Eikä se ollut kaukanakaan. Aamulla, noin varttia yli kahdeksan heräsin siihen, etten saa henkeä. En tiedä mitä se oli, mietittiin Terhin kanssa myöhemmin, että se saattoi juuri selvitä, että minulla on uniapnea. Onhan se nyt tuokin tapa saada se selville. En ollut hengittänyt ihan hetkeen, koska päähäni sattui helvetisti, kurkku tuntui olevan aivan kuiva ja turvoksissa ja yskiessäni meinasin vielä tukehtua limaanikin. Tuntui siltä, että tässä se nyt on. Viimeinen aamu. Sain kuitenkin pidettyä kurkunpääni kiinni sen aikaa, että sain vedettyä vähän ilmaa keuhkoihin ja yskittyä kaiken ylimääräisen ulos ja hapen kulkemaan ede jotenkin toivottuun suuntaan. Mutta ymmärsin samalla, että näin minä sitten aikanaan saatan myös kuolla, siinä vaiheessa kun kehossa ei enää joskus riitä voima siihen, että saan puristettua sitä happea väkisin elimistööni. Enpä kuitenkaan kuollut tuolloin, joten mikäpä siinä. Jatketaan kunnes kuollaan.
Tämä sivujuonne ehkä lisäsi vielä enemmän niitä fiiliksiä, joita päässäni pyöri kun katselin Joplinin kärsimystä ja pyörimistä. Tietysti Joplin ei tässä kulttuurisessa nuorena kuolleiden kontekstissa ole mitenkään irrallaan, vaan väistämättä sitä alkaa ajatella kaikkia niitä muitakin, Morrisonia, Cobainia, Winehousea, eikä vain 27-vuotiaana kuolleita kliseitä, vaan kaikkia nuorena kuolevia jotka elävät elämän joka on täynnä ristiriitoja, sisäisiä konflikteja ja huumeita. Lähinnä juuri viimeisten asioiden kautta. Mietin sitä, miten olen ollut 12 bändissä tähän päivään mennessä. Olen lähtenyt niistä yhdeksästä. Siinä joukossa on parikin sellaista, mistä olisi voinut "tulla jotain", jos olisin jäänyt tai tahtonut jonkinlaista julkisuutta vain sen itsensä vuoksi. Jos olisin antanut periksi ja tehnyt enemmän kompromisseja tiettyjen asioiden suhteen, olisin nyt todella väärässä paikassa, tai tuolla hautausmaalla. Jos olisin joutunut katsomaan tiettyjen väärien ihmisten sekoilua vielä pitempään, olisin varmasti vihannut itseäni vielä enemmän ja alkanut lääkitä sitä huumeilla jossain vaiheessa. Toki ison osan elämästäni olen miettinyt sitäkin, miksen käytä huumeita, niinkuin niin monet läheiseni käyttävät. Olen kyllä tähän ikään mennessä kerennyt kokeillakin jotain, niistä lisää myöhemmin niille, jotka eivät muka osaa yhdistellä asioita. Huumeiden KÄYTTÄMINEN, jatkuva, systemaattinen omistautuminen sille... Siihen minusta ei ole. Siinä huomaa niin nopeasti kiertävänsa samaa kehää, että se ahdistaisi minua ihan yhtä nopeasti, kuin perusduunissa juokseminenkin. Omasta kokeilustani ymmärsin tosin sen, että kyse on kontekstista tässäkin suhteessa. Suuri osa ihmisistä käyttää huumeita lääkitäkseen kipuiluaan tai paikatakseen jotain sellaista, mikä elämästä puuttuu. Kun ei ole tarvetta sellaiselle, ei ole riippuvuuden mentävää aukkoa, ei myöskään muodosta riippuvuutta. Tiedän, etteivät omat kipuni häviäisi yhtään mihinkään huumeilla. Ne olisivat täällä ihan samalla tavalla, luultavasti suurempina. Ja niin ne ovat kaikilla. Huumeet eivät ratkaise ongelmia. Eikä niiden pitäisi olla siihen vaihtoehtonakaan. Ei edes sen kaikkien suomalaisten rakastaman viinan. Huumeiden kuuluisi olla jotain sellaista, mitä tehdään kun on hyvä olo, mahdollisesti tuon hyvän olon maksimoimiseksi. Toki monet yrittävät pitkittää bileitäkin sillä, että jatkavat huumeiden käyttöä silloinkin, kun bileet on jo ohi. Nämä eivät tietenkään ole mitenkään yksiselitteisiä juttuja, olenhan minäkin nähnyt paljon erilaisia huumeita ja huumeiden käyttäjiä elämäni aikana, mutta minuun se ei vain tartu. Enkä usko sen olevan kenenkään muunkaan kohdalla mitenkään lopullinen asia. Kun ongelmat ratkeavat, myös syyt riippuvuuden ylläpitämiselle vähenevät. Ja sitä kautta huumeongelmia tulisi selvittää, ei työntämällä näille "rikollisille" sakkoja ja kaikenlaisia muita lisämaksuja joita nämä, tavallisimmin muutenkin persaukiset ihmiset eivät voi mitenkään maksaa... Tämä on liian pitkä aihe ja kiertotie pureuduttavaksi näin sunnuntaina.
En oikein tiedä mitä varsinaisesti tahdon sanoa. Sitä, että olemassaolo on aina kärsimystä, eikä sitä voi juuri verrata tai suhteuttaa, koska se kokemus on täysin subjektiivinen ja jokaisen ihmisen pahin kokemus on aina hänen maailmankaikkeutensa pahin kokemus. Jonkinlainen sääli ja myötätunto noita Joplininkin juttuja katsellessa herää, ihmisyyden ja kanssakuolevaisuuden kokemus. Ja kun kuuntelee vaikka Summertimen, on helppo kuulla kaikki se, mitä ei sanoilla voi ilmaista. Kyse ei ole siitä, että tässä kuoli muusikko siististi ja rockenrollisti huumeisiin, sehän on vihoviimeistä ja turhinta paskaa jota voi olla. Kyse on siitä, että tässäkin on ihminen, jonka ilmaisussa kuuluu se, miten ristiriitaista ja kaunista olemassaolo tässä maailmankaikkeudessa on.
