Täytyy alkaa skarppailee...

Vaikka juhannus näytti aluksi melko hankalalta, kun kaikki bändit ovat ilmeisesti mökillä, saatan saadakin jotain helvetin mielenkiintoista sille illalle. Nimittäin Sombras Muertas Tres ensimmäiselle keikalle, vieläpä jollain superlaajennetulla kokoonpanolla, kunnon Lahden all stars-touhulla. Jämäjuhannuksesta tuleekin ehkä yllättävän hyvät bileet. Lisko vetää räppikeikan itsekseen ja lauleskelee meillekin jotain, koska tiedän että sen jätkän tajunnanvirtaan voi luottaa ja siinä on vielä punainen lanka ja ajatusta takana, eikä vain jotain turhaa kiikertämistä.

Nyt on saanut tämän vuoden puolella, heti sen alusta asti, tehdä todella paljon musiikkia muiden ihmisten kanssa. Se laittaa taas miettimään sitä, miten kaikki tämä on niin pienistä sattumista ja muiden ihmisten avusta ja myönnytyksistä kiinni, ettei sitä todellakaan voi sanoa omaksi ansioksi. Kaikki on vain jatkuvaa vuorovaikutusta muiden elävien olentojen kanssa, vähän kerrallaan sitä oppii tuntemaan uusia soittajia ja heidän ominaisuuksiaan ja osaamistaan ja ennen kaikkea päänupin toimintaa. Oppii rakentamaan jonkinlaisia profiileja soittajista, ehkä vähän karikatyyrejakin, siitä millaista musiikkia kenenkin kanssa voi soitella, ketkä olisi mielenkiintoista saada samojen seinien sisälle ja mitä kaikkea erilaisilla komboilla voikaan saada aikaan.

Piirtely on maistunut, vaikkakin vähän hitaamman puoleisesti, kun pitää tehdä paljon pientä ja yksityiskohtaista juttua. Kikagaku Moyo auttaa keskittymään, noissa levyissä vain toimii melko pitkälti kaikki. Nyt olen pitänyt jonkinlaista dokumenttien ihmettelytaukoa, mutta kohta sitä voisi jatkaa taas tuon duunin parissa. A Man Who Eats Firekin makaa valmiina, mutta pitäisi olla tulostin, joka todella kopioisi A4-kokoa, jos niin väittää. Tai kohta teen joka ikisen noista käsin, ja siihen menee ikuisuus, minkä lisäksi saan aika varmasti jännetuppitulehduksen.  Nyt taidan hiipparoida työpöydän ääreen kehittelemään sitä pitemmälle. Magnesium tabletit pitäisi kai taas ottaa osaksi aamurutiineja..

tämäkin jäi roikkumaan, näemmä aamuun asti.

Välitilassa.

Viikonloppu oli kaikin puolin aika helvetin onnistunut. Hienoa oli. Nyt pitäisi sitten palata takaisin arkeen... eikun eipäs pidäkään! Koulu on loppu ja nyt alkaa fullblown summertime madness, eli soittamista, soittamista ja lisää soittamista. Kohta mennään veljeni kanssa kämpille nauhoittamaan "jotain", keskiviikkona Sombras Muertas Tres-treenit (se on siis uusimman proggiksen nimi, ellen siitä maininnut), eiköhän sitä viikonlopullekin taas jotain projektia keksi. Muun ajan saa piirtää ja sekoilla menemään, vaikka rahaa onkin 26 senttiä ja elää pitäisi. Ylihuomenna tulee kai rahaa, ja jotkut uhosivat tulevansa taulukaupoillekin. Olisihan se kiva. Tässä kämpässä on aina vähän liian vähän tilaa tauluille, mikä syö maalailuintoakin aika paljon. Piirtämistä varten ostosteltiin joku aika sitten iso työpöytä, aika äkkiä sekin sitten täyttyi kaikenlaisilla työvälineillä, hyvä että mahtuu piirtämäänkään siivoamatta.

Asioilla on tapana järjestyä. Olen jo pitemmän aikaa etsinyt wah-pedaalia, johon voitaisiin rakennella kunnon efektimuljutin. Viime viikonloppuna Olli, joka heitti aikanaan meikälle myös tuon kitaran josta pidän aika helvetisti antoi minulle sellaisen ja sanoi, että tarvitsen sitä varmaan enemmän kuin hän. Olen jotenkin mystisesti todella hienossa ja etuoikeutetussa asemassa, kun minulla on ympärilläni tällaisia ihmisiä ja näin vahvoja henkisiä yhteyksiä. Liskoonkin sellainen tuntuu olevan aika vahva. En ole koskaan ennen kokenut, että voin kirjoittaa kenenkään kanssa yhteen niin saumattomalla tavalla, kuin Liskon kanssa. Ja se on aika paljon sanottu, kun koen kirjoittamisen tietyllä tapaa henkilökohtaisimmaksi välineeksi.

Nyt pitääkin jo mennä soittelemaan, unohdin tämän tähän välitilaan lillumaan ja kävin jo koiran kanssa ulkonakin. Kuunnelkaa tätä levyä, se on hyvä levy.

Tästä tämä kaikki alkaa.

En tainnut laittaa tätä vielä. Tumblriin laitoin pari muutakin kuvaa itse prosessista, lähinnä siksi, että niistä näkyy myös se miten työskentelin tämän kanssa koko yön, valo hävisi yön tullessa ja alkoi tulla aamuyöstä takaisin. Se taisi kuitenkin olla jo toissayönä, ehkä. On hieman vaikea pysyä päivissä perässä, kun ne ovat melko täynnä kaikkea mielenkiintoista ja uutta ja ihmeellistä. Tämä on ollut leppoisampi sadepäivä, olen lähinnä kirjoittanut ja koittanut lepuuttaa käsiä, jotta huomenna ja ylihuomenna olisi oikeassa vireessä. Jos joku tahtoo ostaa noita vihkoja, tauluja tai mitä tahansa, niin olen tulossa viikonlopuksi siis Helsinkiin. Tässä on kuva myynnissä olevista tauluista, alla on lista johon on kursiivilla merkattu varatutkin, poistan ne, kun ovat päässeet omistajilleen.

Uusin vihree: 80 e
Sen alla ruskee ranka: 20 e
Iso punanen aivosuolisolmu: 80 e
Sen alla alaston kekkuliukko: 50 e
Kekkuliukon edessä jortsuilijat: 20 e
Hammastaulu: 50 e
Punanen ja vihreä pari: 80e tai 45 e / kpl
Hämärään jäävä tumma eristysypöilijä: 45 e
Ikkunalla möllöttävä punamusta irvistelijä: 70 e

Huomenna aletaan siis rakentaa sellaista kokonaisuutta nimeltä.... niin, nimi tuolle levylle ei ollut vielä tiedossa, mutta katsotaan sitä sitten, kun se nyt on äänitetty ja miksattu ja mitä kaikkea sille nyt pitääkään tehdä. On mukava päästä soittamaan ja tekemään tätä, koska se on ensinnäkin helvetin hyvä levy. Tiedän jo nyt, että soitettiinpa se ihan miten pitkin vittua hyvänsä, Cut To Fitin ohella nämä ovat parhaita biisejä joita olen ollut tekemässä. Cut To Fitillä on tosin pilattu monet jutut juuri siksi, että on nauhoitettu ne hyvät biisit ihan miten sattuu. Mutta eiköhän tämä mene, sitä on nyt keikoilla treenattu huolella. Huominen on siis tänään, huomasin katsoa kellon aikaa vasta nyt. Joten jos tahtoo ostaa taulun tai vaikka I'll Grow My Hair Thick And Long So I Don't Need A Rope When I Decide To Go:n, niin se kannattaa hihkaista ennen kello neljää, kun lähdetään liikkelle. Tähän mennessä paras palaute siitä tuli Jamielta, vähän jännitti laittaa sitä ihmiselle, joka oikeasti elää englanniksi ja on lukenut ihan oikeitakin kirjoja. Mutta oli kuulema pakottanut myös puolisonsa lukemaan sen, kun oli niin hyvä. Kaipa se lämmittää mieltä. Palavista Orangeistakin tuli WSOYlta palautetta, joka on jo aika tuttua:

"Vaikka käsikirjoituksen antama ensivaikutelma on keskimääräistä runotarjousta kiinnostavampi, minun on todettava, että en voi suositella sitä WSOY:n kotimaisen kaunokirjallisuuden osaston julkaisuohjelmaan."

Tämä on turhauttavaa sitä vasten, kun tiedän ilman mitään harhaluuloa tai oman arvon liioittelua, että se tullaan kyllä julkaisemaan vielä, ennemmin tai myöhemmin. Suomessa pelätään vaan juuri nyt turhan paljon riskejä ja epämääräisiä asioita, ja siitä syystä kaikki julkaistava kama on kaupallisempaa, taiteellisimmatkin jutut on vain pastisseja valmiista asioista, jotta niiden myynti ja markkinointi on helpompaa. Jos katsoo vähänkin tarkemmin, huomaa tämän melkein kaikessa tarjolla olevassa taiteessa. Se genreytyy ja urautuu. Siitä pääsisi irti lähinnä taistelemalla itsensä irti, mutta minun täytyy vain löytää ne oikeat tyypit, jotka ovat valmiita taistelemaan sen omaehtoisemman ja omalaatuisemman tekemisen puolesta. Tai sitten jossain vaiheessa laitan tämän Zen Filth puljuni pystyyn oikeasti ja lypsän jotain alku apurahoja, joilla julkaisen kaikki levyt ja kirjat, jotka mielestäni tulisi julkaista (skaalalla grindcoresta ja bluesista kaikkeen kokeelliseen ja outoon kolisteluun, kaikkiin niihin oikeasti hyviin kirjoittajiin, jotka eivät tule kuulluksi juuri missään.) ja lyön sen sitten konkurssiin, kun tien pää alkaa häämöttää. Tuntuu siltä, että nyt seison jotenkin tuollaisen tien alkupäässä, tai ainakin polulla joka johtaa sinne..

Musahommat parhaita jeejee.

Tänään päivän agendana oli taas kerran nauhoittaa musiikkia. Tässä on kyllä mielenkiintoinen porukka ja kampekin on sen mukaista, en minä tiedä miksi tuota edes voi kutsua, mutta jos tykkää niistä hommista, mitä teen yksin, niin tykkää luultavasti tästäkin. Molleja ja riitasointuja ja beatboxailua ja triphop-otetta. Soittaminen ainakin on helvetin mukavaa, mutta kaipa tämä taas ihmisten rajattomille massoille on musiikkia, jossa ei tapahdu riittävän paljon asioita riittävän lyhyessä ajassa. Itse huomaan kulkevani aina vain pitempien jumitusten suuntaan, ja sitä vasten tämän päiväinen kaksi tuntia tuntuu oikeinkin hyvältä ja sopivalta. Toki siitä nyt saa leikellä paljon poiskin. Mutta silti olen aika innoissani näistä muiden ihmisten kanssa soiteltavista hommista. Nyt on todellakin hyvä. Huominen on käsien lepuutusta (eli kirjoittamista) varten ja perjantaina sitten aletaan suunnitella sitä Harhakuvien levyä, lauantaina nauhoitetaan se ja sunnuntaina laulut siihen.

Suomen suviyössä on lähes poikkeuksetta niin kuuma, että hikoillessahan nämä menevät, mutta ei haittaa. Seuraavana voisi taas ottaa oman rauhoittumisaikansa ja ehkä laittaa jonkun dokumentin pyörimään ja piirrellä mitä ikinä aivot sattuvatkaan ulos työntämään. Pitäisi muistaa juoda vettäkin enemmän, kuin mitä nykyisellään muistan. Kaupungeissa on se huono puoli, että kaikki meinaa maksaa aina ja joka paikassa, ja jos ei maksa niin ainakin siitä yritetään veloittaa jotain. Oli vähän hassua myös se, ettei minulla tänään ollut varaa ostaa vettä tai mehua, mutta lämpimän pepsitölkin sai eurolla. Siwa toki sanelee oman hinnastonsa juuri niinkuin haluaa, mutta siltikin. Nyt sitä voisi alkaa äherrellä omiaan, kai tämä oli vain jonkinlainen tilannepäivitys siitä, että elossa ollaan.

Tuhertelua.

Katsoin juuri Robert Crumbista kertovan dokumentin, koska en ollutkaan nähnyt sitä, vaikka luulin nähneeni. Se oli todella mielenkiintoinen, vaikkei välttämättä niinkään suoranaisesti Robertin kautta, vaan ennemmin hänen veljiensä myötä. Itse päähenkilö toi vahvasti koko ajan mieleeni jonkun tuntemani ihmisen, mutten saa päähäni, että kenet. Se on häiritsevä tunne, jokin hänen ryhdissään, huumorissaan ja koko olemuksessaan vaan huusi jotakuta tiettyä tuntemaani ihmistä, mutten osaa yhdistää näitä kahta palikkaa mitenkään fiksusti yhdeksi. Veljet Charles ja Max sen sijaan tuntuivat molemmat omilla merkillisillä tavoillaan tutummilta hahmoilta itseänikin ajatellen. Max oli mietiskelyyn orientoitunut ja syrjään vetäytyvä kerjäläismunkin oloinen henkilö, Charles taas "mielenvikainen", miesten äidin luona asuva omaishoitaja. Hän oli kolmesta hahmosta ehkä mielenkiintoisin, lakonista ja terävää itsensä puukottamista olisi mielellään katsonut enemmänkin. Toisaalta uskon sen olleen kiinnostavaa siksi, että siihen oli helppo samastua ja puolet ajasta pelkäsin katsovani omaa tulevaisuuttani silmiin, vaikkei se ehkä ihan samalle sektorille sinänsä osukaan, kun luonteeni ei lopultakaan ole kovin narsistinen. Itsevihainen, melankolinen, ristiriitainen ja vaikka mitä muutakin, ehkä ajoittain (onneksi äärimmäisen harvoin) jopa lievästi psykoottinenkin, mutta narsismin uskallan melko varmasti siivota pois tuosta listasta. Oikein lystikästä ja haa-haa-hauskaa oli lukea lopusta, että hän tappoi itsensä vuosi kuvaamisen jälkeen. 

Siltikin monella tapaa mielenkiintoinen ja hullunkurinen perhe, kaikenkaikkiaan. Monet ovat verranneet tuherteluani Kalervo Palsan ohella myös Crumbin piirtelyyn, ja tuntuuhan se vähän hassulta monellakin tapaa, tulla ensinnäkin rinnastetuksi ihmisiin joiden työt eivät ole kovinkaan tuttuja itselle ja toisekseen ihmetellä sitä miten  joku voi oikeasti verrata näitä sotkuja niihin. Mutta uskon sen olevan ennemmin fiilistason, kuin piirtojäljen homma. Ja sen ymmärrän paljon helpommin.

Tämä päivä on ollut vahvasti piirtämisen ja maalaamisen päivä. Tein muutamia tutkielmia subjektiivisesta todellisuudesta ja aisti-elinten toiminnasta:

 Lisäksi piirsin tällaisen epämääräisen....asian.

Näiden lisäksi aloin maalata uutta taulua. En vielä ole aivan varma mitä olen siitä mieltä. Voi olla, että kohta, aamuyön tarjomalla vapaammalla otteella maalaan sitä vähän lisää. Olen iloinen siinä, että pääsen koko ajan kauemmas selkeistä ääriviivoista, mutta silti houkutus niiden helppoon voimaan on koko ajan läsnä. On oma hommansa jättää ne tekemättä ja pyrkiä saavuttamaan sama raskaus muilla keinoin. Tutkimukset ja opiskelu jatkuu.

Heroin Express Yle Areenassa.

Heroin Express

 

Hienoa ajan kuvaa: Nirvana soi ja jengi on koukussa heroiiniin. Kaikesta huolimatta olen sitä mieltä, että huumeet ei todellakaan ole se asia, jonka vuoksi poliisien pitäisi nuorten tai kenenkään muunkaan elämää pilata. Huumeitten käyttö ja sen aiheuttamat ongelmat tulisi irrottaa kokonaan rikollisuudesta: mikäli henkilö tekee rikoksia saadakseen rahaa huumeisiin, se on hänen oma ratkaisunsa eikä suoranaisesti huumeeseen itseensä liittyvä ongelma. Suurin osa niistä huumeiden käyttäjistä, joita minä olen elämäni aikana kohdannut rahoittaa harrasteensa lähinnä duunilla.

Rikostelu on yleistä näiden tiettyjen huumeitten käyttäjien kohdalla lähinnä siitä syystä, kuin riippuvuuskin: köyhyydestä ja sosiaalisesta eristyksestä. Pohjalla ei ole mitään hävittävää. Jos elämä on kunnossa, eikä todellisuus ole niin ankeaa, siitä ei ole niin kovaa hinkua pakoonkaan, eikä riippuvuuskaan muodostu ehkä ihan niin helposti. Ehkä, koska tässä yhteydessä puhun huumeesta, jonka aktiivikäyttäjiä en ole tuntenut suoraan, ja jonka kohdalla puhutaan tavallisesti kaikkein koukuttavimmasta aineesta. Tämä onkin monessa mielessä se äärimmäisin huume, joka voidaan löytää, ja ennen alkoholia se oli suomalaisten lempihuume (me oltiin jossain vaiheessa jopa heroiinin kulutuksen MAAILMANMESTAREITA).

Näiden huumeiden (lähinnä heroiini ja kokaiini) isoimpia ongelmia on toki se, että ne tulevat näin kauas lähinnä järjestäytyneen rikollisuuden kautta, paitsi ne opioidit, joita lääkäri määrää. Silti suurin osa suomalaisesta opiaattiongelmasta on lähtöisin juuri lääkäreiltä. En ole koskaan kohdannut ketään, joka leuhkisi heroiinin käytöllään (entisiä käyttäjiä olen tavannut pari), mutta olen kohdannut sitäkin enemmän Subutexin käyttäjiä. On ongelmallista koittaa vetää minkäänlaista tarkkaa viivaa siihen, missä kohtaa se rikosseuraamuksen raja pitäisi olla, mutta ainakin oma perusempatiani sanoo, ettei ole riippuvaisen ihmisen vika, jos hänen aineensa tulee rikollisia teitä, koska hän on vain niin kutsuttu "end user", eikä ole millään tavalla tekemisissä tuotannon tai suunnitteluketjun kanssa. Jokaiselta kantilta katsottuna hän on korkeintaan se uhri, joka tarvitsee apua ja ehkä jonkin vähän kehittävämmän harrastuksen, ei rikollinen joka tulee sulkea vankilaan verkostoitumaan oikeiden rikollisten kanssa.

Seuraavia yöllisiä ajatuksia

Tämä päivä tarjosi taas jotain erilaista ja epämääräistä ohjelmaa, kun lähdin jeesailemaan kavereita musavideokuvauksissa. Käytännössä duuni oli ajella avoautoa edestakaisin muutaman kilometrin pätkällä. Vaikka autolla ajaminen ei sinänsä vaikeaa tai kuumottavaa hommaa ole, tulee siitä aina vähän kuumottavampaa, kun kyseessä on jonkun toisen auto. Se kymmenkertaistuu, kun autolla on hintaa sen verran, etten kykenisi koko elinaikanani maksamaan sitä takaisin, jos sille kävisi jotain. Mutta hyvinhän se meni, ei siinä mitään ihmeellisempää tai isompaa ongelmaa ollut. Vaikka musiikki tai videokin on ehkä jotain sellaista, missä en itse kekkuloisi, ei minulla ole mitään ongelmaa olla mukana auttamassa kavereita, koska videoidenkin vääntäminen saattaa tulevaisuudessa kaikissa muodoissaan liittyä tuleviin duuneihinikin. Vaikken vielä tiedäkään mitä se tuleva duuni minun kohdallani tulee olemaan. Tekisi mieli kyllä kuvata ehkä joitain videoitakin jossain vaiheessa, kaluston ei välttämättä tarvitse edes olla älypuhelimia kummempaa, kun vain tietää mitä niillä meinaa tehdä. Vaikka toki oikeat kamerat on oikeita kameroita.

Muuten tämä päivä on ollut lähinnä kirjoitushommien jatkamista, mutta kauhean paljoa siinä en kerennyt edetä. Välillä täytyy antaa käsille lepoakin, vähän turhan yksipuolista liikettä ja liian pitkäkestoista pitemmän päälle. Keskiviikkona ja viikonloppuna pitäisi sitä paitsi soitella taas aika helvetisti kitaraakin, joten ei parane liikaa väsyttää itseään tai hommata jännetuppitulehdusta vielä turhanpäiten. Sen kerkeää viikonloppunakin. Odottelen kyllä jo aika innolla sitä, että päästään vihdoin ja viimein tallentamaan nuo biisit. Onneksi odotettiin, koska oikeastaan koko homma loksahti mielestäni paikalleen vasta tämän kevään keikkojen myötä. Mutta sitäkään ei olisi edes tiennyt aiemmin. Nyt olo on melko luottavainen, eikä paljoa jännitä mennä nauhoittelemaankaan. En kyllä yleensä osaa jännittää muutenkaan, koska tuntuu että juuri näitä juttuja varten olen ylipäätään olemassa. Kaikki muu on peukaloiden pyörittelyä, soittaminen on todellista olemista, soitti sitä sitten mitä hyvänsä.

Nyt sitten nautiskelen hitaan aamuyöni katsellen dokumentteja. Saa nähdä valvonko koko yön vai ryöminkö nukkumaan joskus muutaman tunnin päästä. Nämä ovat mukavia hetkiä, ja kiireeltäni olen taas kaivannutkin näitä. Omaa rauhaa, ajatusten hiljenemistä, rauhoittumista. Sain myös haettua postista vihdoin ja viimein Bryan Lewis Saundersin Near Death Experiencen, jota aion luukutella, kun Terhi lähtee pääsykokeisiin. Täysin musta vinyyli, labeleineen päivineen on kyllä erittäin vakuuttava jo fyysisenä esineenä, puhumattakaan siitä henkisestä ja metafyysisestä latauksesta, joka tuohon lähinnä puhetta ja huutamista sisältävään levyyn on ladattu. Sen raskaus jättää kaiken hevin ja ison osan kaikenmaailman murjontaa ja myllytystäkin auttamattoman kevyen ja ohuen kuuloiseksi.

Katselen tässä myös dokumenttia Frankensteinin tarinan synnystä. Vaikka dokumentissä on paljon tällaista uudelleendramatisointia ja liioittelua, on se silti ihan mielenkiintoinen. Tajuan, etten ole koskaan edes lukenut itse kirjaa, se on vain niitä tarinoita, jotka muka ovat jollakin tavalla arkkityyppisiä, mutta joita kukaan ei ole lukenut. Ehkä jonain päivänä kaivan senkin kirjastosta. Tuollainen viktoriaaninen kirjallisuus ei suoranaisesti ole itselleni kauhean kiinnostava alue, mutta kirjallisuuden klassikot sitten taas jotenkin ovat. Tämäkin dokumentti lähenee loppuaan, eli kai se on alettava etsiä seuraavaa.

Yöllisiä ajatuksia.

Ilta puistossa oli hiljainen ja rauhallinen, ei kuullut mitään muuta puhuttua suomea, kuin sen jonka itse molotti omasta typerästä suustaan ulos. Miellyttävä iltahetki. Vaikka monet varmaan odottavat ja ajattelevat, että jaksaisin haukkua taas kerran sivutolkulla urheilua ja jääkiekkoa ja kaikkea sellaista, en jaksa. Iloa sekin ihmisille tuo, mutta se mikä minusta on aina mykistävää on se kiittämättömyys ja pettymys, kun ei oltukaan maailman parhaita. Suomi oli kuitenkin toiseksi paras kaikista, ja silti iso osa sosiaalista feediä tuntuu ihan helvetin pettyneeltä. Aivan sama. Not my cup of shit. Puistossa istuminen ja rauha sen sijaan ovat, joten kiitos tästä, epämääräiset jääkiekon jumalat, tai ketkä siitä olikaan vastuussa.

Aloin tänään myös kirjoittaa A Man Who Eats Firea käsin, kun ei sen tulostaminen jostain syystä onnistu. Pääsin jo sivulle 18. Kopioiminen on huomattavan paljon helpompaa, kuin tulostaminen, vaikka visuaalisesti se book antiqua onkin varmaan miellyttävämpää lukea, kuin meikäläisen käsikirjoitus. Mutta näillä mennään, onpahan varaa koristella niitä sivuja, jotka jäävät tyhjemmiksi. Kirjoituskoneella kirjoittaminenkin olisi ollut hyvä veto, ellei se tekisi niin isoa merkkiä, ettei nämä hommat mahtuisi sivuillensa sen kanssa. Tämä proggis on pyörinyt käsissä ja tulostimissa jo niin kauan, että on alkanut ärsyttää. Lisäksi se on maksanut ylimääräistä rahaakin vähän turhan paljon, mistä syystä sitä kai pitää myydäkin vähän kalliimmalla, mistä taas tulee itselleni vaivaantunut ja kiusallinen olo.

Tämänkin jälkeinen juttu tosin alkaa jo hahmottua vähän. Se tulee toki kulkemaan Black Mouthiin asti levyinä, mutta sen lisäksi aion käsitellä siinä henkiset ja fyysiset vaivat, kivut, oireet ja outoudet jotenkin tekstin muodossa. Siihen ehkä tulee enemmän piirrustuksiakin. Kunhan nyt saan nämäkin tehtyä, niin on ehkä parempi miettiä sitä. Käsin kirjoittaminen on toki siitä mukavaa puuhaa, että sitä kautta jutut jäävät paljon paremmin päähän, kun ne pitää käydä tavallaan uudestaan läpi ajatuksen kanssa. Nyt alkaa orastava jännetuppitulehdus tuntua sen verran raivokkaana, että taidan kuitenkin mennä lepuuttamaan käsiäni ja jatkan tätä suurta projektia huomenna. Eilisestä ja viimeyön kotiinpäin ajeluista on vieläkin ihan hyvä fiilis. Jos jollakulla on kuvia tai videota tai jotain muuta saastaa tuosta duohommasta, niin ne kiinnostaa, koska siinä on kuitenkin niin kiire keksiä ja tehdä sitä mitä onkaan tekemässä, ettei siitä oikeastaan ole mitään hajua, miltä se kuulostaa ulospäin tai vähänkään objektiivisesti. Mietin yöllä, että kaikista tekemistäni asioista kaikkein vaikeinta on varmasti juuri tuo rumpujen soittaminen ja laulaminen samaan aikaan. Vaikkei se tietystikään mene kuten voisi kuvitella kummankaan touhun menevän erikseen, niin oli jotenkin hyvä kuulla, ettei se ollut ihan vain vaivaannuttavaa paskaa, vaan että joku piti sitä keikkaa jopa "hyvänä" keikkana. Ei sitä kuitenkaan mielellään ryöstä ihmisiltä rahaa tarjoamatta mitään tilalle. Tuon homman kanssa on vielä aina vähän tuplakuumotus siksi, että ihmisten odotukset ovat lisäksi aivan muuta sen kanssa, mitä saavat.

Saman voivat sanoa varmaan muutamat 69Eyes fanit Oulusta. Mielestäni on vähän hölmöä itkeä rahojaan takaisin, mutta mitä nyt näin jonkun videon, niin aika murto-osahan siitäkään on valittanut, hommat on taas vaan ihan turhan takia ammuttu ulos kaikista mittasuhteista. Ihan kuin kännissä sekoileva soittaja olisi kenellekään uusi homma. Itse olisin kommentoinut asiaa lähinnä toteamalla, että meillä on Suomessa raksat täynnä kännisiä duunareita, jotka tekee hätäistä ja paskaa ja heti homehtuvaa jälkeä, joka tappaa ihmisiä, ja muutama maksanut asiakas itkee siitä, että joku ei osannut lopultakaan arvioida omaa alkoholinkulutustaan oikein. Toki tämä on kaksipiippuinen miekka sikäli, että omissa bändihommissani olen saanut aika vaikean maineen varmaan juuri siksi, että vihaan sitä jos joku tulee kännissä vain kuseksimaan musiikin päälle. Saat olla vaikka miten sekaisin ja missä aineissa, kunhan soitto sujuu, mutta jos et kunnioita musiikkia sen vertaa, että hoidat sen ainoan homman jolla on mitään väliä, ansaitset kaiken paskan mitä saat. Inhimmillisiä erehdyksiä sattuu kuitenkin kaikille joskus, eikä niistä voi tai saa jäädä ruoskimaan itseään tai ketään muutakaan. Kyse on ennemmin niistä, jotka systemaattisesti jättävät huomiotta sen oman rajansa ja vetävät juuri sellaisen kunnon, että koko muu bändi on ihan kusessa sen touhun kanssa. Mutta silti mieleeni ei tulisi koskaan vaatia rahoja takaisin vaikka lavalla tapahtuisi mitä, koska se on keikka joka tapauksessa, ja kokemuksia ne paskatkin keikat ovat. Aina menee sitten yhtä kokemusta rikkaampana hautaan. Ei siinä oikeastaan mitään sen kummempaa. Turhaa uutisointia ja turhaa pohdintaa myös omalta osaltani. Jättäkää tämä viimeinen kappale vaikka lukematta.

Abc:n piha, kello 03:39

Kylmä. Aamuyön koleus on väistämättä jokaisen yön ankein hetki, laskuhumalainen reality check ja sen käsittäminen, että jossain epämääräisessä pisteessä päivä muuttuu toiseksi. Auto lähtee liikkeelle. Lämmitin hurahtaa käyntiin. Steen1 ilmoittaa olevan vuosi 2006. Eihän rätuo nyt ihan osunut kohdalleen, mutta kyse on taas vain fysiikasta ja konseptista, joka suomennoksen puutteessa olkoon vain frame of reference.

Elämä kuljettaa taas läpi yhden auringon nousun, nyt on yhtä kirkasta kun kaksitoista tuntia sitten, kun lähdimme matkaan kohti Joensuuta. Kylmempi vaan. Usva nousee kepeänä pelloilta ja metsien reunoilta, tie on pitkä ja suora. Se vie kotiin, vaikkakin muutaman mutkan kautta. Juuri nyt oma perspektiivini elämään on varsin mieleinen.  Joensuu oli mukava yllätys. En ole käynyt siellä koskaan aiemmin. Ihmiset olivat mukavia ja vaikka soundcheckin perusteella alkoi jännittää aika paljon, soittokin meni edes jotenkin päin sinne minne piti. Ei olisi kuulema uskonut etten ole rumpali,  jos ei sitä olisi tiennyt. En toki usko, oli se melkoista räpeltämistä, mutta myös hauskaa. Opin, että rumpalin homma on kyllä monesti paskaa, kun setti on aina eri, eikä oikein mihinkään muuhun kuin itseensä voi luottaa. Siitä se jäätävä itsevarmuus varmaan lähtee syntymäänkin, muuten ei ole mitään minkä päälle rakentaa soittoa.

Sumu on paikoin niin paksua, että tuntuu kuin ajaisi kohti unen seinää. Sormia palelee. Vielä parin tunnin matka kotiin ja nukkumaan. Lehmätkin nukkuu laitumella. Mersun apukuskin penkin jalkatilan suoja on rikki ja kylmä ilma tulee suoraan moottoritilan läpi jalkoihin. Nyt on tosin varaa tulla kipeäksi, kun en tarvitse ääntäni ainakaan kuukauteen.

Kaikki on hyvin taas hetken aikaa. Levätkää, jotka voitte, juokaa vielä illan viimeinen hidaste, jotka sen äärellä olette. Elämä on hienoa hommaa kun vaan on oikeat soittokaverit.

Nevermind the bollocks, here's saturday mule blues.

Koska tässä maassa ei tunnuta tekevän enää oikeastaan mitään tulevaisuuden ja kansakunnan hyvinvoinnin ja valtion toimeentulon ja ennen kaikkea hyvinvointivaltion ylläpitämisen eteen, ei kiinnostukseni enää jaksa yltää tämän maan asioihin. Pitäkää tunkkinne, meikä lähtee täältä vetämään heti kun on koulu käyty ja pätevyys tehdä näitä visuaalisia- ja konseptisuunnitteluduuneja jossain toisessa maassa. Aika hyvin päätetty jo ensimmäisen kouluvuoden aikana, hyvä hallitus. Ei se toki pelkästään niiden vika ole, kanssasuomalaiset ovat kerta kerran jälkeen osoittaneet, ettei minulla ole kauheasti yhteistä juuri muun porukan kanssa, kuin sen joka näitä tekstejä sattuu lukemaan, ja kun sen suhteuttaa Suomen viiteen miljoonaan asukkaaseen, se ei ole edes promillen vertaa, joten luultavasti löydän selkeämmän ja paremman viitekehyksen olemiselleni ja tekemiselleni jostain muualta. Koulu nyt on kuitenkin käytävä, ennen kaikkea siksi, että se on aivoja stimuloivaa ja helvetin mielenkiintoista asiaa, jossa saan myös soveltaa omaa osaamistani melko monipuolisesti ja tehokkaasti, ainakin toistaiseksi.

Tänään soitetaan veljeni kanssa Joensuussa taas kahdestaan jotain epämääräistä möyrimistä ja murjomista, huutoa ja hakkausta. Eilen käytiin treenaamassa vähän, ja sujuuhan se ihan riittävästi parinkymmenen minuutin tarpeisiin. Riitaa tulee lähinnä siitä, mitä kuunnellaan ajomatkalla, mutta Steen1 taitaa olla kummallekin yhteistä ja sopivaa maaperää. Onneksi siinä nyt on muutama tunti aikaa kuunnella musiikkia, eiköhän siinä kerkeä molemmat kyllästyä taas kaikkeen kuitenkin ja sitten soi Nostalgia, jos se vaan kuuluu.

Omaksi ilokseni ja huvikseni tässä aamusella soittelin tällaisen lauantaibluesjamin. Bluesin soittaminen on aina mukavaa touhua. Siinä sielu lepää ja mieli saa rauhan. Teki mieli kuvailla ja fiilistellä niitä lisääkin, mutta ei makeaa mahan täydeltä, tai edes pohjiksi. Siitä tulikin mieleen, että tänään kohtasin kaupassa ensimmäistä kertaa paljon kohutun Omar-munkin, vaikkei minulla ollutkaan rahaa sitä ostaa. Ja se maksoi siis jonkun 1,60 senttiä. Mutta maitoon piti rahat tuhlata, ettei tämä aamukahvi ole ihan niin nihkeää juotavaa.  Jos joku tahtoo ostaa vihkoja, niitä on vielä kolme jäljellä. Taulujakin saisi ostaa, pari viikkoa on aika tiukkaa ja levyjä pitäisi nauhotella ja sohlata taas ympäri Etelä-Suomea..

Nyt saa soittaa riittävästi.

Vaikka Corrections Housen Know How To Carry A Whip tuntui aluksi pieneltä pettymykseltä lähinnä siksi, ettei siinä ollut Last City Zeron kaltaisia seesteisiä levähdystaukoja ja sitä kautta monipuolisuutta, huomaan että nyt olenkin kuunnellut sitä oikeastaan koko ajan. Se on synkempi ja likaisempi, mutta myös rajatumpi ja sitä kautta jotenkin määrätietoisempi levy, kuin ensimmäinen. Tässä bändissä Mike Williamsin tekstit pääsevät mielestäni jotenkin selkeämmin omaan, kylmempään ja metan katkuiseen kontekstiinsa, joka toki on myös Eyehategodin parhaimmilla hetkillä, mutta välistä häviää sinne blöjäribluesin iloon ja lämpöönkin. Toki kontrasteja pitää olla, mutta aina välillä Eyehategod on vain turhan "iloista" kamaa omiin fiiliksiin, vaikka sitä mielellään kuuntelisikin Mike Williamsin narisevaa itsevihassa möyrimistä. Toisaalta voisin kuunnella Cancer As A Social Activitya vaikka ihan vaan äänikirjanakin (printtinä se on sellaisissa hinnoissa, että turha toivo meikän budjetilla).

Eilen polkaistiin käyntiin myös uusi nimetön projekti. Se oli juuri niin siistiä, kuin ajattelinkin sen olevan. Synkkää lunastusta, kuten eräs ystäväni kertoi kaverinsa tuon kaltaista musiikkia kuvailevan. Alku oli melkoista melua, mutta pikkuhiljaa sieltä alkoi löytyä sävyä ja syvyyttä ja balanssia asioiden välille. Kaksi kitaraa ja beatboxausta ja äänimattoja. Hyvä tulee. Nauhoiteltiinkin siinä saman tien, mutta juuri kun oltiin ajettu koko touhu täydelliseen, kiertävään ja hiljalleen kuolevaan lopetukseensa, kuulin sen tutun lauseen, jota en oikeastaan tahdo kuulla koskaan enkä missään yhteydessä:

"Täällä on muistikortti täynnä."

Nuo sanat ovat kuin kielletty nimi, kuin demonin manaaminen keskelle jumalanpalvelusta, kuin universumin luojan alkunimi jonka lausumalla kaikki raukeaa tyhjiin. Nauratti, olisinpa vain tajunnut ottaa oman kahdeksan gigan muistikorttini, niin tältäkin olisi vältytty. No, ihan hyvä ensimmäisiksi "treeneiksi". Ensi viikolla mennään uudestaan, paremmalla hajulla ja paremmin varautuneena. Löysin jazzmasteristakin täydellisen länkkärisoundin. Parasta, mikäs sillä on soitellessa. E-virettä varten pitää vain vetää vielä vähän ohuemmat kielet, niin ei aukea sormet kun liu'uttaa niitä 12-nauhavälin matkan ylöspäin. Loppuipa omat tunnon tuskat siitä, että juuri ostin 400 euron kitaran, eikä se sopisikaan bänditouhuihin niin hyvin. Ongelma on lähinnä siinä, että nuo mikrofonit kuulostavat liikaa vaikkapa SG:n mikrofoneilta, ja kun bändissä on jo yksi sellainen, niin mieluummin hakee sitten kontrastina jotain erilaista. Nyt löytyi tuollekin täydellinen konteksti ja strato voi jatkaa Harhakuvissa kiertämistä. Kohta pitää lähteä kohti Helsinkiäkin. Hyviä hommia. Sielu lepää, ruumis kuluu ja mieli kiittää.

Kouluhommat hiipuu, musahommat lisääntyy.

Koulu alkaa vedellä viimeisiään, pari viimeistä päivää edessä, tai ehkä enää yksi jos saadaan hommat tehtyä. Onneksi musiikkihommia alkaa kasaantua jo siihen malliin niskaan, ettei tarvitse paljon miettiä, mitä tekee heti tässä kohta. Huomenna on vihdoin ja viimein uuden, kiinnostavan masisteluambienttifiilistelymusiikkiprojektin ensimmäiset treenit. Triona mennään ja homma tuntuu jo nyt sen verran hyvältä reseptiltä, että veikkaan musiikkia olevan kuultavana todella nopeasti. Hyvä fiilis siitä. Torstaina taas on Harhakuvien treenit. Levyn nauhoitukset on sovittu viikon päähän seuraavalle viikonlopulle, joten yhdet tai kahdet treenit tässä kerkeää vielä vetää ennen sitä. Lähinnä pitää tarkastella, että mitä noi romut sanoo. Ensin pärjää kauemmin ilman mitään ongelmia, ja sitten kaikki alkaa hajoilla aina samaan aikaan, melko kriittisellä hetkellä. Turhauttavaa, mutta kovin tuttua. Perjantaina treenaillaan sitten Eetun kanssa lauantain Cut To Fitin duokeikkaa varten. Siitäkin tulee luultavasti helvetin hauskaa, kunhan porukka ei odota munat vaahdossa jotain 20 minuutin blastisooloa.

Taas tuntuu siltä, ettei sitä ole aikoihin tehnyt oikeastaan mitään, vaikkei taas ole ollut kovinkaan montaa päivää tekemättä mitään. Drive vaan meinaa sumentaa ajan tajun silloin, kun muljuu jatkuvasti jossain epämääräisessä virtauskokemuksessa. Mutta eipä tässä sen isompia lomia omista hommista kaipaa, lähinnä aina kaikesta muusta, jotta voi keskittyä ennemmin omiin hommiinsa. Kunhan nyt saisi noita A Man Who Eats Fireja printtailtua ulos niin voisi taas väkerrellä vähän niitä. Lopun Ajan Kansan Lauluja-kasetitkin on maksettu, saa nähdä koska ne tulevat, muttei niilläkään mikään hätä ole. Onpahan tekemistä pitemmälle kesälle, eikä kaikki ole duunailtavana samaan aikaan.

Tekisi mieli puuhastella grindcore- ja räppi-ilta juhannuksen alle, mutten oikeen meinaa saada jengiltä vastauksia siitä, mikä natsaa ja natsaako. Sen tiedän, että kattauksessa olisi Cut To Fitin duokeikka, Liskomies ja toivottavasti Fuck-Ushima. Vielä kun saisi yhden tietyn kovan räppipariskunnan innostumaan tästä aiheesta, niin ilta olisi täydellinen aikalailla kaikin puolin. Mutta yritäppä sitä nyt sitten pakottaa toisia ehkä elämänsä siisteimpään keikkailtaan. Ei voi minkhään. Pakko pyöritellä peukaloita ja odotella lopullisia vastauksia. Voisi vaikka piirrellä odottaessaan.

joo-o.

Tänään posti kantoi minulle hyviä levyjä, vaikkakaan ei vielä Saundersin Near Death Experienceä, joka on oikeastaan ainut levy jota olen kuunnellut koko viikon. Nyt sain sitten Corrections Housen molemmat levyt ja Mirrors For Psychic Warfaren. Kaikki sopivat melko hyvin tuon Saundersin kanssa, vaikka sävy onkin eri. Tuollaiset äänimaisemat ovat jostain syystä minulle erittäin mieleisiä. En osaa selittää sitä, mutta jotenkin ne tuntuvat miellyttävän omilta. Jostain syystä tekee mieli vain sanoa, että unohtakaa kaikki mitä kirjoitin eilen. Huomaan, että aivoni koittavat välillä rakentaa joistakin harhoista jonkinlaisia dogmia, kun sallin niitä aivoilleni niin vähän muutenkin. Mutta sellaisilla ei tee mitään, ne vain hidastavat ymmärrystä ja kasvavat lopulta niin korkeiksi seiniksi, ettei niistä pääse kiipeämään ylikään.

Auttaa, kun välillä teroittaa vaan mieleensä sen, ettei millään ole lopultakaan mitään merkitystä tai tarkoitusta, ei mitään muuta kuin se, jonka ihmiset rakentavat touhujensa ympärille. Maailmankaikkeutta tai edes tämän planeetan luontoa ei kiinnosta yhtään, miksi joku tekee musiikkia tai miten hän oman tekemisensä jossain kuvitteellisessa viitekehyksessä näkee. Kaki miljardia vuotta ja meret kiehuu, eikä maapallolla elä enää mikään. Ha. Ei ole tarkoitus masentaa tai ahdistaa, korkeintaan huvittaa, mutta ei minuakaan kyllä hymyilytä. Elämä on hieno vahinko, jonka ihan mielellään tekisi uudestaankin, mutta taitaa olla tällainen once in a lifetime-henkinen homma. Ajattelin, että kunhan on aikaa niin voisin duunailla tässä sellaisen kuvasarjan, jolla koittaisin ilmentää olemista ja elämistä ja niitä eri vaihtoehtoja, joita ihminen on kehittänyt kuolemaa selittämään. Kunhan koulu loppuu. Pari päivää vielä. Ellei Falloutin pelaaminen vie täysin mennessään. Vaikken pidä tuollaisista peleistä kauheasti, se on ollut yllättävän mukavaa touhua. Toki välillä melko turhauttavaakin.

Toissapäivänä kerkesin vähän maalaillakin, en oikein tiedä miksi sitä kutsuisin, mutta tällainen siitä nyt sitten tuli.

Äärimmäistä reunaa etsimässä.

Tässä on viime aikoina, Saundersin, musiikin tekemisen ja soittamisen ja mieltymysten myötä tullut mietittyä äärimmäisen käsitettä aika paljon. Siis oman tekemisen kontekstissa. Mikä on se voima ja halu, joka laittaa etsimään jonkinlaisia äärimmäisiä ilmaisumuotoja, ja miksei sitä ole kaikissa? Miksi jotkut pyrkivät tekemään tyylipuhdasta, tai muutenkin puhdasta kamaa, ja toiset kulkevat koko ajan kohti epäselvempiä, kartoittamattomia vesistöjä etsien jotain, mikä vielä tuntuu? Veikkaan sen olevan ennen kaikkea persoonallisuudesta ja musiikin vaikutuksen motiiveista kiinni. Toisille musiikki on musiikkia, se on harrastus tai työ tai sitä on vain kiva kuunnella, siinä on omat säännöt ja lainalaisuudet ja pyritään sitten toimimaan niiden yhteisissä pelisäännöissä. Nämä ihmiset havaintoni mukaan ovat niitä, jotka pyrkivät tekemään "kappaleita", mutta toki tässä ei voi olla mitään kiven hakattua rajaa, niinkuin ei missään muussakaan ihmisten tekemisessä. Kuten nimikin sanoo, kappaleet ovat nähdäkseni vain sirpaleita, pieniä osia jostain kokonaisuudesta joka on hakattu kappaleiksi. Minua ei koskaan ole varsinaisesti kiinnostanut tuijotella niitä yksittäisiä sirpaleita, vaan nähdä se kokonaiskuva niiden takana, se varsinainen taidekokemus tai tekemisen prosessi ja siitä muodostuva kaava. Siksi lopputuotteet ovat vain harvoin yhtä kiinnostavia kuin prosessit, eikä niitä pitäisi mielestäni ainakaan tarkastella erossa siitä kontekstissa, jossa ne ovat olleet.

Tästä syystä myös tehdyt albumit muodostavat aina väistämättä oman isomman kokonaisuutensa tekijänsä historiassa, jota myöten nekin jäävät vain kappaleiksi. Siksi niidenkin tarkastelu itsenäisinä ja irrallisina hämärtyy, ja sitä myöten myös tekijä jää vain osaksi kulttuurinsa ja aikakautensa kokonaiskuvaa, ja aina vain kauemmas mentäessä katsellaan lopulta ihmisyyden kokonaiskuvaa, jota me kaikki olemme piirtämässä. Kun ajatukset pyörivät tällaisella mittakaavalla ja kun omassa taustassa on paljonkin sellaista, mitä monet voisivat nimittää traumaattiseksi kokemukseksi, tuntuu aivan luonnolliselta, että tahtoo etsiä jotain perustavanlaatuista, jotain mitä ei kykene analysoimaan yhtään ja joka taas isommassa mittakaavassa kertoo sinulle enemmän itsestäsi ja omista ominaisuuksistasi tiettynä ajanjaksona. Juuri tällaisia ovat Saundersin omakuvat, joita hän on piirtänyt päivittäin 20 vuotta, juuri tällaista on musiikki ja kirjoittaminen ja kaikki muu itselleni, juuri näin näen taiteen ja sen tekemisen omassa kontekstissani, jatkuvina prosesseina, jotka määrittävät enemmän sitä miten minä kullakin hetkellä näen oman olemassaoloni, kuin varsinaisesti pyrkimyksenä tehdä jotain biisejä, jotka myisivät miljoonia ja saisivat ihmiset hokemaan minun nimeäni joka paikassa. Minulla on todella bulkkinimi, minkä lisäksi meillä kaikilla on sellainen ja se on yhdentekevä, jos se ei merkitse mitään. Se on vain koodi, symboli jolla viitataan sinuun, enkä tahtoisi kenenkään pitävän minua henkilönä mitenkään erityisen merkittävänä. Siksi juuri käytän pseudonyymejä, vaikka en todellakaan pyri mihinkään anonymiteettiin, vaan teen toisaalta kuitenkin selväksi sen, että täällä on takana oikea ihminen, jolla on oikea elämä ja oikea historia.

Se äärimmäisyys sitten? Uskon sen liittyvän pitkälti haluun löytää sellaista, mitä ei voi halkaista osiin ja analysoida. Kun grindcoren löysi, se tuntui juuri siltä. Muutama vuosi kului, ja senkin säännönmukaisuudet olivat tuttuja ja jo osin tylsiä. Kyllähän hyvä myllytys toimii aina, mutta monellakin tavalla koen vahvaa sukulaissieluisuutta Justin Broadrickiin, joka lähti Napalm Deathista ennen kuin oli "cool" lähteä Napalm Deathista ja lähti sitten tuosta vaan perustamaan kokonaisia musiikkigenrejä ihan vain yrityksessään löytää jotain äärimmäisempää. Vaikka minulla ei ole koskaan ollut yhtään Godfleshin levyä hyllyssä, on se myös yleensä ensimmäinen sana, joka ihmisiltä lipsahtaa monien tekemisteni kuvailun yhteydessä, ja olen kyllä huomannut että jotenkin Broadrickilla ja itselläni on melko täsmälleen sama rytmitaju. Ehkä siksi myös yritän olla kuuntelematta hänen bändejään liikaa, etten vain pöllisi liikaa mitään. Mutta näen sen saman yrityksen pyristellä kauemmas kaikesta valmiista ja löytää jotain sellaista, mikä voi olla rikkinäistä tai nyrjähtänyttä, mutta onpahan ainakin omaa. Lee Dorrian lähti myös samasta bändistä ja samasta ääripäästä toiseen, Cathedralin hitauteen.

Yritän koko ajan tyrkkiä tätä omaa porukkaani kohti jonkinlaista psyykkeenrepeämisen soundtrackia, ja onneksi olemme kaikki samoilla linjoilla tästä. Viime yönä puhuttiin siitä, miten tämä ei ole oikeastaan pariin vuoteen pyörinyt enää normaalin bändin setupilla. Jotain mystistä on tapahtunut. Meille ei vittuile enää kukaan. Ei edes minulle, vaikka osaan olla varmasti helvetin ärsyttävä, ja tökkiä tahallani. Vili selitti, miten jokaisen keikan jälkeen, ihan sama millä bändillä ja miten kovan keikan vetää, porukka tulee aina avaamaan pelin puhumalla Cut To Fitistä. En oikein tajua mitä tapahtuu, mutta mielenkiintoista se on joka tapauksessa. Ja ennen kaikkea muuta on helvetin tärkeää, että me on tehty aivan kaikki tästä ITSE. Vetoapua on saatu toki paljonkin, olen ikuisesti kiitollinen kaikille bändeille, jotka on ottaneet meidät loisimaan omille keikoilleen ja kaikille niille ihmisille, jotka tässä ovat auttaneet, mutta tässä ei ole missään vaiheessa ollut yhtään levy-yhtiötä, ohjelmatoimistoa, keikkamyyjää tai mitään muutakaan viiden pennin välistävetäjiä tai neuvojia, tai ne on kaikki naureskeltu ovesta ulos. Tämä on Meidän. Se tulee aina olemaan Meidän. Ja sille kukaan ei mahda mitään. Me tehdään tällä mitä halutaan. Jos halutaan tehdä triojazz levy, se on aivan yhtä Cut To Fitiä, kuin grindimesoaminenkin. Tämä on vain ME, eikä tämä ole mikään bändi. Kuten olen sanonut, tämä on kultti kaikille niille, jotka eivät kelpaa muualle. Liian huonosti soitettua paskaa hevareille ja liian pitkät tukat punkkareille. Lahdessa meidän keikalla käy enää vain pahoinvointiräppärit, mikä onkin parasta. Koska ne tajuaa tämän homman ja tajuaa, mistä tässä on kyse. Ne on meidän jengiä. Kohti äärimmäisyyttä, ja huminalla laidan yli.

Raccoon Dogs

Tässäpä on päivän epistola. Tylsyyksissäni duunailin  nämä, käytin Cut To Fitin raitoja ja sotkin kitaran kiertoa ja muuta mölyä biitteihin ja kokeilin juttuja.  Tuli parempi, kuin odotin.



Jos olisin vähän kärsivällisempi, olisin ehkä mennyt treenikselle huutelemaan juttuja noiden päälle, mutta se ei lopultakaan tuntunut edes tarpeelliselta, minkä lisäksi laiskuus vei sadepäivänä voiton. Vähemmän on sikäli myös enemmän, että olisin luultavasti vain pilannut ne kuitenkin. Aamusella väkertelin myös ensimmäisen valmiin tueksi minimalistisen videon.

Tekstit on noista vihkoista, lueskelin niitä enemmänkin nauhalle, mutteivät ne oikein rytmin puolesta istuneet yhteen pohjien kanssa, joten annoin olla.

Vuorokausirytmi alkaa kääntyä kohti kesää.

Tänään kuuntelin ensimmäistä kertaa Saunders-psykoosini ohella myös musiikkia, pyöräytin pari biisiä Eyehategodia ja tajusin, että nämä 30 euron takuuvaihdossa saamani kuulokkeet ovat vähän käppäisemmät, kuin ne 24 euron kuulokkeet, joita ei enää Anttilassa ollut. Taktiikkani on silti vähän kerrallaan vaihtaa kuulokkeet kalliimpiin ja parempiin, sitä mukaa kun niitä käytössäni paskaksi menee, ja kohta minulla on varmasti 99 euron oikeasti laadukkaat kuulokkeet, eikä tarvitse maksaa kuin aina kymppi kerrallaan. Kyseessä ei ole huijaus, koska nykyisellä laadulla ei ole tehty vielä yksiäkään kuulokkeita, jotka olisivat oikeasti kestäneet minulla vuotta pitempään: en minä niitä tahallani saatika mielelläni riko, koska kaikki tökkiminen ja piuhojen katkeilu on vain epäkäytännöllistä ja ärsyttävää, puhumattakaan siitä, että pitää mennä kauppaan asti juttelemaan ihmisille.

Tänään käytiin maalla ihmettelemässä käytännön hommia mökistä, jonne vetäydymme koirien kanssa syrjään ihmisistä hetkeksi, kesäkuun alkupuolella. En tiedä miten tehokkaasti internet siellä toimii ja elää, joten kirjoittaminen saattaa olla epäsäännöllisempää, vaikka kynä ja paperi kuluvatkin normaaliin malliin. Kaipa se puhelin internet ainakin välttävästi toimii. Ei tiedä, toisaalta se on itselleni myös aivan se ja sama. Ei haittaa jos ei toimi, ja on vain oma bonuksensa jos toimii. Ei kai nykyisessä Suomessa ole Rovaniemen alapuolella montaa neliömetriä, jota ei joku tukiasema kattaisi. Ympäristö vaikutti mukavalta ja saunoakin voi vaikka joka ilta, jos siltä tuntuu. Sitä tässä onkin jo vähän kaivannut.

Tässä viikonlopun aikana pitäisi laittaa käyntiin myös yksi kiinnostava musaprojekti. Saan soitella sellaisten tyyppien kanssa, joiden kanssa olen halunnut tehdä musiikkia jo hetken aikaa. Siitä tulee varmasti ihan helvetin hyvä, tiedän sen jo nyt. Veikkaan, että sitä pääsee kuuntelemaankin melko äkkiä, koska aika spontaania porukkaa tässä kuitenkin on. Osin tätä ja tulevia Harhisjuttujakin varten laitoin myös Jacqualine Cornholion kuntoon: vaihdoin ärsyttävän ja huonon tallan Mustangin tallaan, shimmasin kaulan ja vaihdoin pleksin. Onnistuin tosin pleksiä vaihtaessa repimään sähköä johtavan foliotarran yhdestä kohtaa huonoksi, ja nyt kaulamikki ei vastaa tietyssä asennossa mitenkään, mutta toisella valitsemella toimii kumpikin mikki. Hyvin mielenkiintoinen ongelma, mutta toisaalta se oli tervetullut, koska nyt sain kitaraan tappokytkimen ja lisäksi vähemmän valintoja, mikä tuntui yllättävän hyvältä. Saatan jättää sen noin, tai seuraavan kieltenvaihdon yhteydessä korjata sen jotenkin. Varmaan onnistun vaan pahentamaan asioita kuitenkin.

Päivät täynnä duunia.

Tämän päivän taistelin kouluhommien ohella myös taiton kanssa, mutta nyt se ehkä alkaa olla jo siinä kunnossa, että kehtaa kohta printtaillakin. Kävin tiedustelemassa koulun tulostussaldoja ja niistäkään ei tunnu tietävän oikein kukaan mitään, eli aika samanlainen meininki, kuin kaikissa mahdollisissa kouluissa, joissa olen ollut. Ei mitään uutta auringon alla, kaikki systeemit kusahtelevat miten sattuu, eikä kukaan oikein osaa ottaa vastuuta mistään, tai jos osaa, systeemi ei toimi vaikka asiantuntijakin tekee kaiken oikein. Aina samat laulut. Kirjoittaminen sentään sujuu ja maistuu, melkein psykoottisella raivolla ja intensiteetillä. Ja mikä parasta, kun kirjoittaa yhden tien umpeen, näkee jo miten seuraava alkaa repeillä auki. Tämä oli nyt tällainen seitsemän helvetin läpi ryömityn vuoden kuvaus. Seuraava vihko tulee sitten Havoc Supremesta Black Mouthiin, ja keskittyy muilta osin ehkä fyysisiin juttuihin, kipuihin, havaintoelimiin, aisteihin ja harhoihin. Ainakin nyt on sellainen ajatus.

Mietin myös, että loopperikeikoilla voisi lukea noilta tekstejä aina fiiliksen mukaan sopivien juttujen päälle. Laulaminen tuntuu aina huonolta vaihtoehdolta, tuntuu, että sillä saa pilattua asioita liian helposti. Lukeminen ei olisi aivan sama asia. Kun on teksti, siinä on rytmi. Improvisoitu laulaminen on monesti vähän turhan selkeää haahuilua, ellei pohja ole jotain ihan simppeliä bluesjumitusta missä osuu aina niihin samoihin E-A-B-koukkuihin. Tuossa olisi vähän fiksumpi tapa saada asiat yhdistettyä, kuin mennä vaikkapa johonkin Torvi-Tirra-akselin stand up tai runoiltaan lukemaan tuota ahdistustaan ilman mitään kontekstia.

Vuokrasin ja katselin tänään myös Vimeosta tuon Bryan Saundersista kertovan Art of Darknessin. Dokumentti oli hyvä, vaikkakin ärsytti Vimeon kaatuilu ja tökkiminen koko ajan. Ei mikään ihme, ettei se ole noussut youtubea haastamaan mitenkään vakavammin, kun jopa maksullinen puoli töksähtelee noin paljon. Dokkarin lopusta etenkin jäi mieleen Saundersin ajatus siitä, että vaikka taiteen tekemisessä vain kivoista kuvista tykkäämisen takia ei sinällään ole mitään vikaa, jää se jotenkin vajaaksi tai pintapuoliseksi hommaksi. Ei tarvitse olla mikään skitsofreenikko tai muuten hullu ja kidutettu sielu, mutta olisi hyvä pyrkiä löytämään jokin sellainen ristiriita, joka häiritsee tai ahdistaa itseä edes jossain määrin, koska sitä tutkimalla voi luoda jotain sellaista sanottavaa, jolla voi saada ihmiset ajattelemaan omilla aivoillaan asioita edes hetkeksi, ja tässä maailmassa ei tunnu oikein kukaan ajattelevan asioita riittävästi. Olen tästä samaa mieltä, kuten monista muistakin Saundersin näkemyksistä ja ajatuksista. Esimerkiksi mitä tulee vaikkapa musiikkiin; koska olen ennemmin kokonaisuuksiin kuin yksityiskohtiin orientoitunut ihminen, en näe musiikissani tai muussakaan taiteessani mitään yksittäistä tekelettä, joka olisi jotenkin suuri tai merkityksellinen ja hieno taideteos, vaan merkityksellistä on vain ja ainoastaan prosessi, itse tekeminen ja se kokonaiskuva, jonka kaikki tehty minusta ja elämästäni piirtää. Sitä kautta kykenee tarkkailemaan omaa itseään ja omaa olemistaan paljon selkeämmin ja analysoimaan oman psyykkeensä toimintaa ja sitä kantavia voimia. Sitä kautta oppii tuntemaan itsensä ja kykenee hallitsemaan itsensä, tunteensa ja ajatuksensa hieman paremmin..

Tulihommia.

Nyt olen kirjoittanut ja kasannut toisen viisikymmentä sivua, melko henkilökohtaista, terapeuttista ja avointakin kamaa, paljon sellaista mitä en ole koskaan kirjoittanut täälläkään, tai minkä kohdalla olen ollut melko epämääräinen ja hämärä, koska avoin foorumi käsittää aina muitakin ihmisiä.  Levyinä tämä käsittää Cut To Fitin Grind/11n, Babylon Burnsin ja Fire Worksin. Tästä tuli selkeästi omaelämäkerrallinen, osaltaan myös siksi, että Fire Worksilla purin isoäitini syövän aiheuttamaa ahdistusta aika puhtaasti, ja sen miettiminen laittoi pyörittelemään kuolemaa ja omaa elämää jonkinlaisessa kontekstissa. Sitä kautta varmasti melko ankea tai ehkä ahdistavakin lukukokemus, mutta Bryan Lewis Saunders antoi omilla duuneillaan myös rohkaisua rehellisyyteen. Bondattiin lyhyesti sähköpostin välityksellä, eikä hän ihan täysin sulkenut pois mahdollisuutta jonkinlaisesta kollaboraatiosta joskus, mutta omiakin projekteja on ihan riittävästi. Kuulostaa melko tutulta siltäkin kantilta.

Koska tästä tuli niin vahvasti noita vaikeita vuosia käsittelevä, se laittoi miettimään monenlaisia hommia. Isäsuhteita, erilaisia henkisiä isiä, joita olen elämäni aikana pitänyt,  kaikenlaisia puolijumalan kuvia joilla olen koittanut täyttää tyhjiöitä onnistuen milloin mitenkin. En tiedä, jaksaako tuota lukea kukaan, mutta ei sekään lopulta haittaa. On jo ihan siistiä, että on saanut sen tehtyä ja monenlaisia asioita ulos itsestään ja sisältään. Koska tämä on näin raskas, ja saa minut varmasti vaikuttamaan sekopäältä, annoin sille vetävän alaotsikonkin:

A MAN WHO EATS FIRE

or how I grew up to be such a fucking trainwreck.

Huomenna aloitan taittamisen, mikäli kouluhommilta kerkeän. Järjestystä pitää vähän sotkea, että kokonaisuus olisi vähän tolkullisempi, nyt on välillä pätkiä, joissa on pitempiä isompia myllytyksiä vähän liiankin lähellä toisiaan. Nämä ovat mielenkiintoisia projekteja. Tämän jälkeen voisin kasata suomeksikin yhden tai kaksi. Suomeksi "ongelmana" on vain se, että materiaalia on varastossakin niin paljon. Sitä pitää kai sitten jotenkin jakaa vain eri vihkoihin ja suunnitella lisää. Yksi vaihtoehto on aina polttaa varastonsa ja aloittaa alusta. Olen viimepäivinä miettinyt sitä. Kaiken musiikin poistamista netistä, siis oman ainakin, bändihommiin on turha mennä koskemaan. Sellainen jonkinlainen itsetuhon ajatus on aina vapauttava ja puhdistava.. En tiedä. Suosittelen ainakin lataamaan haluamansa levyt talteen, minulla on taipumusta olla äkkipikainen tällaisissa hommissa, vaikken tahtoisikaan.

I'll Grow My Hair Thick & Long So I Don't Need A Rope When I Decide To Go meni onnekseni ja ilokseni yllättävänkin hyvin, pari kappaletta tuossa vielä on, jos jotakuta kiinnostaa. Sen jälkeen printtailen niitä lisää vain tilauksesta ja tarpeesta. 

Diginatiivit ja kuplan puhkeaminen

Tämä oli ihan mielenkiintoinen juttu, josta jankutin paljon nuoriso- ja sosiaaliduuneissa pyöriessäni. Ei kukaan voi olettaa, että lapset ja nuoret voisivat jotenkin automaagisesti vain oppia jotain sellaista, jota kukaan ei ole opettanut. Päinvastoin, heille vaikkapa googlen alkuperäisten käyttötarkoitusten, sovellutusten ja merkityksen arviointi voi olla hankalampaa, koska he eivät ole nähneet sen luontaista kehitystä ja muutosta, vaan se on ollut olemassa ns. "aina". Silloin ei ole perspektiiviä siihen, miten jonkin palvelun ominaisuudet tai käyttötarkoitus muuttuu, eikä välttämättä tarvittavaa kriittisyyttä sen tarkasteluun, ELLEI sitä oikeasti opi tavalla, joka havainnollistaa muutoksia ja kehitystä riittävästi.

Siis lähinnä sen, että yhtenä hakukoneena muiden joukossa aloittanut yritys nousee koko ravintoketjun huipulle ja alkaa tarjota monialaista ja kattavaa palveluverkostoa, joka tarjoaa vastineet monelle muulle alalle, imaisee sisäänsä kokonaisia organisaatioita ja syrjäyttää kaikki ne palvelut, jotka tulevat kasvun ja rahan kiilto silmissään liian ahneiksi ja nostavat palvelujensa maksuja: Google on jo niin iso, että sillo on varaa tehdä samat asiat ilmaiseksikin, koska käyttäjä pää ei maksa. Miinuspuolena se, että tätä myötä kaikki yhdenmukaistuu ja kulkee sen yhden ja saman filtterin läpi, olkoonkin, että se filtteri on kattava ja laaja-alainen. Synkronisiteetti on toki hieno asia, kun se toimii noinkin hyvin, mutta välillä kuumottaa ajatella, että joskus tulevaisuudessa näen vain sen, mitä google ajattelee minun haluavan nähdä kaiken tekemiseni perusteella, enkä sen mitä oikeasti tahdon nähdä. Youtuben puolella tämä muutos on jo selkeästi havaittavissa.

Takaisin asiaan. Nuorten on vaikea keskittyä syvällisempiin tehtäviin tai kokea empatiaa ja kohdata ihmisiä, kuin ennen. Sanoo linkin juttu ja oletettavasti sen taustalla oleva tutkimus. Ellei kyseessä ole vaan puffin omainen natiivimainos jutussa viitatulle kirjalle. Ongelma ei kuitenkaan suoranaisesti ole tässä yhteydessä älylaitteissa, vaan siinä kulttuurissa, jota niitä teitä pitkin nuorille tarjotaan: tänä päivänä lähes kaikki on pilkottu klikkihakuiseksi silpuksi, jonka selaaminen ei vaadi minkäänlaista keskittymiskykyä tai omistautumista asialle. Mitä kertakäyttöisempään ja nopeatempoisempaan touhuun tottuu, sitä vaikeampi on keskittyä johonkin hidastempoiseen ja pitkäjänteisyyttä vaativaan touhuun, kuten matematiikkaan.

Tämä syy ei ole missään muualla, kuin tottumuksissa, kun ei tälle matematiikkaan rauhoittumiselle ole mitään vastinetta missään muussa elämässä. Tottumuksia on kuitenkin suhteellisen helppo muuttaa, ja olen melko vakuuttunut siitä, että jo lyhyenkin uudelleen orientoinnin jälkeen nuoret kykenevät keskittymään siihen matikkaankin aivan yhtä hyvin, kuin aina ennenkin. On vain vähän eri asia, hypätäänkö suorilta syvään päähän, vai annetaanko ensin jotain mielekkäämpää tekemistä, johon keskittyminen vaatii puolta tuntia pitemmänkin ajan.

Olen huomannut aivan saman oman ikäisissäni opiskelijoissa, visuaalisen sommittelun kurssilla monet kiittelivät opettajaa siitä, ettei vastaavanlaisia flow-kokemuksia ole ollut elämässä vuosiin, kun ei ole tullut tehtyä mitään sellaista itsekseen ja itselleen näpertämistä noin muuten. Kun motivaatio on sisäsyntyistä, ei keskittyminenkään ole yhtään niin vaikeaa. Matematiikan kohdalla tuollaisen motivaation löytyminen voikin olla vaikeaa ennen kaikkea siksi, ettei sen merkitystä oman elämän kontekstissa juuri nähdä. Itse olisin suoriutunut fysiikasta ja matematiikasta todella paljon paremmin, jos siinä oltaisiin käsitelty tähtitiedettä ja painovoimaa, eikä vain jotain vihreiden kuulien rosolliin putoamisnopeutta.

Yksi tuossakin tekstissä huvittava asia on tämän hallituksen into pomppia minne sattuu. Digiloikitaan ja kilpailukykyhypitään miten ja minne sattuu. Anarkisti minussa tahtoo sanoa, että kunnon loikkareita kaikki, lähinnä on hypitty irti lupauksista ja puheista, ja ennemmin voisi olla jo aika hypätä Itä-Mereen. Sitten taas jokin humanistipuoli koittaa antaa mahdollisuuksia ja käännellä poskia ja joku sisäinen Pentti Linkola toteaa väliin, että Itä-Mereen ei tarvita enää yhtään poliitikkoa sitä saastuttamaan. Onhan taas vilske päässä. Parempi lähteä vaan pihalle ja postitella vihkoja. Pointtina kuitenkin se, mitä olen aina sanonut: kukaan ei opi mitään, ellei joku opeta sitä. Opetuksen ei todellakaan tarvitse olla saarnaamista ja paasaamista, vaan vuorovaikutusta ja keskustelua, jakamista ja informaation soveltamista. Kunnioituksella pääsee aina pitemmälle, kuin auktoriteetin kiillottamisella.  Eikä kunnioitusta saa ilman, että osoittaa sitä yleensä itse ensin.

"One time I went to the store..."

 Tuossa aamusella jossain huumetaide kontekstissa kaivoin taas naftaliinista Bryan Lewis Saundersin jutut ja etenkin Near Death Experience -levyn. Se on kyllä edelleen yksi päräyttävämpiä, samastuttavampia ja hienoimpia levyjä, mitä olen koskaan kuullut. Siitä tulee sellainen lämmin olo, että ainakaan en ole tämän vähän obskuurimman tekemiseni kanssa mitenkään ihan yksin. Mietin myös ehkä ensimmäistä kertaa, millainen skaala duunieni välissä ehkä jonkun mielestä voi olla. Itse näen ne jotenkin niin olennaisesti toisiinsa limittyvinä, sekä kauniit ja melankoliset, että kuumeisella raivolla ja ahdistuksella tehdyt jutut. Kun ei ole taas hetkeen muistanut koko ihmisen olevan olemassa, on ehkä vähän säikähtänytkin sitä voimaa ja raivoa, jolla kaikenlaiset vanhemmatkin jutut ovat nyt kirjoittaessa tulleet esiin ja ulos. Heti kun taas laitoin tuon levyn soimaan, tunsin jonkinlaisen vapautuneen tulvahduksen kulkevan läpi koko sielun. Antaa tulla vaan, mitä ikinä onkaan tulossa, kunhan 50 sivua on taas täynnä niin saa lopettaa. Sain kirjoituskoneenkin himaan, joten voi sotkea vähän vaihtelevammin sitäkin taittoon sekaan.
Kirjoittaminen on kyllä kaikesta tekemisestä jotenkin puhdistavinta. Silloin kun se sujuu, ei tarvitse nähdä mitään vaivaa. Tajunta vuotaa ulos ja seuraat sitä takaisin kohti haavaa, kun löydät sen, lyöt sille lopullisen pisteen. En väitä keksineeni tuon lyhytproosan kanssa mitään uutta, Kafkalla ainakin oli muistaakseni yhtä lyhyitä pätkiä, mutta uskon löytäneeni uudenlaisen suhtautumisen ja tavan kirjoittaa tajunnanvirtaa, niin että kuva syntyy sirpaleista, eikä yksittäisistä tarinoista. Se  on mielenkiintoista seurattavaa, koska se kehittyy ja syntyy koko ajan. Olen oppinut koko ajan enemmän ja enemmän itsestäni. Olen piirtänyt kuvia, joita en ole koskaan ennen piirtänyt. Uskon isolta osin englannin kielen käytön vapauttavan minut monista niistä kahleista, joita liiallinen arkikäyttö ja sitä myötä pakotettu järjenmukaisuus asettaa suomen käytössä.

Saundersin tekemisissä on jotain niin villiä ja itselleni samastuttavaa. Toki hän on tehnyt tätä kaikkea varmaan pitempään, kuin minä olen edes elänyt, altistaa itsensä melko hurjille jutuille ja tekee kaiken hämmentävän raivokkaalla omistautumisella. En tahdo seurata hänen tekemisiään liikaa, koska en tahdo vahingossakaan varastaa siitä mitään. Silti voin sanoa, että monella tavalla siinä on yksi itseeni merkittävällä tavalla vaikuttanut taiteilija. Vimeossa on näemmä mahdollista vuokrata tai ostaa streamausoikeudet hänestä tehtyyn dokumenttiin Art of Darkness. Voipi olla, että kun rahaa tulee niin teen sijoituksen siihen.

sunnuntaiblues, osa 2223

Tämä sunnuntai kului melko rauhallisissa fiiliksissä. Kirjoittelin aamusta, nauhoitin puolisen tuntia vanhoja biisejä akustisesti, pelkästään kitaralla ja laululla. Lauluun kokeilin delayta ja ekspressiopedaalia, ja meinasihan se taas välillä mennä vähän sössimiseksi, kun teki paria asiaa samaan aikaan ja parhaimmillaan vielä improvisoi käännöstäkin englanninkielisestä biisistä lennosta, mutta ihan mukava tuota oli tehdä, ennemmin se on livelevy, kuin mikään varsinainen uusi juttu. Nyt kun kuuntelen tätä, Viimeistä Iltaa, tajuan sen olleen ensimmäisellä levylläkin, Torn Apartilla. Hassua on ajatella sitäkin, että jos tahtoisin selata tätä blogia taaksepäin, voisin luultavasti katsella fiiliksiä tuolta nimenomaiselta päivältäkin. Se on omalla tavallaan huikea ja toisella tavalla todella vieras ja outo ajatus. Ei minulla ole sillä tavalla mitään intoa kurotella taaksepäin, ellen etsi jotain tiettyä asiaa. Mutta aina toisinaan silmiin sattuu jotain sellaista, minkä olemassaoloa en muista ollenkaan. Se tuntuu vähän siltä kuin joku potkaisisi ilmat pihalle. Hämmentävältä ja yllättävältä, lähinnä.

Sen jälkeen pällisteltiin vähän elokuvia ja nollailtiin muuten vaan. En ollut nähnyt Spunia koskaan ennen, piripäisessä keskittymishäiriöisyydessään hauska pätkä, vaikka oli helppo huomata Åkerlundin musavideoura tuon kanssa, melko monessa kohtaa mentiin musavideofiiliksellä ja Unelmien Sielunmessun montaasit oli kovassa käytössä, mutta mikäs siinä, kun käytetään temppuja, jotka toimii. Tuntuu taas siltä, ettei tämä kouluun ja sen rytmiin alistuminen käy niin helposti kuin ajattelisi, mutta eipä tässä ole kuin kaksi neljän päivän viikkoa enää lusittavana. Sitten saa duunailla taas kolme kuukautta ihan mitä haluaa. Kertoilisin elämästäni ja tylsyydestäni toki pitemminkin, mutta koira ähisee minulle merkitsevästi ja nukkumaankin pitäisi selvitä. Hyvät yöt.

Vihan vuodatusta.

Nyt sain tehtyä tuosta yhden kotisivunkin Cut To Fitille, vaikka blogger antaa mahdollisuudet melko ysäreihin ratkaisuihin, niin näillä mennään nyt, koska koodaaminen vapaa-ajalla ei kuitenkaan vielä nappaa niin paljoa. Ehkä jaksan vielä ähertää sen kanssa tuossa jossain välissä, kun on enemmän aikaa keskittyä sellaisiin epäolennaisuuksiin. Tämä päivä on kuitenkin ollut pääasiassa kirjoittamisen kannalta hyvä päivä. Olen kirjoittanut ja kasannut seuraavaa vihkoa, A Man Who Eats Fire-nimistä läpyskää. Sen olisi tarkoitus käsittää levyt suunnilleen Grind/11stä Fire Worksiin, ensimmäisen levyn pätkät kirjoitin jo tänään.  Sen lisäksi kasaan taas muita runoja ja biisejä ja pätkiä sinne myös. Kesä on mukavaa aikaa duunailla ja puuhastella kaikenlaista, etenkin kun keikat vähenevät koko ajan kesään päin mennessä. Siinä vaiheessa on sitten koitettava pitää itsensä vaan sopivasti kiireisenä. Kirjoittaminen on aina helvetin hienoa hommaa, mutta se vaatii konkreettista aikaa ja paikallaan istumista, ja monesti kaikki muut tekemiset tuntuvat olevan juuri siitä pois, vaikka reissussakin pystyy toki kirjoittamaan, eikä vihkonkaan mukana kantaminen ole niin hankalaa. Olen koittanut tuhlata tuon A4 kokoisen luonnoslehtiön sivut loppuun, että saa uuden A5:n käyttöön ja tekee mieli edes kanniskella sitä ympäriinsä.

Käytiin uittamassa koiraa, ja joku pariskunta antoi minulle Jeesus-lapun. Käytännössä se kertoi jostakin tyypistä, joka oli kasvanut uskovaisessa ympäristössä, sössinyt kapinan halussa elämänsä ja sitten kuitenkin äitinsä kuoleman myötä luullut jotain valveuntaan taivaaksi ja ryöminyt sitten takaisin lapsuuden turvalliseen ja ihmeelliseen uskoon. On mielestäni ehkä vähän hölmöä luulla jotain tuollaista absoluuttisen totuudelliseksi kuvaksi taivaasta, etenkin jos mielikuvitus siinä on sitä luokkaa, että näkee vaan jengiä valkoisissa vaatteissa vastailemassa kysymyksiin. Olen minäkin nähnyt paljon unia, joissa istun mummon ja papan kanssa Jalkalan tuvan pöydän ääressä ja kerron heille mitä kaikkea on tapahtunut viime näkemän jälkeen, mutta en minä ole sitä taivaaksi luullut. Se on minun psyykeeni tapa lohduttaa minua, ylläpitää muistoa noista ihmisistä ja tehdä samalla kätevästi jonkinlaista välitilinpäätöstä siitä, missä kohtaa olen elämässäni nyt. Mummo ja pappa toimivat tietynlaisina psyykkisinä peileinä, joita vasten heijastelen omia kokemuksiani, ja vaikka heidän huumorinsa on unissa yhä vahvasti läsnä, se on vain minun mieleni representaatio heidän mielensä toiminnasta, eli toisen käden ajatus, ei suoraan lähteestä, alkuperäisestä tietoisuudesta lähtöisin oleva reaktio siihen mitä olen sanonut. Nämä unet ovat toki kauniita, joskin hieman melankolisia, mutta ymmärrän niiden olevan vain selkounia. Siinä ei ole mitään yliluonnollista tai ihmeellistä, ja kuolemien yhteydessä ne ovat hyvin tavallisia.

Tämän päivän kirjoitukset ovat kyllä olleet toisaalta aikamoista vihan ja aggression käsittelyä, mutta koska minkäänlainen filtteröinti tekstin kanssa ei ole kuulunut suunnitelmiin aiemminkaan, saa tuon seuraavan vihkosen myötä ehkä aika hyvän käsityksen siitä, millaisesta suosta olen tullut ja miten syvällä siinä suossa näen itseni juuri nyt. Se on toisaalta virkistävää ja puhdistavaa hommaa. Pitkästä aikaa näkee, miten viha saa muodon, saa aikaan jotain konkreettista, eikä vain pyöri mahassa. Eilinen keikkakin toki tehtävänsä siinä puhdistautumisessa, oman pienen osansa. Kaikki oli oikein hyvin ja hienosti, mitä nyt kielet katkeili, ja piuhat hajoili. Otsassa ja rintakehässä on pari mikrofonin jälkeä. Ne yleensä melkein kertovat, että oli hyvä. PA oli vain vähän suttuinen, eikä meinannut ihan kestää meikän delaymyllytyksiä, mutta miksaaja ainakin kiitteli keikan jälkeen, että oli ihan helvetin hyvä ja hauska duunailla. Se on hyvä. Miksaajat yleensä joko tykkää tai vihaa. Ennen ne vihasivat, nykyään kaikki tuntuvat olevan epäluuloisia ennen keikkaa ja fiiliksissä sen jälkeen. En tiedä siitä, mutta ainakin huomaan, että nyt eletään tässä bändissä vaihetta, jolla soundi kehittyy ja muuttuu joka keikalla. Tämä on ehkä mielenkiintoisempaa aikaa, kuin koskaan siltä kannalta. Siksi ehkä soitetaankin niin vähän juuri nyt. Duuni tapahtuu enemmän päässä, ja sitten se mennään vaan tekemään täydellisellä hetkellä valmiiksi. Steady now...

things and stuff.

Kerkesin duunata vielä pari vihkoa lisää. Postituskin niille onnistuu mahdollisesti ensi viikosta eteenpäin, ellei ihan kaikki mene tänään keikalla, mitä kyllä epäilen suuresti. Harvemminpa kaljaördäyshevareita proosa nappaa. Joutui tosin varioimaan vähän väreissäkin, kun kansiin ei ollut enää samaa sävyä. Nyt kävin ostamassa citymarketin melkein tyhjäksi.

Mietin myös tuon blogisysteemin siivoamista. Tai siis kun Cut To Fitin kotisivut menevät nurin elokuussa (nyt ne sitten vain odottavat sitä), niin helpompi olisi pyöritellä täällä bloggerin puolella jotain sellaista sivua, jossa pystyy pitämään perusjutut läjässä. Ärsyttänyt tuo kotisivurakenne tuollaisenaan, kun ei sen päivittäminen onnistu ilman dreamweavereita tai muita, ja sitten harvemmin jonkun ilmoitusasian takia jaksaa vaivata Konstaakaan, joka sen on nyt hoitanut. Eli lihoiksi vaan ja blogi pystyyn. Poistan varmaan Burning The Wallsin, tai jätän sen vain kuolleena leijailemaan bittiavaruuteen. Nyt en kerkeä kuitenkaan kelailla tätä asiaa enempää, kohta pitää lähteä jo ajelemaan Vantaalle ja soittelemaan keikkakin.

Ajatuksia ostamistani levyistä

Eyehategod on aina ollut itselleni vähän pimeä kohta. Olen aina tykännyt Mike Williamsin teksteistä ja kitaran kierrosta, mutta välistä on ärsyttänyt noiden groovavien stoner-riffien iloisuus. Iron Monkey on tarjonnut vähän kylmempää kättä ja enemmän ihmisvihaa ja likaisuutta, vaikka niilläkin oli tokalla levyllä sitten enemmän noita tuollaisia riffejä. Tajusin myös, että siksi Fuck-Ushima on itelleni niin rakas bändi, kun tuntuu että jätkät on ihan järjestään korjailleet nuo rillutteluriffit helvetin paljon ilkeämmiksi ja paremmiksi. Ostin kuitenkin Confederacy of Ruined Livesin, ja vaikka nämä riffit eivät ole muuttuneet miksikään, osaan silti ottaa ne sellaisina kuin ne ovat, ja ovathan ne nyt ihan helvetin hyviäkin. Pointtina vaan on se, että tämä on juuri sellaista musaa, josta meikä tykkää: levymusaa. Biisi sieltä tai toinen täältä ei kerro sulle yhtään mitään, vaan koko levyllä on oikeasti väliä. Ja tämä on kyllä helvetin hyvä levy. Tuli heti sellainen fiilis, että tekisi mieli ostaa nuo kaikki levyt pois kuljeksimasta, koska uskon kyllä niidenkin olevan helvetin hyviä levyjä, kun niille antaa oman aikansa.




Juuri tuossa yhden kaverin kanssa käytiin lyhyt keskustelu sludgesta. Hänelle homma ei toimi, kun biisiet eivät oikeen etene mihinkään. Itselle sludgetouhut toimivat ehkä juuri siksi, ettei ole tarkoituskaan edetä odotusten mukaan, vaan mennä jonnekin ihan muualle. Lisäksi näen sen grindcoren kanssa täsmälleen saman asian ja tarpeen ilmaisuna, samanlaisena voiman ulos hakkaamisena. Toki genrejä tuijottavat ihmiset harovat hiuksiaan naama punaisena, mutta genrejä tuijottavat ihmiset eivät aina tajuakaan kauheasti itse musiikin päälle, ainakaan oman kokemukseni mukaan. Heillä on tarve luokitella ja järjestää, ja sellaista voi mielestäni tehdä mieluummin veroilmoituksessa tai missä tahansa muualla, kuin itseilmaisun kentällä. Grindcore ja sludge ja blues, kaikissa keskeisenä on pohjalla pyörivän ihmisen yritys löytää tilanteestaan joku valoisa puoli tai purkaa ankeuttaan ja tehdä olemassaolostaan vähän helpompaa. Tai no ei varmaan nykyään, kun geneerisiä "aletaan soittaa tällasta musaa"-bändejä tulee kuin sieniä sateella, mutta noin niinkuin ajatustasolla ja oman kokemuksellisen todellisuuteni kautta asia on näin. Eli "näin se koetaan" ja sitä rataa mussunmussun.

Godspeed You! Black Emperorin Asunder, Sweet and Other Distress osoittautui ihan tajuntaa taittavan kovaksi levyksi. Aivan järjettömän hienoa ja omaehtoista musiikkia. Paikoitellen mietin jopa, että tässä on vähän samaa fiilistä, kuin noissa omissa loopperitouhuissa, mutta tietysti paremmin ja koko bändin voimin duunailtuna. Piirtelyyn, kirjoittamiseen ja kaikkeen muuhun olemassaolossa muljumiseen ihan täydellinen levy. Monessa kohtaa kuulostaa aika Earthiltakin, mutta mielestäni laajemman skaalan instrumentaatio todellakin toimii tämän levyn eduksi, minkä lisäksi kompressori ei hakkaa ihan niin täysillä, kuin Earthin kitarajutuissa, jolloin varaa ja tilaa dynamiikallekin jää paljon enemmän. Myös akustisten soittimien melu on itsestäni todella kiehtova juttu, sitä olen koittanut duunailla itsekin. On mielestäni jopa mielenkiintoisempaa tehdä kiertoääniä kanteleella ja viulun jousella, kuin vain iskeä vahvistin täysille ja antaa olla. Toki kiertoakin voi "soittaa", se onkin yksi hauskimpia juttuja Harhistenkin kanssa ääniaalloilla surffailussa. Tämä levy oli kyllä sen verran täydellinen potin tyhjentäjä, että Dark Buddha Rising jäi ainakin toistaiseksi yhden kuuntelun varaan. Pitää katsella, josko sekin jossain vaiheessa kolisee paremmin.

I'll Grow My Hair Thick & Long So I Don't Need A Rope When I Decide To Go

 Tällaisen projektin kanssa sitä tuli äherrettyä tämä yö. Nitomista vaille valmista kauraa. Kuusi kappaletta englannin kielistä proosakokoelmaa I'll Grow My Hair Thick & Long So I Don't Need A Rope When I Decide To Go. 50 sivua, koko A5, hinta kymmenen euroa. Joku voi itkeä, että se on kallis, mutta eipä siinä tule edes yhden kannen tuntiliksaksi vielä sellaista, että monikaan sillä liikahtaisi suuntaan taikka toiseen. Ainakin aluksi myynnissä vain Cut To Fitin keikoilla, jonkinlaisen tasapuolisuuden nimissä. Seuraava on perjantaina Vantaalla.

Nämä tekstit alkoivat jostakin epämääräisestä päähänpistosta, että kirjoitan kaikista Cut To Fitin biiseistä jotain lyhyttä. Tämän kohdalla pääsin kai Hiljaisuuteen asti, ja työnsin sekaan parit lyriikat Black Mouthilta, muutaman runon ja muuta silppua mitä tässä nyt onkaan tullut viimeisen vuoden sisään kirjoitettua. Seuraava projekti alkaa sitten kai Grind/11stä eteenpäin, katsotaan miten jaksan sitä kirjoittaa, en minä suoranaisesti kiirettä tämänkään kanssa pitänyt. Mukava projekti, etenkin tämä konkreettinen taitto/kasaus/kuvitusvaihe. Äärettömän miellyttävää puuhaa, vaikkakin jos mietin, että tekisin tästä jonkun viidenkymmenen painoksen, niin siinä vaiheessa alettaisiin kyllä mennä printtikannella. Yhden saatan vielä lisätä, kun koulun tulostussaldokin näemmä antaa myöten.

Ethereal Bones

Eilisen päivän duunailin ja miksailin melko pitkälti näitä kahta levyä loppuun. Tänään sain sitten ladattua Ethereal Bonesin bandcampiin. Lataus on ilmainen ja tietysti suositan tämänkin levyn kohdalla latailemaan sen itselleen ja kuulostelemaan sitä kaikessa rauhassa. Samalla taisi muuten napsahtaa 80. levy tuonne, mutta eihän se nyt sikäli ole juttu eikä mikään, kun noita muitakin bandcampeja on, niin se 80 julkaisun rajakin on mennyt jo ajat sitten. Mutta eipä sitä silti kai kovin moni suolla näin paljoa musiikkia edes uransa aikana, kun mitä on tullut tehtyä neljässä vuodessa jo ilman bänditouhujen laskemistakin. Toki siinä on varaa sitten itkeä siitä, että muilla on paskafiltteri, jota minulla muka ei ole, mutta kylläpä minä jätän sysipaskat jutut tekemättä alunperinkin. Sen kuulee heti, jos jossain hommassa on joku ajatus, tai jos sillä ei tee yhtään mitään. Tietysti tässä määrässä alkaa jo toistaa itseään, mutta jos oikeasti perehtyy noihin juttuihin, huomaa, että olen järjestään kommentoinut omia tekemisiäni kaikissa niissä tekeleissä, jotka varastavat juttuja vanhemmista. Olen ajatellut tämän lähinnä niin, että annan nyt tulla kaiken sen ulos, mikä tulee pakottamatta ja luonnostaan, eiköhän se joskus sitten ehdy. Mutta tämä on ainut asia, jota olen elämässäni tahtonut tehdä, eli on ehkä turha odottaa sen loppuvan ihan heti.

 Yksittäisillä biiseillä ei ole minulle sinänsä juurikaan väliä, koska hahmotan kaikki asiat aina kokonaisuuksien kautta. Siitä syystä myös teen mieluummin levyjä, kuin laittaisin bandcampiin jotain yksittäisiä biisejä ja olisin hehkuttamassa ja tekemässä niistä numeroa. Jos joillakin on väliä, niin kaikilla viimeisillä biiseillä. Voikin ajatella, että teen levyjä, jotta pääsen tekemään viimeisiä biisejä. Loppulauluja ne ovat kaikki, mutta jonkinlaiseen järjestykseen ne vaan on laitettava.






Ethereal on näistä kahdesta kokeellisempi, Siellä on haitaria, kanteletta, tuulikelloja, tauluja ja kaikkea muutakin käytetty soittimena taas vähän omalaatuisella tavalla, yhdistelty pihalla nauhoitettuja juttuja ja soitettua, oikeastaan kokeiltu vähän kaikenlaista. Ja helvetin mukavaa oli. Bones taas on enemmän tuota aavikkofiilistelyä ja länkkärikitaroita, ihan vain siksi että tykkään niiden soittamisesta ja tuollaisen musiikin tekemisestä. Se on minulle niin vahva, audiovisuaalinen kokemus, ettei mitään tolkkua. Aina välistä yllätyn uudelleen, kun ymmärrän, ettei aivan kaikilla mielikuvitus luo ihan yhtä eläviä ja väkivaltaisiakin kuvia tajuntaan, sellaisten asioiden tajuaminen on todella vaikeaa, kun on niin vahvasti kiinni omassa päässään, eikä siitä muuallekaan pääse. Mutta tahdon rohkaista aivan jokaista tutkimaan omaa mieltään, mielikuvitustaan ja tutustumaan tätä kautta itsen todelliseen toimintaan paremmin, koska siitä on hyötyä aivan kaikessa muussakin. Se on myös taito jota voi kehittää, mielikuvitteleminen nimittäin. Paitsi tietysti jos kärsii jostakin sen estävästä taudista. Enkä uskoisi sen täysin mahdotonta olevan silloinkaan.

Tänään ostostelin pitkästä aikaa levyjä, kun lompakko sen salli. Tilasin internetistä molemmat Corrections Houset sekä Mirrors For Psychic Warfaren levyn, minkä lisäksi ostin levykaupasta Dark Buddha Risingin Inversumin, Eyehategodin Confederacy of Ruined Livesin sekä Godspeed You! Black Emperorin Asunder, Sweet and Other Distressin. Näillä pärjää nyt hetken aikaa elämässä eteenpäin.

Interventioita ja inventaarioita.

Vaihdettin tuossa treenistä, ja todettiin, että saatettaisiin tarvita jonkunlainen interventio. Tässä on nimittäin kamat, jotka kuuluvat triolle, jossa on yksi kielisoittaja. Lisäksi on kaksi rumpusettiä.

En väitä, etteikö heti tuon kuvan nädessä tullut vähän sellainenkin fiilis, että vittu kaikki kamat kiinni ja helvetillinen murjonta käyntiin, mutta on siinä nyt pikkasen eksessiivistä forcea mukana. Nyt kun asetutaan ensin, tehdään jonkunlainen inventaario siitä mitä myydään, mitkä pitää korjata ja myydä tai mitä hyvänsä. Tuossa on yhdet bassokamatkin, jotka pitäisi korjata ja palauttaa oikealle omistajalleen, ko. ihminen soitteli meillä bassoa ensimmäisissä treeneissä ja jäi sitten melko nopeasti taka-alalle, mutta antoi meidän lainata kyllä kamojaan, mistä olemme olleet kiitollisia. Niissä on vain jotain ongelmia sulakkeiden ja muiden kanssa, ja kun se homma on tutkittu ja fiksattu, on aika palauttaa ne kotiinsa.  Yksi nuppikin joutaa korjauksen jälkeen myyntiin. Lisäksi aloitan tämän urakan laittamalla nyt nämä toiset rummut myyntiin, tosin pelkät tomit ja basarin, koska ständejä tuntuu tarvitsevan aina.  Eli kuvan keltainen tomi-pino 50 euroa kappale (yhteensä siis 150 euroa) sekä punainen basari (tosin ilman etukalvoa, koska Vili vaihtoi sen ihan vasta ja otti talteen, kun kerta maksoikin) 70 euroa, koko läjä 200 euroa.

Koot ovat muistaakseni 10", 12" ja 14", basari on 20" mikäli muistan oikein.

Lohjasta suoriuduttu

Eilinen Lohjan reissu oli todella miellyttävä matka. Vaikka aluksi baari täynnä lätkää katsovia ja huutavia keski-ikäisiä ukkoja sai hämähäkkivaistoni kutinoitsemaan, ja jonkun "kymmenen miestä tappavan määrän viinaa päivässä juovan" fani number onen sössötys alkoi ärsyttää jo ennen kuin soundcheckiä oli saatu tehtyä, päästiin lopulta tilanteeseen, jossa lätkä loppui ja osa porukkaa alkoi olla jo niin päissään, että heidät taluteltiin ulos ystävälliseen sävyyn. Ajateltiin, ettei tuonne tule varmaan ketään, mutta jossain vaiheessa tajusin, että siellähän on ihan helvetisti porukkaa, ja oli siellä illan päätteeksi 101 maksanutta asiakasta, mikä on oikeastaan paremmin, kuin mitä on ollut millään omalla keikalla pitkään aikaan... varmaan pariin vuoteen!

Ilta oli myös mielenkiintoinen siksi, että kun en tosiaan ole Lohjalla pyörähtänyt ainakaan kuuteen vuoteen, vaikka sitä ennen pari vuotta bändihommissa siellä pyörin. Tuttuja naamoja oli paljon, kohokohtina sijaisäitini, jonka luona asuin osan reissuista ja joka teki meikälle ruokaa, sekä basisti, jonka kanssa oltiin kaksi vuotta samassa bändissä ilman, että oltiin koskaan nähty ennen eilistä iltaa. Myös Midget Fetishin näkeminen lämmitti mieltä. Siitä asti, kun näin sen bändin ensimmäistä kertaa livenä joskus kymmenisen vuotta sitten (kuten jätkätkin naureskelivat, olen tykännyt tuosta bändistä pikkutytöstä asti), olen miettinyt miksei se ole ihan vitun iso juttu. Mutta ehkä ne eivät haluakaan. Omilla ehdoillaan ja omalla tavallaan. Ja se taas nostaa sitä kunnioituksen rimaa meikäläisen silmissä vielä korkeammalle. Se on silti vaikuttanut varmastikin omaan soittoon, etenkin kitaran soittoon, paljonkin. Ja Sledgehogissa nyt koitin muutenkin vaan apinoida Pyryä, mikä oli ehkä keskeinen syy sille, ettei se touhu toiminut. Tai no siinä nyt oli monta muutakin syytä. Mutta oli kiva käydä näyttämässä niillekin, että saan vihdoin ja viimein soittaa kitaraa, ja miten paljon siitä hommasta tykkään. Kaikissa bändeissä, joissa olen laulanut, minua on ärsyttänyt monestikin juuri se, että en saa soittaa kitaraa, koska niin monet kitaristit varovat virheitä ja melua ja, no, fiilistä viimeiseen asti. Onneksi tuo veljeni ei ole sellainen. Mutta sen kitara nyt on muutenkin lähempänä bassoa tai betonimurskainta.

Vaikka on ollut kiva hamstrata uutta soittoromua ja kitaraa ja muuta, jotta on keikoilla koko ajan vähän varpaillaan, nyt on aika ottaa taas veitsi käteen ja ottaa kaikki ylimääräinen pois. Modulaatiopedaali on ihan kiva, mutta omaan makuun se siivoaa bypassillaan soundia vähän liikaa. Lisäksi pitää ajan kanssa etsiä säröistä sellainen balanssi, joka toimii jazzmasterille. Tai no toki auttaisi, jos mahtuisin lavalle sen kitarani viereen kuulemaan, milloin nuppi edes soi ja milloin ei. Eilenkin piti käydä taas täräyttämässä nyrkillä, kun meinasi hönkä loppua muffin kanssa. Jossain vaiheessa annoin kitaran vaan kiertää täysillä kuullakseni kuuluuko sieltä edes mitään. Luultavasti tuo jazzari vaan mölisee niin matalalla taajuudella, että meinaa pienemmissä paikoissa hävitä basson sekaan, mutta kyllä se silti vähän syö fiilistä, kun ei tulekaan ihan täysillä. Pitää tarkastella ja kuulostella ja ihmetellä. Ennen nauhoituksia vielä.

Eilinen ilta oli kyllä taas pelkkää rakkautta, täydellinen osoitus siitä miksi tässä bändissä on niin mukava soittaa. Kolme viidesosaa oli aikanaan jo meidän ensimmäisessä teinihevibändissä, yks oli katsomassa sitä ja Teme pölli aikanaan Cut To Fitin nykyisen rumpalin meidän toisesta bändistä kitaraa soittamasta. Sisäsiittoista touhua, mutta pienemmät kylät nyt tuppaavat aina olemaan sellaisia.  Nyt kun olen saanut kunnian soitella hänen kanssaan, ymmärrän täysin miksi. Siinä on nimittäin jätkä, joka kuuluu nimenomaan kahden kitaristin bändiin. Se on jatkuvaa paikkojen petailua, tukemista, jeesiä, yhteensoittoa ja yhdessä fiilistelyä. Sen ihmisen kanssa on vaan niin helvetin mukava soittaa kitaraa bändissä. Feel good, now. Tämä koko bändi on sellainen, etten suoranaisesti ihmettele, kun joka keikan jälkeen melkein kaikki tulevat sanomaan, että tässä bändissä on nyt jotain erikoista ja hienoa. En halua kuulostaa mitenkään kusipäältä. En väitä tämän olevan mikään maailman paras bändi tai mitään sellaista, mutta olen soittanut jo (ehkä liian) monessa bändissä, ja tunnistan hyvän bändin kun olen sellaisessa. Ja tämä ON hyvä bändi. Sen vaan tuntee. Eilinen poiki jo seuraavankin keikan Lohjalle, eli hyvinhän se meni.