Sapphire Haze / Purple Glow

Laitoin nämä vielä Youtubeenkin, pienen ambienttivideon kanssa. Tämän päivää olen muuten lähinnä nauhoitellut biisejä, joita on melko pitkälle toista kymmentä, mutta niissä on ainakin selkeästi parin eri levyn juttuja. Tai oikeastaan kolmen, mutta se yksi vaatii jotain ihan omaansa ja muutaman biisin lisää sitä samaa. Aavikkofiilistelyä on tulossa levyllinen, kunhan Harhakuvien huomisen (tai tämän päiväisen) Lohjan keikan jälkeen saan nupin himaan ja voin nauhoitella vähän jousikaikukitaroitakin. Tässä on kuitenkin juuri tähän kellon aikaan sopivaa musiikkia. Jos tulit juuri laskuhumalassa kotiin, niin laita nämä soimaan putkeen ja puuhastele pizzaa kohti napaa tai mitä ikinä nyt aiotkaan tehdä.

Musiikista ja sen levittämisestä ja muusta turhasta.

Ylellä oli tänään tällainen mielenkiintoinen juttu. Mietin, että siinä saattoi mahdollisesti valjeta yksi vaihtoehto siitä, mitä tällä "mediasisällön suunnittelija"-tittelilläni sitten ajattelin joskus ehkä tehdä, kun valmistun. En kyllä tiedä vielä yhtään, minne hakisin edes harjoitteluun, joten pahempi vielä miettiä, mitä aikoisi tehdä duuniksikaan, jos mitään. Olen hyvä työllistämään itseäni, mutta helvetin huono palkitsemaan itseäni, mikä ei kuulosta kauhean kestävältä bisnesmallilta, jos tarkoitus olisi täyttää nykyisen yhteiskunnan asettamat vaatimukset. On onneni, etteivät ne ole painaneet omassa kupissani mitään tähänkään asti, eivätkä taida painaa sitäkään vähää jatkossakaan. Mutta tuollainen musiikin ja kuvan yhdistäminen voisi olla mielenkiintoista, vaikka toisaalta olisikin varmaan turhauttavaa katsella, kun budjetti sanoo "ei" aina kun tulisi joku täydellinen biisi mieleen. Ehkä ennemmin tutustun tuollaisiin tyyppeihin ja rupean viimehetken hätäsäveltäjäksi, joka raapii puuttuvia biisejä kasaan jämäbudjetilla. "En oo kauheen hyvä, mut oon halpa ja nopee". Sloganikin on valmiina.

Musiikin ja kuvan yhdistäminen ja niiden molempien kanssa tekeminen on sellaista puuhaa, jossa tuntuu ettei monella ainakaan Suomessa riitä jotenkin tyylitaju tai silmä ja korva ollenkaan. Mutta osataan sitä ulkomaillakin, esimerkiksi Orange is the New Blackissa on välillä sellaista bulkkikatalogimusaa, ettei sellaisen profiilin sarjaksi edes uskoisi. Se ainakin itsellä onnistuu latistamaan koko fiiliksen melko totaalisesti, kun lähtee joku ostos tv-pyörimään taustalla. Ylen dokumenteissa on monesti mielenkiintoisia ja hyviä musiikkivalintoja, ja seuraan niitä monesti sillä korvalla, että voisin ehkä joskus olla omalla musiikillanikin jonkun sellaisen taustalla. Toki suuri osa dokumenteista tulee itsenäisiltä tekijöiltä, jolloin musiikkikin tulee ehkä joltain ohjaajan kaverilta, tai muuten läheltä ja halvalla. Mikäs siinä. Täytyy vaan tutustua ohjaajiin. Jossain. Joskus. Antisosiaaliselle ihmiselle tämä "verkostoitumispuoli" on aina se raskain, vaivalloisin ja vaikein puoli. Ennen riitti sekin, että laittoi internetiin linkin.

Vaikka sinne Facebookiin. Viimeisen vuoden aikana siellä on tajuttu, että siinä menee hyvä business sivusuun, ja julkaisujen näkyminen edes bändisivusta tykkääville on tosi heikkoa ilman, että laittaa siihen rahaa. Se on aika tasan 30%, joka näkee päivitykset. Muulisivulla on vähän päältä sata ihmistä, ja ilmoitus kertoo viestin menneen perille 30 ihmiselle. Cut To Fitillä on vähän päältä tuhat, ja vastaavasti viesti menee perille noin 300 ihmiselle. Sitten Facebookista vedetään liinat kiinni. Se on aika turhauttavaa, mutta toki ymmärrän, ettei pörssiyhtiöt mitään hyväntekeväisyyttä ole. Ongelma on lähinnä se, että ihmiset ovat tottuneet olemaan siellä, ja nyt filtteröinti tuntuu olevan rankempaa kuin koskaan, eikä suuri osa ihmisistä varmasti edes tiedä tai huomaa jäävänsä mistään paitsi. Viimeiset kaksi päivää olen raksinut mainostajia ja ilta-sanomia ja muuta kuonaa pois virrasta. Vasta kun vaihdoin selaimen mozillasta chromeen aloin nähdä ystävieni päivityksiä, eikä pelkkää tykkäyssivustopäivitysvirtaa.

En oikein tiedä, missä muuallakaan ja miten tuota bänditouhua oikein jakaisi. Kotisivu tuntuu vanhentuneelta ajatukselta tässä interaktion maailmassa, ja tämä toisaalta ajaa sen asian ihan riittävissä määrin. Ongelma suuressa osassa juttuja on se, että olen liian laiska päivittämään samaa asiaa liian moneen eri paikkaan, koska se on nähdäkseni aina pois uuden tekemiseltä ja alkaa turhauttaa äkkiä.  Toki voisi vain lyödä liinat kiinni ja hävittää kaiken muun paitsi tämän. Se on aina vain houkuttelevampi vaihtoehto, mutta kun niin monet muut osa-alueet elämässä tuntuvat nykyisellään vaativan sosiaalisen median kyttäystä, tai ihmiset sekoavat, on leikittävä mukana niin kauan, kuin oma touhu on riippuvaista muista ihmisistä. Enkä väitä, että kykenisin välttämättä koskaan irrottautumaan ihmisistä täysin, tai että edes tahtoisin sitä, vaan että on vähän nihkeää olla se ainut tyyppi, jonka takia ryhmätöitä pitää tehdä vaikeasti ja mutkien kautta.  Yksinkertaisuus ja käytännöllisyys ennen kaikkea.

Nyt, ilman mitään sen kummempaa syytä, tässä on meikän kitara, jonka ostin vuonna 2010 panttilainaamosta, kun tultiin Obscene Extreme reissulta ja oli vähän liikaa rahaa. Se oli ensimmäinen jota soitin sinä päivänä, ja vaikka kokeilin musakaupoissa varmaan kymmentä-viittätoista eri kitaraa, oli pakko juosta takaisin ostamaan tuo pois. Se maksoi 220 euroa laukkunsa kanssa, käsittääkseni se on ainakin 500 euron kitara nykyisellään, joten ei juuri vituttanut. Se tuntuu sopivan täydellisesti yhteen sen autiomaan kanssa, jonka näen päässäni aina tehdessäni musiikkia, se soi juuri niin kuin sellaisen kitaran pitää ja kuljettaa minut omaan mieleeni. Se on yksinkertaisesti aivan helvetin hyvä kitara.

Mr. Mule

Lisää kulttihommia.

Lisää kuvitusta kulttimusiikille. Mietin, että noitahan voisi ehkä käyttää paitakuvina, mutta sitten ymmärsin, että jokainen paitafirma haistattaa paskan vektoroinnin kanssa. Liikaa värejä ja nypertämistä, eihän se nyt ihan niin helposti suju kuitenkaan. Olisi kiva, mutta saa nähdä missä välissä. Kunhan nyt saa ne kasetit ensin tehtyä tuosta Lopun Ajan Kansan Lauluista, siitä olen innoissani. Tulee hieno kasetti ja saan taas näpertää kansia ja kaikkea muuta pientä. Se on itsessään mukavaa ja palkitsevaa, vaikkei niitä kukaan tilaisikaan. 50 kappaletta nyt kuitenkin menee onneksi, menipä nuo edellisetkin.

Ymmärrän, että olen turhautunut siksi, ettei perinteistä kevät näperreltävää ole vielä tälle vuodelle ollut. Yleensä levyt nauhoitetaan siinä joulun alla tai syksyllä ja saadaan ulos jossain tässä kevään korvilla, minkä jälkeen pääsee lähettelemään niitä ja ympäriinsä arvosteluihin ja niille muutamille halukkaille, jotka niitä saattavat ehkä jopa ostaakin. Se on kaikki kivaa. Saatekirjeiden kirjoittelu, ihmisten yllättäminen hölmöillä kuvilla, kaikki sellainen.  Mutta parasta olisi tietenkin päästä soittelemaan, aivan sama millä bändillä, keikat näyttävät käyvän listasta taas vähiin ja se tarkoittaa sitä, että niitä on aika suunnitella ja sopia lisää. Kasetin biiseistäkin voisi ehkä sovittaa pari niin, että improvisaation seassa soittelee sieltä laulun tai pari. Akustisilla keikoilla voi ainakin soittaa paria.

Voisi kai mennä vaikka piirtelemään lisää, kun ei tämä kyberkaikkeus tunnu tarjoavan sen suurempia haasteita elämälle juuri nyt, eikä minun tarvitse olla koulussakaan huomenna ennen kello yhtä. Elämä on tänään maistunut kivasti, vaihteeksi.

The Revenant

Terhi suostutteli minut lähtemään elokuviin, pällistelemään sellaista tarinaa, jossa jo vuosikymmenet elokuvissa irvistellyt mies ryömii karhun ruhon alta Oscarin kahvaan. Tiesin kyllä, että pitäisin luultavasti elokuvasta, mutten todellakaan odottanut, että pitäisin siitä noin järjettömän paljon. The Revenant osoittautui helposti yhdeksi parhaista elokuvista, joita olen nähnyt, jopa ajoittaisista CGI-jutuista (aivot sanoo LAALAALAALAA!) huolimatta. Muutaman kerran oli ainakin lähellä, etteikö olisi ollut tippa linssissä, mikä voi tuntua hassulta tietysti joistain. Esimerkiksi unet olivat yksinkertaisuudessaan kauniita ja niiden symboliikka oli rakennettu vähistä palikoista, joiden voima nousi sitäkin merkittävämmäksi. Muutenkin merkittävimpiä puolia ja suurimman vaikutuksen paikkoja elokuvassa oli sen dronemaisuus. Se oli äänimaailmaltaan ja kuvaukseltaan paljon pitkien ottojen ja äänten varassa, jopa silloinkin, kun jengiä putoili kovaan tahtiin. Tappajan seuraaminen omaan kuolemaansa kameralla tuntui tuossa yhteydessä lähes äärimmäisen runolliselta tavalta kuvata kuolemaa ja toisen ihmisen voittamista.

Tämä elokuva tuntui monella tapaa jotenkin There Will Be Bloodin kääntöpuolelta. Samaa äärimmäisen hienoa, rehellistä ja raadollistakin ilmaisua ihmisestä ajassa ja paikassa, joka ei ole liian lähellä kärsiäkseen tuttuudesta, muttei myöskään liian kaukana muuttuakseen fantasiaeskapismiksi. Siihen tuon tietyn Mark Twainin aikakauden Amerikka on täydellisellä etäisyydellä. Tästä ajasta ja paikasta tarkasteltuna. Vajaan sadan vuoden päästä voidaan tehdä paljonkin elokuvia, jotka sijoittuvat 1900-luvun loppuun, 60-luvun hippiliikkeisiin ja ikonisiin sankaritarinoihin tankkien pysäyttämisistä. Erona on se, että nyt meidän aikamme on kuvannut kaiken jo valmiiksi, mikä voi muuttaa kerronnan tarpeita ja muotoja paljonkin. Olisi kiinnostavaa nähdä, miten nykyiset, jo järjettömän valtavat videoarkistot nähdään tulevaisuudessa.

Mark Twain on tällaisessa kerronnassa vahvasti läsnä muutenkin, kuin aikakautensa puolesta. Ajattelin elokuvan aikana, että pidän todella paljon tällaisesta kerronnasta, jossa yhdistetään Steinbeckin luonto- ja ihmiskuvat tarkasti paikalleen Mark Twainin tarinoiden usein nihilistiseen ihmiskuvaan, jossa melkein kaikki ovat kusemassa toistensa muroihin aina kun siihen vain aukaa pienikin mahdollisuus. Se yhdistettynä näin voimakkaaseen visuaalisuuteen ja äänimaailmaan tuntuu minulle vahvasti henkiseltä ja merkitykselliseltä kokemukselta. Kun vielä lisätään tähän kaikkeen symbolismilla sävytetyt unet, ollaan rakenneltu jotain sellaista, mitä katson erittäin mielelläni. Minulle tuossa ei ollut yhtään tyhjäkäyntiä, koska nimenomaan se "tyhjäkäynti" oli se, mistä pidin eniten. Kaupunkiin toistaiseksi suljettu metsäläissielu alkoi haluta takaisin hirvikärpästen ja hyttysten syötäväksi. Elokuva olisi voinut olla visualisointi Neurosiksen Given To The Rising levylle, monetkin fiilikset siinä osuivat mielestäni täydellisesti yks-yhteen tuon levyn kanssa, ja ymmärsin että ehkä myös juuri tämä yhteys on osaltaan se syy, miksi olen pitänyt Given To The Risingia ehkä Neurosiksen parhaana levynä ilmestymisestään asti. Musiikki puolikin kuulosti vahvasti Originin intron erilaisilta variaatioilta, mikä sopi tähän vaikutelmaan vielä enemmän.

Tuo oli juuri sellainen elokuva, joka sattui taas hyvään väliin tarjoamaan itselle ajatuksia vaikka minkä suhteen. Vaikkei osa niistä ajatuksista koskisi elokuvaa ollenkaan, se on ollut eräänlainen puuttuva linkki joka yhdistelee eri asioita päässäni taas erityisen hienolla tavalla. Tuo on myös sellaista kamaa, millä tahtoisin omaa musiikkiani värittää, ei siis välttämättä täsmälleen samoilla maisemilla, vaan samanlaisella kuvauksella ja leikkauksella ja symbolismillakin. Erittäin vahva suositus jokaiselle ihmisolennolle.

Tässä on vielä tällainen kuva, jonka piirsin J. Kill & Mr. Mule-hommia varten ennen lähtöä. Kuva tuntuu tavoittavan ihmiset aina tehokkaammin, kuin musiikki, vaikka kuinka olisi kyse bändihommista. Etenkin Facebookissa pitkälti tekstiin pohjautuvat päivitykset ovat aivan yhtä tyhjän kanssa, ellei niiden tarkoitus ole lietsoa vihaan muita kädellisiä kohtaan. Jokaisesta bändipostauksesta pitäisi maksaa, että se saavuttaisi edes sivustosta tykkääjät, elleivät nämä aktiivisesti klikkaile joka päivitykselle tykkäysnappia. Se on aika turhauttavaa. Tai sitten ketään ei vain oikeasti kiinnosta yhtään, mikä on toki myös ihan todellinen vaihtoehto.  En vain pidä itseni tyrkyttämisestä ja "promoamisesta" oikein missään mielessä yhtään ja alan vihata itseäni, jos joudun tekemään sitä enemmän, joten tällainen rikkinäisiin ikkunoihin kivien viskominen turhauttaa monesti ehkä enemmänkin kuin sen pitäisi.

Lailliset huumeet

Netflixissä on dokumentti Prescription Thugs. Kannattaa katsoa, vaikka se onkin ensinnäkin tehty Amerikassa ja amerikkalaisille, ja toisekseen on väännetty melkolailla palikanomaiseen muottiin ja sisältää ehkä turhankin ison osan ajasta tekijän henkilökohtaista historiaa. Silti se on mielestäni tarpeellinen olemassa sikäli, että se kääntää huumeongelman fokuksen laittomista huumeista, jotka aivan absoluuttisesti ovat kaikkien huumeongelmien marginaalissa, siihen isompaan ongelmaan, jonka lailliset huumeet muodostavat. Suomen kieli on sikäli jo harhaanjohtavaa, että meillä jako lääkkeisiin ja huumeisiin tehdään jo kielessä. Siksi pidän englannista monessa mielessä huomattavasti enemmän: siinä kaikki nämä ovat simppelisti DRUGS. Jaon tekeminen on jo lähtökohtaisesti perusteltava jotenkin, kun käytännössä puhutaan samoista aineista, samoista vaikutuksista ja samoista asioista, mutta toiset ovat laittomia ja toiset eivät.

Onneksemme Suomessa ei ihan vielä olla menty tuolle tasolle lääkkeiden markkinoinnissa ja myynnissä, vaikkakin TTIP:n myötä näin aivan varmasti tullaan tekemään. Siitä huolimatta, ilman valtavia markkinointikoneistojakin meidän kansakuntamme isoimmat huumeongelmat tulevat laillisesti määrätyistä lääkkeistä ja niiden ja viinan väärinkäytöksistä. Kaikkein hankalinta tässä on se, että minkäänlaista todellista tilastoa aiheesta ei pystytä koskaan tekemään juuri siksi, että laillisia huumeita ja niiden väärinkäyttöä on lopultakin melko mahdoton tilastoida muuten, kuin äärimäisimmissä tapauksissa. THL:n kriteerit lääkkeiden väärinkäytön tilastoinnille on vielä vinksahtaneempi: väärinkäytöksi katsotaan ainoastaan se, että käytät lääkettä johon sinulla ei ole reseptiä. Suurimmat ongelmat jäävät siis tässäkin pimentoon melko tehokkaasti. Uskon, että jokaisella meistä on lähipiirissämme joku, jonka tietää käyttäneen jotakin hänelle määrättyä lääkettä väärin tai ainakin kyseenalaisesti.

Jos ei tule mieleen, et luultavasti vain ole kiinnittänyt asiaan huomiota tai ymmärtänyt oudon käytöksen todellista syytä. Se ei välttämättä ole selkeää käyttäjälle itselleenkään, koska molemmat väärinkäytetyt asiat ovat laillisia, jolloin siinä ei nähdä ongelmaa. Se juuri aiheuttaa vaikeuden tunnistaa tämän kaltaisia ongelmia nopeasti, ennen kuin väärinkäyttäjä on ehkä muodostanut jonkinasteisen riippuvuuden tai tehnyt jonkinlaista isompaa vauriota itselleen tai läheisilleen. Laki on huumeongelmien keskeinen ongelma molemmilla puolilla aitaa. Suurin osa huumeiden (niiden "oikeiden") aiheuttamista ongelmista johtuu nimenomaan laittomuudesta, sen mukanaan tuomista sosiaalisista stigmoista ja haittavaikutuksista johtuu laista, kiinnijäämisestä ja siitä harhaluulosta, että laki ja moraali ovat jotenkin sama asia ja täysin yhteensopivia.

Laillisten huumeiden kohdalla tämä ongelma näyttäytyy muun muassa siinä, ettei oleteta tarvittavan mitään omaa harkintaa, koska lailliset asiat ovat turvallisia, eiväthän ne muuten olisi laillisia. Joku ylhäältä huolehtiva valtio on siivonnut kaikki vaarallisimmat sudenkuopat tieltämme ja valmistanut meille sijan vehreillä niityillä. Juuri tuollaisessa ajattelussa on suurin mahdollinen vaara, siellä ne sudet vaanivat juuri niitä, jotka jättävät oman harkintansa muille, jotka eivät kyseenalaista omia toimintamallejaan ja riippuvuuksiaan ja periaatteitaan. Suurin osa meistä elää turvassa lain kourassa, mutta minä olen koko ikäni observoinut niitä ihmisiä, joille siitä on koitunut lähinnä ongelmia, vastoin mitään omaa tahtoa tai aktiivista yritystä. Olen pyristellyt irti siitä kehästä, jonka näen niin selkeästi toistuvan monen muun samoista taustoista lähtöisin olevien elämässä, ja silti monessa kohtaa miettinyt, että mikä helvetin Kainin merkki minuun on poltettu, kun poliisit, vartijat ja kaikki muut moraalinvartijat jaksavat hätyytellä minua. Näin monella pysäytyksellä sitä pitäisi jo pikkuhiljaa olla poliisillekin sen verran "tuttu", että tajuaisivat olla sitä aina kysymättä.

Mikä tämän tekstin tarkoitus on? Sanoa jälleen kerran se asia, jota kaikki kirjoittamani yrittää painottaa: asiat eivät ole koskaan olleet mustavalkoisia, laki ja moraali eivät koskaan ole kulkeneet käsikädessä tai leikkineet nätisti yleisen mielipiteen kanssa, eikä oma harkinta ja järjenkäyttö ole kielletty, vaikkei siihen yleisessä ilmapiirissä juuri kannustettaisikaan. Minä tahdon uskoa ja luottaa siihen, että aivan joka ikinen teistä on älykäs ja hieno ihminen, jonka pääkopassa on muutakin, kuin niitä lautasia hakkaavia apinanukkeja tai viinan pöhöttämiä aivosoluja, joista puolet on kuolleet ajat sitten, ja loput vaan turpoavat täyttämään tyhjää tilaa. Minä tahdon uskoa, että aivan jokaisella ihmisellä on oma järki, joka kyllä alkaa toimia, kun sitä vähän stimuloi. Olen varma, että sillä voi tehdä helvetin hienoja asioita, kun lopettaa sen tekemisen, mitä luulee muiden haluavan sinun tekevän (nämä odotukset ja ajatukset harvoin kohtaavat todellisuuden kanssa muutenkaan) ja alkaa tehdä sitä mitä itse haluaa tehdä. Kiitos, että kulutit aikaasi tämän lukemiseen, se ei ole minulle itsestäänselvyys.

Sunnuntai-improvisaatiota.

Sori, kun joudutte ihmettelemään meikän naamaa.

Jacqualine Cornholio.

Tämä osoittautuikin oikeaksi ilon ja onnen päiväksi, oikein viimeisen päälle. Aamulla menin hammaslääkäriin,tietämättä juuri mitä kaikkea suuni kanssa on aikomus tehdä. Kolmen hampaan paikkaus kerralla, suun perällä ja vissiin ainakin paikkojen valotuksista päätellen monta eri reikää. Silti koko homma oli kivuton ja helppo, ei mitään valittamista tuosta hammaslääkäristä kyllä. Melkein nukahdin jo jossain välissä, kun hampaiden poraus oli hoidettu. Siinä vaiheessa taas oli mielenkiintoista kuulostella ja tunnustella, miten pora löysi välillä juuri sen taajuuden joka resonoi koko kallossa. Se oli mielenkiintoisen tuntuista. Sen jälkeen katsahdin tilille, mittaillakseni viimeisiä senttejä, mutta yllätyinkin positiivisesti. KELA oli maksanut takautuvia asumistukia. Jopa sen verran, että aloin elätellä toiveita siitä, että voisin vihdoin ja viimein kävellä kitarakauppaan ja....

Ostin Fenderin Squier Jazzmasterin. Kävelin kauppaan ja kannoin sen ulos. Ensimmäinen kitara jonka olen koskaan ostanut uutena, ja aion pitää sen maailman tappiin asti. Se pääsikin saman tien tulikokeeseensa. Pakkasin sen mukaan ja otin keikalle. Innosta pinkeänä virittelin sen ennen soundcheckiä ja mietin, pitävätkö kaupan kielen virettä vai vaihdanko uudet kielet. Päädyin vetämään samoilla kielillä, ja yllättävän hyvin ne pitävät vireen nytkin. Huiluäänten ja muiden kanssa oli välistä hieman vaikeaa, pitää vähän säätää tuota vielä mutta voi helvetti miten kaunis soundi! Soittaminen on ilo, kun soittaa soitinta joka soi. Stratocasterissa on omat pienet hauskat juttunsa ja sen soundillekin on oma paikkansa, se on paljon terävämpi ja napakampi, mutta tässä on lämpöä ja enemmän droneiluun sopivia osia. Terhi myös nimesi sen. Se on nyt Jacqualine Cornholio. Siinä on ranskalaisten noir elokuvien eleganssi yhdistettynä meksikolaiseen köyhään ja likaiseen meininkiin. Ja tietysti Beavisiin ja Buttheadiin ja rokkenrolliin. Mietin, että jotain omaa tuohon on kuitenkin tehtävä, kun se on vielä vähän liian uusi ja kokematon. Sitten, kun laitoin kitaran nojaamaan vihreitä valoja vasten se jotenkin aukeni minulle. Maalaan tuon valkoisen pleksin vihreäksi.

Vaikka ilmeisesti koko muu maailma vihaa punavihreää vastavärikombinaatiota, pidän siitä itse aivan helvetisti. Se on myös ollu Harhakuvien keikkojen valoteema ensimmäisestä asti, ja toimii mielestäni ihan järjettömän hienosti keikkavaloissa aina. Se kuljettaa ihan omaan moodiin, jonka kautta soittaminenkin kulkee ja imaisee mukaansa. Värien psykologinen vaikutus on mielenkiintoinen. Erilaisetn valojen alla on soitellut ihan erilaisia keikkoja. Nykyisin Cut To Fitin valot ovat aina siniset, mikäli se on mahdollista. Se toimii siihen. Tulkaa katsomaan, niin näette miksi. Tässä hommassa taas punainen ja vihreä ja helvetin paksu savu luovat oman maailmansa. Tietysti sen luominen ei aina ole mahdollista, ja silloin eletään sen mukaan. Jossain vaiheessa oli enemmän puhetta kaikenmaailman visuaaleista, mutta olen onnellinen, ettei niitä keretty soveltaa. Tässä bändissä fokus on puhtaasti musiikin, kommunikaation ja jonkinlaisen epämääräisen sielunveljeyden voimassa. Muunlaisessa bändissä en suostuisi enää soittamaankaan ja olen onnellinen siitä, että tämän kaltainen yhteys on olemassa kummassakin bändissä. Itsekseen voi sitten sekoilla taas mitä tahansa ja kenen kanssa tahansa.

Keikka oli aika posiitiivinen yllätys sekin, koska soundcheck meni tutusti taas aivan munilleen, eikä oikein kukaan tuntunut olevan tyytyväinen sen jälkeen. Silti keikka meni aivan helvetin hyvin. Oli hauskaa ja sen jälkeen olo oli taas tyhjä ja puhdas. Kuin aivot olisivat käyneet saunassa. Myös Jupiter oli aivan tajuttoman kova, välistä tuntui kuin olisi soitettu Sleepiä nelinkertaisella nopeudella. Siinä bändissä kyllä korostui etenkin soittotaito kauniilla ja luonnollisella tavalla. Ensi viikonloppuna pääsen soittamaan ensimmäistä kertaa vuosiin Lohjalle. Ja vielä tällä bändillä. Odotan sitä innolla, koska Lohjalla on paljon hyviä tyyppejä ja hyviä bändejä, joista melkein kukaan niiden ulkopuolella ei tiedä mitään. Midget Fetish on mielestäni yksi Suomen parhaita bändejä, etenkin livenä. Siksi olen koittanut aina silloin tällöin järkätä niille jotain keikkaa. Nyt vasta tajusin ajatella, että siinä voisi olla ihan pätevä bändi Sekavan Musan Jameihinkin. Nyt voisin kuitenkin ryömiä nukkumaan, kiitollisena taas yhdestä hienosta, onnistuneesta reissusta, hyvästä keikasta, hyvistä ystävistä, uudesta kitarasta, tästä kodista, Terhistä ja koirasta, siitä etten kuollut tänäänkään kotiin ajaessa ja oikeastaan kaikesta. Elämä on juuri näinä hetkinä aika parasta touhua. Ja kun vaihtoehto on olla olematta olemassa, niin se on toki myös "ainoa vaihtoehto."

ABABCBB

Scott Kelly ja Sanford Parker ovat näemmä duunailleet tällaisen levyn kuin Mirrors for Psychic Warfare. Kuuntelin sen tuossa läpi ja vähän piirtelin samalla. Niin hyvä levy, että se on kyllä pakko ostaa. Pitkiä, hitaasti kasvavia biisejä, Scott Kellylle ominaista minimalistista eeppisyyttä, helvetin hienoja taustoja ja omaperäisyydessään mieltä avartavaa musiikkia. Juuri tuollaisia juttuja tahtoisin opiskella ja tehdä paljon enemmänkin, yhdistellä koneella tehtyjä juttuja nauhoitettuihin hommiin, mikä tietysti käy helpoiten nauhoittamalla suoraan koneelle. Ikäväkseni erään demotussession päätteeksi ystäväni pudotti raiturin lattiaan, jonka jälkeen se kyllä lähti päälle, mutta USB-portti ei toimi enää, joten se ulottuvuus musiikin tekemisestä hävisi toistaiseksi sinne. Eihän nuo äänikortit paljoa tietysti maksa, mutta toistaiseksi on niin paljon muutakin hankintalistalla, että pärjään kyllä ilman. Tänään koitin myös ensimmäistä kertaa koulusta lainassa ollutta iPadia nauhoitushommissa. Aivan paska. Kaikenlaiset padiohjelmat kyllä toimivat ihan kivasti, ja piuhankin saa suoraan ulos, mutta sitten kun niitä pitäisi ihan oikeasti soittaa se neljä minuuttia, niin tulee koko ajan jotain lagia ja tökkimistä. Se itsessään tekee tuollaisesta käytännössä käyttökelvottoman, vaikka olisi kuinka hauskoja ja hassuja ääniä. Norman Bates Blues Bandille soitin sitaria puhelimella, vieläpä omalla kaiuttimella, se oli vielä sopivan lo-fi ja toimi tehtävässään hyvin, mutta heti jos pitää luottaa jonkun tuollaisen varaan kaikki, niin kyllä se vähän epäilyttää. Vaikka kyllä niihin miksauspöydät saa vissiin ajettua verkon kautta kätevästi, siinä se varmaan toimiikin ainakin välttävästi.

Lopultakin olen aina enemmän niitä jätkiä, joille biisit ovat soundeja tärkeämpi asia, enkä edes tahdo mitään häiriötöntä nauhoitussignaalia, joka on turvassa todellisuudelta. Etenkin muusikoissa minua vituttaa tänä päivänä yhä sama asia, joka minua on oikeastaan vituttanut aina; muoto ajaa sisällön ohi. Biisit voivat olla vaikka minkälaista mielikuvituksetonta pastissia, kun paskan päälle läjää riittävästi koristetta niin kakusta menee. En väitä, että itse paskantaisin kultamunia, mutta se ei ole edes millään tavalla olennainen asia. Minun on pakko tehdä kaikki se mitä tulee ulos, ja monesti yllätyn täydellisesti, kun ihmiset sanovat jostain itselleni täysin yhdentekevästä biisistä, että se on hyvä. Jokainen on oma yrityksensä löytää se, mikä juuri sille biisille on olennaista, ja mikä sen biisin paikka on sen levyn kontekstissa, jolle se on tulossa. Jos ei paikkaa löydy, se jää pois. Sen paikka saattaa löytyä joskus muulloin, tai sitten vaan poistan sen jossain vaiheessa. Eli valehtelin, jonkunlainen paskafiltteri se on kai minullakin. Musiikin tekeminen ei silti ole minulle mikään ongelma. En osaa edes arvioida, kuinka monta biisiä olen tehnyt tai ollut mukana tekemässä. Aiwan tautinen määrä musiikkia siinä on. Se tarkoittaa sitä, että siinä läjässä on väistämättä jokaiselle jotain, vaikken olisi sitä tarkoittanutkaan. Räppiäkin tein joskus, mutta ne tajusin onneksi tuhota ajoissa. Pohjia sellaisiin hommiin sitten taas on tullut tehtyä aika paljonkin, räppärit vaan eivät ole olleet turhan nopeita niiden tekemisen kanssa.

Toki musiikki on täysin subjektiivinen kokemus ja asia. Kun sitä vaan kuuntelee riittävästi, kyllästyy tiettyihin säännönmukaisuuksiin ja alkaa haluta jotain omaperäistä ja vapaata, jotain mikä ei noudata omia odotuksiasi siitä miten tämä biisi tulee menemään. Eikä ole mitään vapaampaa kuin improvisoitu ja livenä soitettu musiikki. Se vapaus nappasi minusta kiinni myös grindcoressa, mutta se into on jo hävinnyt, muista paitsi muutamasta bändistä, jotka osaavat pitää touhun mielenkiintoisena. Tuntuu, että nykyään minulle toimii lähinnä helvetin lyhyet tai helvetin pitkät biisit, sellainen välimallin turvallinen kama ei vaan tee juuri mitään. Ja pitkä biisi ei tarkoita sitä, että siihen on laitettu miljoona riffiä joilla ei ole mitään tekemistä keskenään, vaan pikemminkin jotain aivan päinvastaista. Ääripäät ja tietty epämukavuuskin ovat kai jotenkin vinksahtaneesti mukavuusalueella.

Vähän vanhaa ja vähän uutta. Lainailut jätän muille.

Joskus ajat sitten mesosin kasailevani jotain vanhoja biisejä bandcampiin. Nyt tein sen. Nuo on vuosilta 2010-2012, eli suunnilleen siitä kun opin tekemään ensimmäisen biisini siihen asti, että perustin tuon bandcampin. Jos on ollut kelkassa pitkään, niin onhan nuo kaikki ollut mahdollista kuulla, mutta rehellisesti sanoen minulla ei ole mitään käsitystä siitä ketä siellä on ja miten kauan olette olleet siellä. Tiedä vaikka siellä ei olisikaan ketään ja lillun yksinäisyydessäni internetin ulkoavaruudessa googlen mainosbottien kanssa, höperöiden tähtien välisessä tyhjyydessä omiani koko ajan. Mene ja tiedä. Nämä biisit oli kuitenkin ihan helppo valita jo siksi, että ne olivat melkein ainoat, jotka olivat olemassa vuoden 2012 kovalevytuhon jäljiltä. Sitä ennenkin olin tehnyt biisejä vaikka kuinka helvetisti, mutta veljeni ja Xbox eivät puhuneet oikein samaa kieltä, ja kovalevy tuli formatoitua siinä sitten. Ehkä juuri siksi aloin työntää levyjä bandcampiin sellaisella innolla, koska ajattelin että ovatpahan sitten tallessa edes jossain.

Nuo biisit on nauhoitettu milloin missäkin, osa Vesijärvenkadun kämpän olkkarissa, osa äidin kampaamolla, osa nuorisotaloilla sulkemisajan jälkeen, missä mikäkin. Epävireiset pianot ovat löytyneet lähinnä nuokuilta, jossa koitin nopeasti nauhoittaa juttuja aina ennen kuin avattiin tai kun laitettiin paikat kiinni. Rakastan epävireisiä pianoja, koska et voi vaan soittaa niitä niinkuin olet tottunut, sinun pitää tutustua jokaiseen erikseen ja etsiä se, mikä toimii niiden kanssa.  Se on aina oma hommansa, mutta kun sen saa toimimaan, sieltä saa ulos sellaisia juttuja joita ei koskaan saa vireisestä soittimesta, koska ne ovat vain yksinkertaisesti liian puhtaita.

Tänään kävin myös maksamassa velkani kirjastoon, jotta sain lainattua Alastalon Salissa. Alku vaikutti ainakin lupaavammalta kuin mikään muu suomalainen kirja, jota olen lukenut, poislukien Jarkko Martikaisen Pitkät Piikit ja Markus Kajon tykittelyt. Noh, Seitsemän Veljestä ja Kalevala voidaan myös laittaa tuohon kai. Muuten on jääneet suomalaiset kirjat vähemmälle, kun ei Raatteentiet juuri kiinnosta. Toki tuokin vähä mitä kerkesin lukea oli kaikkein kiinnostavinta kuolemaa ja ajan kulkua miettivissä pätkissä. Teksti oli jotenkin niin epäsuomalaista, että melkein yllätyin kun suomalainen nimi hyppäsi eteen. Epäsuomalaista on toki sikäli vinksahtanut ilmaus, että se taitaa olla julistettu parhaaksi suomalaiseksi kirjaksikin, jolloin sen pitäisi olla kai nimenomaan erittäin suomalaista. Olen yrittänyt murtaa antipatioitani mahdollisimman usein ja paljon, mutta menestys on hieman vaihtelevaa.

Huomenna ohjelmassa on lähinnä hammaslääkäri ja Järvenpään keikka. Saa nähdä kuinka paljon alkaa päähän sattua kun puudutus häviää, tunnin aika varattu ja reikiäkin olisi kai paikattavana ja toivottavasti viisaudenhampaat revitään jo pois. Viimeksi hammaslääkäri pudotti paikan ensin kurkkuun ja onki sitä sitten pinseteillä sieltä pois. Saa nähdä mitä huomenna hassutellaan. Jos satutte olemaan Järvenpäässä, niin siellä tehdään kaikenlaisia ihmeellisiä sisäavaruusmusiikkitaikoja kai joskus kymmenestä eteenpäin! Tervetuloa.

Piirrustelua ja tuhertelua.

Tämän iltaa olen lähinnä piirtänyt ja kirjoitellut. Ensimmäinen kuvista alkoi koulussa, kun alkoi loppupäivästä olla panokset ja kiinnostus vähän vähissä, mutta himassa pystyi maalailemaan musteella ihan rauhassa uuden hienon työpöydän äärellä. Se henkinen vaikutus, mikä työpöydällä on työn tekemiseen on kyllä aika korvaamaton, vaikkei sitä ennen ostoa ajatellutkaan. Olin vähän tuota vastaan, mutta vain vähän, koska onhan se nyt helvetin käytännöllinen, eikä lisäksi sulje ihan kokonaan ulos muusta maailmasta, se on ihan selän takana koko ajan jos siltä tuntuu.

Too Many Hands and Brains.

No's Knife

Tuon jälkimmäisen kuvan filosofiseen ja idealliseen keveyteen olen jopa melko tyytyväinen. Luin Beckettin lyhyt proosakokoelmaa, jossa etenkin Texts for Nothingit ja muutama loppupuolen minimalistinen kuvaus kolahtivat erityisen lujaa. Tämä kuva oli mielessäni välittömästi tuon lauseen lukiessani. Kyllä on myöntävä, synnyttävä, elämää luova ja positiivinen voima, josta syystä tein haavan myös vaginanomaiseksi viilloksi, jota useamman kerroksen läpi kulkeva haava reunustaa. Ei on kieltävä, kuolettava veitsi joka tunkeutuu läpi ja karsii kaiken ylimääräisen. Veitsen repivä ja huutava hiljaisuus taas ilmenee tietenkin itse terän poissaolossa, terän hiljaisuudessa ja kieltämisessä, joka juuri on tehokkain ja voimakkain voima leikkaamaan läpi myötäilystä ja hyväksynnästä. Tulipa hölmö olo, kun tuollaisen selitti auki, kun kyllä luotan siihen, että tähän blogiin ei sattumalta eksy kukaan kuitenkaan, ja lukijoilla on kyllä keskimääräisesti minuakin paremmat hoksottimet, ja uskon kyllä että tuollainen rautalangasta vääntäminen on turhaa.  Mutta tällaiseksi ovat maailman tehneet, ja nykyään en toisaalta luota kyllä siihen, että kukaan syventyisi kuviin viittätoista sekuntia pitempään. Niitä on vain niin paljon, että vaikka kuinka huudattaisit kuvassa joitain asioita ja elementtejä, ne tuntuvat menevän suhinalla monesta päästä ohi. Siksi pitää välistä kai vähän alleviivata, vaikken siitä suoranaisesti pidäkään. Töistä keskustelu on kyllä helvetin mielenkiintoista, koska se avaa aina myös omaa perspektiiviä omiin töihin. Etenkin silloin, kun joku kertoo minulle paremmin kuin minä, mitä olen piirtänyt, koska tottakai ulkopuolisen on helpompi tutkia minun kompleksejani ja alitajuntaani, kuin minun itseni. Se koittaa koko ajan harhauttaa minua parhaansa mukaan selittämään asioita toisiksi, joten olen monesti luultavasti eniten pihalla siitä, mitä kuvat sanovat. Tässä vielä Bukowskin "ah" runon lopetus hieman suttuisena mustekuvana.

Bukowski, ah.

Miksi telepatia olisi turhin ominaisuus

Viime yönä, kun en nukahtanut aivan heti ajattelin mielessäni ajatuksiani, ja siinä pimeässä maatessani tunsin oivaltavani niistä jotain helvetin olennaista. Mietin ajatusten lukemista ja telepatiaa ja sitä, miten monesti olen miettinyt sellaisen kommunikaation vaikeuksia. Uskon, että yksinkertaisten "mene", "vasemmalle", "syö" käskyjen välittäminen ajatuksen voimalla ei ole sikäli temppu eikä mikään, että teknologian avulla me kykenemme tekemään sen jo, mutta ajatusten lukeminen itsessään on mahdoton juttu. Tai ei, poikkeus on siihenkin, mutta palaan siihen tuossa kohta.

Miksi ajatusten luku ei voi onnistua? Siksi, ettei ajatukset itsessään ole oikein mitään. Ajatuksilla ei ole mitään arvoa ihmiselle, joka tulkitsee niitä ne synnyttäneen aivon ulkopuolelta, koska häneltä puuttuu täydellisesti konteksti ajatuksen ymmärtämiseen. Sana "koira", tai tässä yhteydessä tarkemmin ajatus koirasta ei itsessään ole mitään, mutta jokaisen subjektiivisen historian kautta tuo ajatus saa oman merkityksensä, oli se sitten trauma tai muisto ensimmäisestä lapsena saadusta koirasta. Se kaikki on yksilöllistä, ja pelkkä ajatus, symboli, riittää aktivoimaan mielensisäisiä tapahtumia ja tapahtumaketjuja, joihin sisältyy silmän räpäyksessä valtavat määrät muistoja, värejä, hajuja, tunteita, jatkoajatuksia. Ne kaikki ovat aina olemassa aivoissamme, mutta emme aina kykene itsekään tahdonvaraisesti aktivoimaan näitä symboleja. Joskus sen tekee jokin ihan muu, kuten kaverin vanhempien eteiseen astuminen tai ala-asteen käytävän läpi kulkeminen. Siinä samassa muistot heräävät ja aktivoivat taas uusia jatkoyhteyksiä, joita ei välttämättä ole miettinyt vuosiin tai vuosikymmeniin. Mutta silti pelkkä ajatus yksin on merkityksetön ilman kontekstia.

Sitten se poikkeus. Jotta voisi saada vastaavan kontekstin, täytyisi olla mahdollisimman tarkasti kokemus samasta elämästä. Se ei silti ole tietystikään edes kovin harvinaista. Olen elänyt itsekin veljeni kanssa jonkinlaisessa symbioosissa koko ikäni, saman katon alla ensimmäiset 24 vuotta. Väitän näkeväni aika samanlaisen kuvan mielessäni, kuin hänkin, kun esittelemme omaa tyhmyyttämme jossain ihmisten keskellä. Oikeastaan paras osa meidän välistä kommunikaatiotamme on se, että tiedän näkeväni täsmälleen saman kuvan, kun vaikkapa kahdeksanvuotiaana oksensimme kipeinä ollessamme kumpikin hallusinoituamme puoliunissamme suklaamakkaran. Vaikka en voi lukea hänen ajatuksiaan spontaanisti, pystyn toisintamaan hänen ajatuksensa täydellisemmin kuin ehkä kukaan muu ihminen, kun hän kertoo ne minulle. Se on mielestäni ensinnäkin hienompi ja tärkeämpi ominaisuus, kuin lukea kenenkään ajatuksia päästä (kun mietin miten paljon kaikkea paskaa omankin pääni läpi kulkee päivässä, olen erittäin onnellinen  ettei näin ole, eikä niin kuuluisikaan olla) suoraan. Vaikka saisitkin kaikki toisen ajatukset, et luultavasti tekisi niillä yhtään mitään. Se on vähän kuin yrittäisit syöttää eri kielistä koodia omaan ohjelmaasi, sisällöt ja osat voivat olla samoja, mutta väärässä ympäristössä niillä ei tee paljoakaan.

Kulttuurinriistosta.

Piirtelin tuossa vielä iltapuhteiksi parit Pahoinvoinnin Spiraalit, ettei mene ilta ihan vain pleikkarin hakkaamiseksi. Se on kai sitä samaa itseinhoa, josta päivälläkin meuhkasin, pieniä diilejä oman mielen saatanan kanssa, jotta on vähän helpompi olla ja elää. Joka tapauksessa nyt tuntuu pelaaminenkin maistuvan edes vähän paremmin, kuin pitkään aikaan. South Park: The Stick of Truth on ollut niin kovassa kulutuksessa, että kone pitää laittaa kiinni, kun teksti alkaa bugailla niin paljon, ettei siitä saa juurikaan tolkkua. Nyt pitäisi vaan myös orientoitua siihen, että tässä on kolme päivää koulua ja perjantaina keikka. Keikka nyt onneksi on odotettu ja iloinen tapahtuma, joka voisi toistua vaikka joka päivä, mutta joka silti niin liian harvoin elämääni ilostuttaa.

Olen tässä nyt törmäillyt ja kolissut  kulttuurinriiston termiin vähän liian usein. Ymmärrän mitä sillä ajetaan takaa, mutta käytännössä kaikki ihmiset, joiden olen kuullut siitä meuhkaavan ovat valkoisia, jotka julistuksenomaisesti sanovat, ettei valkoinen saa omaksua minkään muun kulttuurin piirteitä, koska se on etuoikeutetusta asemasta tapahtuvaa riistoa. Nähdäkseni tämä mentaliteetti tällaisenaan ei eroa juuri mitenkään maahanmuuton tai kulttuurien sekoittumisen vastustamisesta, koska sitähän maahanmuutto aina väistämättä tarkoittaa: kulttuurit törmäävät, sulautuvat, omaksuvat piirteitä toisistaan ja muodostavat uuden kulttuurin, jossa toivon mukaan on parhaat puolet molemmista maailmoista. Sehän nimenomaan on adaptaation ja kulttuurivaihdon ja ihmisten liikkumisen ydin. Integroituminen, siitä täälläkin on jauhettu.

Toki vaihdon pitää tapahtua molempiin suuntiin ja hyödyttää kaikkia osapuolia jollakin tavoin, mutta siitä huolimatta en tajua, miksi valkoinen kulttuuri (isonenäinen riistäjäsiirtomaaherra hellehatussa polkemassa kaikkia muita rotuja teekuppi kädessä) pitäisi sulkea johonkin vitriiniin ja pitää jollakin tavalla koskemattomana ja puhtaana. Sehän vain selkeyttää juuri sen kulttuurin asemaa ja arvoja, jos ei sillä ole lupa sekoittua mihinkään muuhun ja omaksua mitään uutta. Kaikki ne kulttuurit, jotka ovat sulkeutuneet ja lopettaneet uusien asioiden pöllimisen, ovat väistämättä jääneet jälkeen kehityksestä. Sitä vastoin en ole huomannut kovinkaan monen tällaisen internetin vapaustaistelijan ripittävän japanilaista kulttuuria siitä, että he omaksuivat länsimäisen kulttuurin helvetin nopeasti ja tehokkaasti osaksi omaansa, onnistuivat muodostamaan siitä omanlaisensa hybridin ja kukoistavat koostaan huolimatta globaalissa mittakaavassa melko hyvin.

Tietysti tällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että joku helvetin Jukka Poika vetelee jotain suomireggaeta jollain jamaika-aksentilla, sehän nyt on ihan yksiselitteisen rasistista ja vaivaannuttavaa, mutta ettei jollain suomalaisella pajapäällä  (saatika tällaisella kilipäästreittarilla) olisi oikeutta siihen, että tukka on likainen ja haisee pahalle... Mihin kulttuuriin huolimattomuus, kiinnostuksen puute ulkonäköä kohtaan ja pahalta haiseminen kuuluvat? Voisiko joku valkoinen ihminen nyt nostaa kätensä ja kertoa sen minulle kuuluvalla äänellä, koska ne ovat ainoat kulttuuriset piirteet, joihin omat rastani identifioituvat. Ketä minä siis riistän?

Pääasiallisesti hiukset ylipäätään ovat lähinnä pehmentämässä habitusta, koska jos olisin kalju, näyttäisin joltain väkivaltaiselta Eka Vekaralta ja saisin olla jatkuvasti tappelemassa kaikenmaailman humalaisten beta-urosten kanssa nakkikioskeilla keikkojen jälkeen. Nyt tuntemattomat koittavat ostaa minulta huumeita ja poliisit ovat aivan varmoja, että minulta löytyy pysäytettäessä huumeita, mutta se nyt on vielä pieni vaiva siihen nähden, mitä tämä elämä voisi olla. Meikästä meillä nyt vaan on vähän parempaakin tekemistä ja tärkeämpiä asioita mietittävänä, kuin kitistä jonkun unisieppareista tai tatuoinneista. Peace out ja mic drop.

Itseinho ja itsekuri.

Eilen tuli ajomatkalla avauduttua monenlaisista asioista, mutta yksi mieleen jäänyt asia kahden ihmisen välisessä ajatusoksentelussa ja -ämpäröinnissä oli itsekuri. Mietin sitä, miten tuntuu että ihmisillä on tänä aikana vähemmän ja vähemmän itsekuria, koskien aivan mitä hyvänsä. Todennäköisimmin syy on siinä, että ihmiset koittavat adaptoitua tähän uuteen, nopeiden impulssien ja ärsykkeiden maailmaan, eivätkä sitten ole ehkä tajunneet edes ajatella sitä, että joissain asioissa on myös hyvä käyttää järkeä ja harkinnan mukaan vaikkapa pidättäytyä, eikä tunkea pää edellä lauman mukana jokapuolelle. Toki keskeinen esimerkki oli alkoholi, mutta mielestäni sen voi soveltaa vaikka mihin muuhunkin.  Siinä mesotessani "leikkisästi" totesin, että ihmisillä on liikaa vääränlaista itseinhoa. Nähdäkseni itseinhon voi sitoa ainakin kolmenlaiseen toimintaan, toki varmasti vaikka mihin muuhunkin.

Itseinho voi tuntua negatiiviselta ja kuluttavalta voimalta, mutta olen oppinut, ettei mikään ole niin mustavalkoista. Kaikenlainen viha ja inho on energiaa. Kun ihminen löytää omat tapansa muuntaa energiaa, alkaa tapahtua. Itseinhon ongelma on se, että suurimmalla osalla ainakin tuntemiani suomalaisia se tislaantuu väistämättä itsesääliksi. Itsesääli on kuluttavaa ja väsyttävää aktiviteettia, joka muuttuu helposti suoksi josta ei pääse pois. Mutta ainakin minulle itseinho on myös sellainen voima, joka toimii sekä energian ja inspiraation lähteenä, että itsekurin keskeisenä synnyttäjänä. Kuvittelen itseinhoni sellaisena vanhana patuna, joka ei koskan anna minulle löysää tai liekaa epäonnistumisen edessä. Se seisoo vaan sama kivinen ilme kasvoillaan ja käskee ilman mitään sävyä yrittämään uudestaan. Epäonnistuinpa miten monta kertaa tahansa, se sama periksiantamaton viha, jota tunnen omaa heikkouttani ja kehittymättömyyttäni kohtaan ohjaa yrittämään uudestaan ja uudestaan. Kun onnistun, sen vastaus on vain yksinkertainen "hyvä, siirry eteenpäin." En osaa jäädä paistattelemaan päivää jonkun sellaisen jutun valossa, joka on jo tehty, koska se ei tarjoa minulle enää haastetta. En tiedä, miten vinksahtaneelta tämä kuulostaa, mutta itse olen tästä ennen kaikkea kiitollinen. Se pitää huolen siitä, että on joku "tie", jolta en anna itseni horjahtaa.  Yksi depressiohoitaja kysyi kerran, olenko liian ankara itselleni. Vastasin, että varmasti, mutta minulla ei ole sen kanssa mitään ongelmaa, koska "meillä" on samat standardit, minulla ja itseinhollani. Tiedän, milloin en tehnyt parastani tai onnistunut kuten olisi pitänyt. Nimenomaan itsekurin ja harjoittelun kautta pyrin juuri siihen, että tuollaisia tuntemuksia jäisi mahdollisimman vähän.

Mutta siinä missä hyvät asiat, myöskään huonot asiat menneestä eivät jää kaivelemaan minua. Niille ei mahda mitään, ja voin luottaa siihen että olen toiminut suurimman osan elämästäni parhaan ymmärrykseni mukaan. Se on ehkä sellainen keskeinen ominaisuus, jota monien kanssaihmisteni pitäisi harjoittaa enemmän, koska menneisyyden epäonnistumiset tuntuvat olevan aina isoimpia syitä itsesäälille. Ei ole mitään järkeä yrittää, kun olen epäonnistunut aina ennenkin. Mitä sitten? Jos et yritä, et varmasti saa mitään aikaan. Ei ole tarkoitus saarnata tai kääntää tätä miksikään inspiraatiohuoneentauluksi, mutta välillä mietin, että monien ihmisten elämä olisi helvetin paljon helpompaa, jos he lopettaisivat menneisyydestään sössöttämisen ja katsoisivat kaikkea sitä, mitä käsissä on juuri nyt. Koska muuten ryssii asiansa nykyhetkessä ja saa katsella aivan samoja virheitä uudestaan ja uudestaan. Siitä syystä yhteiskunnallinen turhautumisenikin on niin suurta, kun kaikki keskeisimmät ongelmat ihmisten mielenterveyden ja jaksamisen kannalta jätetään huomiotta siksi, että ollaan jumissa regressiivisissä lama-defensseissä (leikkaa, leikkaa, leikkaa, kun pitäisi tehdä juuri päin vastoin ja tukea systeemiä siellä, missä tukea eniten tarvitaan), eikä pystytä näkemään sitä, että kohta saadaan sitten hoitaa taas aivan samoja ongelmia, kuin ysärilaman jälkeen. Pyydän jo nyt anteeksi kaikilta niiltä, jotka syntyvät näinä vuosina. Yritettiin puhua tolkkua, mutta meitä ei kuunneltu. Sori siitä.

Kevät-siivousten ja muiden lomasta.

Vaikken ole nostalgikko oikein missään suhteessa, niin äsken oli jopa minun vaikea pysyä mitenkään suojassa muistojen tsunamilta, joka pyyhkäisi ylitseni kyselemättä. Ystäväni antoi luvan hakea playstation kolmosen porukoiltaan pölyttymästä ja kun astuin eteiseen, sain välittömän menolipun kymmenen vuoden taakse ensimmäisen bändin, suhteellisen mielikuvituksettomasti ja epämääräisesti nimetyn Havoc Supremen ensimmäisiin treeneihin ja siihen ihmiseen, joka minä olin, tai kuvittelin olleeni kymmenen vuotta sitten. Oli melko jännää huutaa ja öristä täysin vieraiden ihmisten kanssa. Se oli oikeasti ensimmäinen kerta, kun minulla oli mitään tekemistä minkäänlaisen oikean bändihomman tai treenaamisen kanssa, eikä minulla ollut mitään käsitystä siitä mitä se on, mutta yritin vaan feikata mahdollisimman hyvin, että kaikki on hanskassa ja tiedän mitä tapahtuu. Ja sillä samalla huijaamisen ja kusetuksen tiellä ollaan edelleen, eli lopultakin se taisi mennä ihan hyvin läpi. En onnekseni ja ilokseni kaipaa tuohonkaan menneisyyteen, mutta olihan se ihan hauska ja vähän liikuttavakin kokemus saada pieni välähdys siitä, etteivät edes minun aivoni ole turvassa menneisyyden synapsien uudelleenaktivoinnilta pitkänkään ajan jälkeen.

Tässä on ollut meneillään pieni kevätsiivous. Koitan saada soittoromua enemmän treenikämpälle päin, ensin pitää vaan saada treenikämppäasiakin selväksi, kun kuun vaihteessa on muutto seuraavalle kadulle edessä. Toivon vain, että sielläkin on tilaa, kun meidän bändillä on kolmeen jätkään nähden ainakin kuuden edestä rompetta. Uskon, että nyt nuo pelkän kitaran ambientit on ainakin hetkellisesti kaluttu ja voin viedä nuo kamat treenikselle. Ostin kirpputorilta himasoittoon Fenderin 15-wattisen vahvistimen (josta kyllä lähtee hiljaisimmillaan enemmän mölyä, kuin tuosta mun nupin ja 2 x 12 kaapin yhdistelmästä), jotta voin soitella sähkökitaraakin, mutta kohta puoliin aion hiipiä takaisin vähän rauhallisempien äänimaailmojen pariin. En tiedä, onko se joku kevään juttu, mutta viime vuonna tein Lopun Ajan Kansan Lauluja, ja nyt on ehkä jotenkin vähän vastaava fiilis kolistella maalipönttöjä ja muuta.

Paskanlapiointi-iskelmät ottivat mielenkiintoisen käänteen, kun aloinkin oikeasti ottaa ne vakavammin kuin olin ajatellut. Kolme biisiä on nyt saaneet jonkinlaisen muodon, mutta voi olla, että pyydän vähän apuja ja murjon niitä bändivetoisempaan suuntaan, koska olisi kiva soitella ihmisten kanssa vähän sellaisessa Bad Seeds-hengessä jotain tuon suuntaista. Jälleen kerran tullaan vaan taas siihen, että pitäisi löytää oikeat tyypit oikeisiin soittimiin. Tuollaiseen en tahdo rumpuihin ketään, jolle hevi tulee luonnostaan, koska se tarvitsee jo lähtökohtaisesti aksentointiin bluesia ja takapotkua ja kiilaamista ja kaikkia sellaisia juttuja, jotka ei tunnu liian tarkoille soittajille tulevan kysymykseenkään ammattiylpeyden vuoksi. Tarvitsen riittävän paskan ja rennon soittajan, ja sen kaveriksi helvetin hyvän basistin, koska parhaimmillaan tuollainen combo tekee pohjista juuri oikealla tavalla groovaavia. Nyt lähden kumminkin ostamaan käytettyjä pelejä ja ohjaimia tuohon värkkiin, jotta voin hävittää ajan tajun hetkeksi. Hyvää kevättä, nauttikaa säistä ja lämmöstä nyt kun niitä vielä on.

Sellainen päivä oli tämä päivä.

Syntymäpäivä tuli, oli ja meni. Koulun täyteinen päivä, läpäisin engalnnin näyttökokeen suullisenkin osuuden, vaikka puhelimessa selvän saaminen oli välillä hankalaa, mutta se nyt ei suoranaisesti liity kielitaitoon. Facebookin läpi pläräily oli raskasta, mutta onneksi edes puhelimen akku loppui puolen päivän jälkeen, niin oli helppo pitää vastaanotto hallittuna. Koulun jälkeen käytiin Terhin kanssa Amarillossa syömässä, ei ehkä gourmet'n paikka koko kylässä, mutta eipä sitä ole tässä omassa budjetissa kauheasti sen yli varaa mennäkään. Hyvää oli joka tapauksessa purilainen. Tultiin kotiin tekemään suklaapirtelöä, jonka jälkeen putosinkin sohvalle kolmeksi tai neljäksi tunniksi ja heräsin vasta kahdeksan korvilla. Menin Torveen ihmettelemään Bob Malmströmiä ja When The Wolf Comes Homea. Bandcampin perusteella ennakko-odotukset jälkimmäisestä olivat melko latteat, mutta mikään mitä tuolla on ei tehnyt bändille oikeutta. Ihan liian siivottua kamaa tuolla. Livenä kaikki kiersi ja vinkui juuri niinkuin pitää, oikein hyvä keikka, vaikka ihan kaikki jutut tuollaisessa musassa ei aukeakaan itselle. Tai siis lähinnä se tietty epäjohdonmukaisuus tai laiskuus eri asioiden yhteen sitomisessa tuntuu välillä vaivaavan kaikkea tuollaista nykimistä, mutta livenä silti helvetin hyvä.

Toissailtana pärähdin pää edellä Instagram skeneenkin. a_man_who_stares_at_the_walls nimimerkin takaa löytyy ainakin toistaiseksi seiniä. Miksi? Koska seinät ovat helvetin kiinnostavia. Seinillä voi kertoa tarinoita, vaikka kuva olisi nopea, hätäinen, teknisesti paska, etkä selittäisi sitä millään ja päivität vain ja ainoastaan kuvia seinistä, voit kertoa missä olet käynyt ja mitä olet tehnyt. Se on omalla tavallaan mielenkiintoista. Lisäksi niin iso osa näistäkin asioista joita minä teen, musiikki, kuvataide, kirjoittaminen, kulkeminen, iso osa niistä kaikista on erilaista henkisten tai fyysisten seinien tuijottelua. Toki tiedän, ettei tuo vitsi kanna kauaa, ja sitten varmaan otan vaan jotain peiliselfieitä sairaalan vessassa tai jotain muuta vastaavaa, mutta omalla tavallaan tahdon myös näyttää, miten mielenkiintoisia pelkät seinät voivat olla. Lisäksi pyrin panostamaan kuvien tekniseen huolimattomuuteen, koska tuntuu että ihmiset panostavat nykyään niin paljon tietynlaisten some-kulissien ja minäkuvien rakentamiseen, että alkavat uskoa niihin itsekin. Siis toki ymmärrän, että monille se on olennainen osa minä-kuvaa ja sosiaalista kanssakäymistä, mutta mielestäni ihmisten pitäisi osata ottaa tuollainen myös jotenkin sopivan rennosti. Siksi kuvailen mieluummin seiniäni, kuin lautasiani.

Aloin eilen piirrellä myös jatketta Unnamablelle, mutta hidasta touhua se on, kun ei kerkeä keskittyä pelkästään piirtämiseen kuitenkaan riittävän pitkiä pätkiä. Nyt on sentään muutamia päiviä vapaata ja voi ehkä saada jotain aikaankin. Sunnuntaina on taas Harhakuvien treenit. Löysin kirpputorilta tuulikelloja, jotka tyrkkään Liskolle käteen, sopivat droneiluun vähän tamburiinia paremmin, ainakin välistä. Aloin myös tehdä uutta levyä, jonkinlaisena johtoajatuksena paskanlapiointi-iskelmä. Kolmen biisin pohjat nauhoitin helposti tomaattisoppaa keittäessä, mutta kun soittelin bassoa niin pariin tulikin aika Beatles-fiilis. Saa nähdä mihin ne vielä menee, yritän vaan kerrankin tehdä "kivoja" lauluja ilman mitään itselleni ominaista. Minulla on sellainen fiilis, että kirjoitin tästä jo. En tiedä. Olen vähän väsynyt, ja sikäli aika sekaisin. Onnellinen, mutta sekaisin. Tai ehkä ne ovat synonyymejä ylipäätään.

Olevainen olemus alkaa aina välillä kuristaa.

Viime aikoina olen voinut aikalailla vaihtelevasti. Toisaalta elämä on tarjonnut ihan hienojakin juttuja ja keikkoja ja kiirettä ja ennen kaikkea tekemistä, jota ilman tuppaan keväisin turhautumaan aika tehokkaasti, mutta siitä huolimatta joka ilta mennessäni nukkumaan ajattelen olemassaoloani ja sen rajallisuutta tuntien sitä samaa, tuttua ahdistusta, jota tunnen oikeastaan aina. Tähän ikään mennessä ei ole tainnut lipsahtaa vielä yhtäkään päivää ohi ilman, että olisin ajatellut kuolemaa jossain mielessä. Se ei pelota minua siinä mielessä, kuin mitä ihmisiä ehkä yleisimmin pelottaa, että sattuukohan se, tai miten ihmiset pärjäävät sen jälkeen, kyllä minä tiedän, että maailma pärjää aivan hyvin ilman minuakin, kun se aika tulee. Minua ahdistaa juuri tämän ensimmäisen persoonan kokemuksen pyyhkiytyminen ja lakkaaminen. Ei se, että "minä", tämä persoonallisuus, tämä itsepäinen, äkkipikainen ja välistä vähän turhankin raivotautinen persoonallisuus häviää, vaan se, että tämä sen takana lymyilevä tietoisuus sammuu. Beckettin Texts for nothing on sekä auttanut, että pahentanut asiaa, niissä painitaan samojen asioiden, samojen pohdintojen ja ajatusten äärellä, samalla valjulla sävyllä.

Olemassaolon ristiriita on juuri sen kauneuden syvin lähde. En helvetissä haluaisi elää ikuisesti, silloin ei olisi tarvetta ilmaista mitään, ei tarvetta luoda, ei kiirettä huutaa purskahduksena ulos kaikkea ennen kuin ikuisuus pyyhkii ajan tahmean mällin liinaan ja heittää sen roskiin, ei tarvetta raivota ikuisuuden tyhjää seinää vasten, ei mitään syytä luoda mitään tuleville polville tai pullopostiksi ajan ja ikuisuuden läpi, jos olisit aina siellä kertomassa sen itse kuitenkin. Lisäksi näkisit oman luutumasi muuttuvien aikojen edessä paljon tehokkaammin, mikä olisi ehkä surullisinta. Mutta silti se ajan rajallisuus ja lyhyys ahdistaa aina välistä melko helvetin paljon. Toisinaan taas miettii, että tulisi jo, niin olisi tämä jahkailu loppu, eikä tarvitsisi kärsiä hidasta kuolemaa koko ajan. Oli mitenpäin hyvänsä, tuntuu että ahdistaa. Etenkin keväisin. En ole varma olisiko tässä joku manian paikka, mutta joka kevät tekee mieli vaan lähteä. Mennä pois, olla muualla. Siksi koitan bookkailla keikkojakin aina riittävästi keväälle, ettei tarvitse olla paikallaan. Joskus onnistun siinä, toisinaan en. Nyt olen ollut käytännössä neljä päivää vapaalla ja välistä tuntuu, että pälli leviää tekemisen puutteeseen, vaikka eilenkin nauhoitin musiikkia ja kiertelin kirpputoreilla musiikkiromua metsästämässä. Ei löytynyt muuta, kuin Uuno Kailaan ja Lauri Viitan runokokoelmat.

Kaipa tämä elämä taas tästä. Kohta tulee kesä ja voin kerätä pienen perheeni veljeni autoon ja ajaa sen jonnekin Keski-Eurooppaan, koska siellä on halvempi pällistellä maailmaa, kuin täällä. Kaipa tämä kaikki taas hoitaa itsensä jotenkin päin, kun oppii laskemaan irti kaikista odotuksistaan. Pitäisi meditoida taas enemmän. Jää aina välillä vähemmälle, kun on muka niin helvetin kiire, vaikka juuri silloin sitä tarvitsisi eniten. No, ehkä tämä tästä kohta taas iloksi muuttuu. Heti, kun ei tarvitse vaihtaa vaatteita ulos lähtemistä varten. Sää on sentään hyvä, ja auringon ja kylmyyden yhteiseen voimaan sopii hyvin tämä Jussin uusi The Surfzums albumi Babhomet is from Bali.

Sapphire Haze / Purple Glow

Mietin mitä teen kasettihommien kanssa, kun periaatteessa tahdoin jatkaa niiden tekemistä, mutta toisaalta ajatus siitä, että noissa kolmessa ensimmäisessä täytyy olla jotain erikoista pitää jotenkin säilyttää. Nyt niissä on, se, ettei niitä ole missään internetissä, eikä niitä ole edes itselläni tallessa missään muodossa, että voisin myöhemminkään niitä sinne laittaa. Jatkossa tulen luultavasti tekemään silti lisää, koska tuo on omalla tavallaan äärimmäisen puhdistava formaatti: nauhoitus päälle, kaksi puolta, 90 minuuttia soittoa yhteen menoon. Se on kuin soittaisi keikan omassa olohuoneessaan. Yhtä palkitsevaakin. Eihän se tietysti ole musiikkia sellaisille keskittymishäiriöisille, joiden täytyy olla vaihtamassa biisiä kahden minuutin välein. Terhi kuvaili sitä sanomalla, että tuntuu siltä kuin uisi jossain matematiikan valtameressä. Se oli ihan hienosti sanottu.

Tällainen musiikki on minulle palkitsevaa, koska olen vihdoin ja viimein pääsemässä jotenkin musiikissa sellaisten asioiden äärelle, jotka olen tahtonut löytää, ääniä joilla ei ehkä ole niin selkeää alkua ja loppua, musiikkia joka ei ole sidoksissa niin tarkasti rakenteeseen ja muotoon ja "musiikkiin" itseensä, vaan selkeästi ajatukseen, tunnelmaan ja siihen johonkin mystiseen "fiilikseen", jota kaikki musiikki lopultakin tavoittelee. Tämä on kaikkein "ominta musiikkia", mielestäni myös "puhtainta" ja "aidointa" siinä mielessä, ettet voi oikeasti ottaa sitä kiinni ja jakaa palasiksi, vaan asiat liukuvat ja muuttuvat hitaasti toisiksi. Siihen olen näissä jutuissa tyytyväinen.

Tätä olisi myös mukava yrittää saada aikaan muiden ihmisten kanssa. Toki se kokoonpano vaatisi tietynlaisen mentaliteetin siinä mielessä, ettei tällainen välttämättä vaadi lyömäsoittajaa, enemmän ehkä jousisoittajia, torvia, koskettimia, puhaltimia, kaikkea sellaista millä ääneen saa dynamiikkaa helposti. Toki sitä saa osaava kitaristikin, ei sillä. Nyt kuitenkin suosittelen, että laitatte iltateet pannulle, tai lataatte tuon levyn itsellenne ja lähdette pienelle iltafiilistelykävelylle. Tai maalaatte, kirjoitatte, piirrätte tai teette jotain muuta vastaavaa. Maailma on välillä ihan hieno ja kaunis paikka, hetkellisesti, kun vain sattuu olemaan oikeassa kohtaa sitä pällistelemässä.

Unnamable & Beckettin Partaveitsi

Tässä se nyt on, psykologinen minä-kuva, niin rehellinen ja täydellinen kuin vain pystyin tuottamaan. Opettaja kuvaili sitä Hieronymus Boschin Helvetin oikeasti apokalyptisena versiona, mutta ei sen tarkoitus sinällään ole kuvailla kauheuksia, vaan lähinnä oman nuppini tajunnan ja olomuodon tasojen eri muotoja. Minkäänlaiset valokuvat eivät tee sille oikeutta kuitenkaan, joten pitää vain odotella sitä ikuisesti horisontissa kiiltelevää päivää, jolloin joku on riittävästi rahoissaan maksamaan meikälle näyttelyn jossain (koska itse en varmasti koskaan ole), ja näitä pääsee joskus joku jossain katsomaankin. En oikein näe järkeä siinäkään, että tämä koti on vain jonkun sortin varasto kaikelle sellaiselle, mistä kuitenkin haluan tavalla tai toisella eroon. Tauluja on sentään saanut myytyä aika hyvin, ikävintähän on tietysti se, että paskimmat tuppaavat jäämään nurkkiin pyörimään.

Kun nyt innostuin jakamaan näitä kuvia, niin tässä on vielä Beckettin Partaveitsi, Occhamin vastaavaa muistuttava ideoplastinen kapistus, puolittainen ready made-värkki jonka tein samaa kurssia varten.

Melkein loma melkein alkoi nyt.

Viimeiset kaksi kuukautta ovat olleet täysipäiväistä ajelua, roudaamista, soittamista, miksailua, kikkailua, sössimistä ja juostenkusemista. Kun nyt katsoin herätessä, kahdentoista tunnin yöunien jälkeen kalenteria ja totesin, että seuraavan kerran on mentävä jonnekin 22.4, hymyilin vähän. Vaikka koulu jatkuu ihan yhtä täysipäiväisenä kuin tähänkin asti, tuntuu lomalta kun tietää, ettei ole kotona vasta joskus aamuyöstä. Ehkä sitä kerkeää vähän piirtää ja kirjoittaakin välistä. Niille on ollut liian vähän aikaa viimeaikoina. Huomenna vien tuon lopputyöhirvitykseni kouluun arvioitavaksi, kun saan sen kotiin, voin ehkä skannata sen ja laittaa siitä riittävän korkearesoluutioisen kuvan jonnekin päin internetiä. Varmaan tähän, ei se taida muualle koonsa puolesta päästä.

Turun keikka meni helvetin hyvin. Työnsin ensimmäistä kertaa Riikan jälkeen kitaradelayt lauluun ja totesin, että näin on hyvä. Nyt ne jäävät Cut To Fitinkin mölyarsenaaliin pysyvästi, koska se tuo itselle aivan helvetisti lisää fiilikseen, eikä sellaiset "ihan hyvät" keikat jää yhdentekeviksi, kun saa huutaa ja mölytä täysillä. Ehkä porukka viimein myös kässää sen trippailupuolen tässä touhussa, kun Spawn From Deceitin ja Hjärnblödningin Kaapro tuli kyselemään keikan jälkeen, mikä helvetin Godflesh meistä on tullut. Vertaus oli mielestäni ihan mielenkiintoinen ja osuva, koska vaikka tuo musiikki on tuota kaahailua, niin itselle se henkinen läheisyys on ainakin kolmen tai neljän viimelevyn ajna löytynyt riffien ja muiden puolesta sieltä laahailun puolelta. Nimenomaan Godfleshista, ensimmäisten levyjen Swansista, itselle myös Neurosiksesta, vaikka Eetu sitä vihaakin (siihen nähden tekee muuten helvetin hyviä Neurosis-riffejä). Mietittiin vähän sitäkin, että seuraavalle levylle otetaan ne mukaan kanssa. Puolet biiseistä on jo tehty, toinen puoli vielä ja sitten voi miettiä splittien duunaamista. Kunhan saa nyt tuonkin ensin tehtyä. Treenikämpän vaihto on edessä tässä välissä, tämän kuun loppuun mennessä. Saa nähdä mitä se tuo mukanaan. Hinta putoaa ainakin vitosella, mikä on kahden päivän safkat koulussa. Ei sillä, että tuhlaisin rahaa liian usein sen laitospaskan syömiseen.

Attack of the Mad Axeman oli Turussa mielestäni parhaimmillaan. Vaikka kaikki porukan nähneet ajattelivat hassuttelun olevan vahvasti sidoksissa pukuihin, niin laitoin merkille, että kun linnunlaulua livertävä taustanauha jätettiin pois, hassutteluaspekti hävisi täysin. Eläinpuvuista huolimatta se oli vain helvetin tylyä touhua! Vaikken tuollaista kampetta jaksa kuunnella levyltä enää nykyisin puoltatoista minuuttia kauemmin, livenä se oli täydellisesti omassa elementissään, niinkuin grindcore nyt toisaalta muutenkin. Ei se ole levyluukutusmusiikkia, vaikka sitä levyjä väännetäänkin ja niihinkin nähdään vaivaa, että kokonaisuudessa olisi joku tolkku. Silti en ole vielä tähän päivään mennessä ollut täysin tyytyväinen yhteenkään nauhoitettuun levyyn kahta kuukautta pitempään. Se toisaalta ajaa eteenpäin tekemään parempia levyjä, että sikäli ihan hyvä. Yleensä vaan mennään täysillä ääripäästä toiseen ja hirveällä kiireellä. Mutta kaipa sitä on vähän kerrallaan opittu skarppaamaankin noiden kanssa. Seuraava levy on ainakin biiseiltään jo nyt paras, mitä ollaan tehty. Mutta sekin on luonnollista kehitystä, totta kai jokainen levy on edellistä parempi. Mitäpä järkeä niitä olisi muuten tehdäkään, saman levyn hinkkaaminen kymmenen kertaa putkeen ei oikein kiinnosta.

Nyt voisin katsella, mitä kaikkea koulu edellyttää seuraavalle viikolle, syödä ja pähkäillä elämän tarkoitusta. Toisaalta tiedän, ettei elämällä ole mitään tarkoitusta, me vaan pyristelemme täällä pyörittelemässä olemassaolomme tarkoituksettomuutta ja yrittäen vakuutella itsellemme, että tälle kaikelle turhuudella on olemassa muka jokin syy, vaikka todellisuudessa kuoleman ikuinen tyhjyys pyyhkäisee meidän koko olemassaolomme lopulta vain kusiseen tuhkaan. Hyvää ja lämminhenkistä sunnuntaita, rakkaat lukijat.

Tänään sitten Turku ja TVO.

Onpas ollut helvetin mukavat pari päivää. Vaikka välistä on tuntunut siltä, että tämä täysien koulupäivien ja keikkojen vetely on viimeaikoina kasvanut vähän liiallisiin mittasuhteisiin, jokaisen keikan jälkeen on tuntunut siltä ettei elämässä paljon muuta tarvitsisi ollakaan. Koulu nyt menee toistaiseksi vasemmalla kädelläkin ihan riittävän hyvin, eikä isompia ongelmia sinällään ole. Raha-asiat nyt on päin vittua, mutta koska ne olisi muka kohdallaan olleetkaan? Ei ainakaan koskaan omalla aikuisiälläni. Saatika lapsuudessa. Edellisyönä kuunneltiin Everlastin I Get By ja mietittiin, että tässä on kyllä sellainen sukupolvikokemuksellinen lamalaulu, joka yhdistää oman sukupolvemme faijankin sukupolveen aika tehokkaasti. Elämä on koko ajan pientä pyristelyä ja taustalla oleva pohjavire on melko blues. Vaikka menee päin vittua, voi silti olla kivaa, ja vaikka on kivaa, siinä on aina melankolinen ja vähän epätoivoinenkin sävy. Joka yö olen miettinyt sitä, miten tämä olemassaolo tuntuu vain siltä, että seisot huoneessa joka täyttyy hitaasti vedellä, ja koitat leikkiä olevasi kylpylässä, vaikka ymmärrätkin veden pinnan nousevan koko ajan vähän liian nopeasti. Ei siis vain laskujen tai muun täysin yhdentekevän ja superfisiaalin (ei taida taipua suomeksi noin) paskan kanssa, vaan kuoleman ja olemassaolon välisessä suhteessa ylipäätään. Mutta tällaista tämä nyt vain on, eikä sille mitään voi. Soittaminen on ainut asia, joka saa tuntemaan olemassaolonsa jotenkin merkitykselliseksi asiaksi, ja siksi tahdon myös tehdä sitä mahdollisimman paljon.

Tänään soitetaan Turun TVOlla, joka on itseltäni jäänyt aina soittamatta. Otan myös lauluun delay-pedaalit ja vehkeet mukaan, kun ei noi miksaajat tunnu osaavan vääntää sitä yhtään tyylitajun ja fiiliksen mukaan. Ite on kaikki tehtävä, on tämäki saatana työmaa ja mitä vielä. Piuhoista tulee tietty aina lisä kiertoa ja vinkumista, mutta noiseapa tämä on näillä kilometreillä jo muutenkin, että eipä tuo itseä juuri itketä. Mitä pitemmälle mennään, sitä enemmän tahdon siihen vaan hallitsematonta mölyn valtamerta, sen sijaan että "oppisin hallitsemaan instrumenttini" ja olisin "teknisesti parempi" jossain. Kun joku on hallussa, voi siirtyä eteenpäin sellaisille alueille, joita ei hallitse. Keikat pakottavat ajattelemaan nopeasti ja sopeutumaan juttuihin lennosta, siitä syystä on kiva ottaa uusia juttuja aina käyttöön keikoille, kun ne pitää omaksua aika äkkiä livenä. Yleensä lopputulos on mielenkiintoinen, enkä ainakaan muista rypeneeni juuri missään ihmeemmin, ellei nupit ole kyykkäilleet tai jotkut muut tekniset ongelmat ole tulleet väliin.

Eilisen jäljiltä naamassa on ruhjeita ja kaulassa kuristusjälkiä. Tänään niitä tulee vähän lisää. Viimeyönä ajeltiin revontulten saattelemana kotiin, mutta tänään jäädään Turkuun yöksi, koska tuollainen kolmen tunnin matka on vähän turhan hasardi aamuyön ohjelma, vaikka tiet onkin ihan hyviä ajella. Teen sen silti mieluummin huomenna paremmilla silmillä ja jaksamisella. Olisi kiva joskus järkätä Tampereellekin sellainen keikka, ettei ole mikään hätä pois ja voisi jäädä rauhassa sinne yöksi, kun aina on lähdettävä suunnilleen heti keikan jälkeen rapsuttelemaan ylinopeuskameroita. Nyt menen kikkailemaan vähän kitararomppeitten kanssa. Jos kerkeäisi vaikka vähän jotain nauhoitellakin...

Tänään Lepis!

Käyttöliittymäsuunnittelu on sinänsä mielenkiintoista vähän samalla tavalla kuin koodaaminenkin siinä mielessä, että molemmissa on kyse ongelmanratkaisusta. Ärsyttäväksi sen taas tekee sitten se, ettet tajua käytänteistä ja mahdollisuuksista ja työkaluista kauheasti. Lisäksi huomaan, että visuaalinen silmäni on hieman erilainen, kuin niin monien graafisten ammatti-ihmisten vastaava. Toki tällaisissa duuneissa mennään ammattilaisten ehdoilla, ja meikä sitten vaan vakoilee vieressä,  että miten joku toinen nämä asiat hahmottaa.

Koulupäivä oli taas juuri sen pituinen,  että kerkeän kotona lähinnä syödä, ja sitten on lähdettävä kohti Helsinkiä ja Lepakkomiestä. Eilinen oli yksi hauskimpia Vastavirran vetoja, mutta nehän tuntuvat aina sen jälkeen paranevan, kun edelliset tuntuu muka niin paskoilta keikoilta. Kerrankin sattui kahdesta silmälasipäisestä viiksimiksaajasta se mukavampi taloon. Olen miettinyt koska se toinen huomaisi mikkien paiskomisen kulkevan aika tasaisessa suhteessa oman asiakaspalveluintonsa kanssa. Ainakaan vielä tähän päivään mennessä se ei ole mennyt jakeluun.

Saa nähdä mitä Lepakkomies ja Kallio, tuo "lasten Lahti" tuo mukanaan. Lava on ainakin parempi kun ei ole ylimääräistä koroketta. Aina kivempi vetää maan pinnalla ihmisten kanssa. Ovet aukeaa klo 20.00 ja soitetaan tyhjille seinille jo kello 20.30, eli kannattaa tulla ajoissa, jos ei tahdo että kaikki menee ohi. Jos taas vihaa meitä,  niin minkäs sille mahtaa. Kaseteistakin sain jo ison osan menemään, tai siis myin yhden ja toinen on varauksessa. Huomenn voisin ehkä tehdä lisää, kun löysin sohvan alta kasetinkin. Kiireeksi se menee kuitenkin. Jää tekemättä, niinkuin yleensä jää. Tai no, ei jää, mutta jotkut siistitkin jutut jää kun aikataulu ei ann periksi.

Näyttökoe, tulikoe, kärsivällisyys koetuksella.

Kirjoitan tämän, koska en löytänyt itse mitään etsiessäni jotain selostusta siitä, mikä on ammattikorkeakoulun englannin näyttökoe. Saadessani sellaisen eteeni ymmärsin, että sille ei ole mitään kansallista standardia, vaan aineen opettaja tekee sen. Tämä jo itsessään olisi ollut hyvä tietää ennen kokeeseen menoa. Odotin jotain ylioppilaskirjoitusten tapaista, monivalintaviidakkoa ja laajaa esseetä, mutta ainakin omassa tapauksessani kyseessä oli joku ehkä lukion koetta muistuttava koe, jossa ei testailtu englannin kielen taitoa ja osaamista yleisellä tasolla, vaan spesifisti juuri käytävän kurssin asioihin liittyen. Ja juuri tästä syystä olen jopa vähän epävarma siitä, menikö se läpi. Koska business-sössönsöö-maailma ei ole itselleni se mielekkäin, jotkut keskeiset termit ovat jääneet vähemmälle käytölle ja siitä syystä tiesin, että tässä saatetaan olla vähän kaltevalla pinnalla. 80% pitää kuitenkin saada läpi, että pääsee suulliseen osioon. Käytännössä se ei olisi sanastonkaan kannalta ongelma, mutta joissain yksittäisissä kohdissa pistemäärät yksittäisestä vastauksesta olivat hiukan psykedeelisiä ja tuntui siltä, että jos jää saamatta täydet pisteet jossain kohtaa, niin käy kusisesti. Saa nähdä. Ei se nyt NIIN hankalalta tuntunut, mutta en tahdo pyöriä liiassa itsevarmuudessa. Tuolloin alkanut ja yhä jatkuva migreeni tosin hieman hankaloitti hommaa.

Huomenna alkaa sitten astetta hardcorempi rupeama, jota varten harjoittelin kahdella Torven keikalla viime viikolla. Kolme keikkaa eri kaupungeissa ja koulupäivät joka päivälle. Meikäläinenpä se ajelee välitkin, joten kannattaa lähteä ajoissa silloin kun siihen vielä pystyy. Huomenna soitetaan Vastavirralla varmaankin aika äkäinen keikka, aloitetaan jo 21.15, ja sen jälkeen lähdetään varmaan aika nopeasti ajelemaan kotiin, että päästään joskus nukkumaankin.

Tänään alettiin tutustua myös sähköisiin julkaisuihin ja saatiin tähän tarkoitukseen iPadit. Ensimmäiset pari tuntia tappelin appletilin luomisen kanssa. Kotona laite on käytännössä tarpeeton ilman wlania ja macia. Pidin kuitenkin The New Yorker-lehden sovelluksen ulkoasusta yllättävän paljon, tekstin puolesta kirjoihin tottuneelle mielekästä antikvaa, muuten minimalistinen ja kuvissa kiva jatsiviba. Jos tuollainen värkki olisi omassa käytössä, voisin jopa maksaa tuosta ja lukea lehteä pitkästä aikaa. Pitää huomenna katsoa, onko The Quietuksella vastaavaa sovellusta, se on mielestäni ehkä mielenkiintoisin tällaisista uusista ja isommista nettijulkaisuhommista. Ei sillä, että ymmärtäisin näiden päälle kauheasti, kun sisältö ajaa aina muodon ohi, mutta ehkä tässä nyt opin kiinnittämään huomiota vähän tällaisiinkin juttuihin.

Faces of Christ

Käytiin koulun kanssa ihmettelemässä Lahden Taidemuseon Faces of Christ-näyttelyä, ja tuntui että sen nimi olisi voinut yhtä hyvin olla Biceps of Christ. Suuri osa kuvista edusti samaa sisällyksetöntä, kitchinomaista paatosta, jossa ei ole mitään sen kummempaa suurta syvyyttä tai ulottovuutta, kuin ne ilmeiset kristilliset merkitykset, jotka on kädestä pitäen iskostettu jokaisen tajuntaan esikouluiässä. Juuri ne, joiden ansiosta itsekin kirjoitin uskonnosta E:n, vaikkei kirjaa ollut yhdelläkään kurssilla, eikä edes kokeisiin lukiessa. Tuon näyttelyn katsominen oli vähän samanlaista, kuin jos minut olisi pakotettu kuuntelemaan joku Dream Theaterin levy kokonaan. Paperilla lukee progea (tai tässä tapauksessa uskonnollista tai henkisesti syvää kuvastoa), mutta kaikki mitä edessä on on niin hyvin hallinnassa ja niin neutraaliksi ja merkityksettömäksi kynitty, ettei siitä tule proge (tai tässä tapauksessa uskonnollinen tai henkisesti syvä kuvasto) mieleen oikein mitenkään päin.

Pohdimme siinä, että osaltaan ehkä kulttuurimme on nykyisellään niin äärimmäisen visuaalinen ja niin täynnä samoista arkkityyppisistä lähtökohdista ja messias-myyteistä rakennettuja sankarikuvastoja, ettei niiden näkeminen enää herätä meissä tunnetta pyhyydestä, vaan yhden supersankarin lisää. Asiaa ei sinällään auttanut se, että kaikki kristukset oli bodattu sellaiseen kuntoon, joka puusepän sijaan vastaa lähinnä aloittelevaa kehonrakentajaa. Tässäkin mielessä kyse on ennemmin teknisestä kikkailusta, anatomian ja valon hallinnasta, kuin suoranaisesti pyhyyden ilmaisemisesta. Formaattitaidetta, siinä missä vaikka black metallikin on.

Mietin, että tämä aika edellyttää sitä, että pyhyyden tai henkisesti syvän kuvaston ilmaisemisen täytyy lähteä jollakin tapaa abstraktista tai vähintäänkin surrealistisesta ilmaisusta. Abstraktista sikäli, että se on riittävän vierasta meidän arkikokemuksellemme ja pakottaa miettimään ja analysoimaan syvemmin, parhaassa tapauksessa jopa hiljentymään. Surrealistinen lähestymistapa taas ottaa meille arki-ilmaisusta tutun maailman ja sotkee sen tajuntamme lietteeseen tavalla, joka pohjimmiltaan nähdäkseni kuvaa pyhyyttä ilmiönä rehellisellä tavalla, mutta tämä nyt tuleekin minun suustani, joka pyrkii mielen ja tajunnanvirtaisuuden ilmentämiseen mahdollisimman puhtaana ja läpinäkyvänä. Pyhyys on jollakin tavalla osa tätä kokemusta, mutta se on olemassa lähinnä tekemisen tilana, tekemisenä itsenään, ei minään tavoiteltavana palkintona, joka siitä jollain tavalla seuraisi. Siksi tuollaiset kristuksenkuvat tuntuvat itse vähän vierailta, vaikka Charles Mansonin olenkin pari kertaa ristille laittanut ja vaikka käytän silloin tällöin tuota arkkityyppistä kuvaa tavallaan koodaamaan koko tiettyä lähestymistapaa maailmaan. Mutta että tahtoessani ilmentää ja kunnioittaa elämän ainutkertaista kauneutta tai nostaessani maljan pyhyydelle tuhertaisin ukkelin ristille? meh.

Outoja looppeja ja norppia.

Laitoin nyt bandcampiin tällaisen puolituntisen epämääräisiä ja kokeellisia looppeja. Viimeisimmän tein tänään, se on vähän perinteisempi siinä mielessä, etten vetänyt kitaraa särölle ja mutkalle, mutta kokeilin silti siinäkin kaikennäköistä ja miksailin sen tarkoituksella vähän suttuisemmaksi. Huomasin myös, että viime aikoina levyjä on latailtu bandcampista vähän aktiivisemmin ja olen siitä erittäin mielissäni. Ladatkaa kaikki vaan ja kuunnelkaa niitä piirrellessänne, kirjoittaessanne, toteuttaessanne itseänne jollain muulla tavalla, tai pyöriessänne aamuyön hämärässä ulkona, juuri sellaisia hetkiä varten se kuitenkin on tarkoitettu, ennemmin kuin pikaisesti läpi kuunneltavaksi.

Sain lopultakin tehtyä Musella mitä pitikin, mutta helppoa se ei ollut. En oikein onnistunut tuomaan sivuja näillä työkaluilla ja osaamisella edes tälle vuosituhannelle, mutta veinpä sen ainakin vuodesta 96 vuoteen 98. Nyt voin hyvillä mielin keskittyä ensi viikon sähläyksiin, englannin näyttökokeeseen, palovammojen rasvaamiseen ja ympäri Etelä-Suomea keikkojen perässä ravaamiseen. Saa nähdä mitä helvettiä tästä viikosta oikein seuraa, mutta tuskin se nyt ihan päin vittua voi mennä, on tässä sen verran hyvin mennyt pienellä työstressillä asiat tähänkin asti. Ensi viikon jälkeen helpottaa, sitten onkin aika tasan kuukausi oltu omaehtoisesti melko täysipäiväisessä liikkeessä.  Perjantai-iltana voi olla jo aika helvetin hyvä fiilis.

On katseltu tässä illasta videoita ja dokumentteja saimaannorpista. Hauskoja ja hienoja eläimiä, mutta välistä niitä katsellessa naureskelee, että onhan niilläkin asiat hyvin jos sydämenvajaatoiminta ja liikalihavuus ovat yleisimpiä kuolinsyitä. Ensimmäisen maailman hylkeitä, jotka aistii selkeästi meidät kaltaisikseen laiskanpulskeiksi norpiksi, kun eivät juuri ihmisiä pelkää. Joskus pienenä näin kerran sellaisen elävänä Kiuruvedellä. Kyllä sen hetken muistaa, vaikkei se mitenkään ihmeellinen ollutkaan, siellä se löllytteli kiven päällä tekemättä mitään, mutta silti siinä oli jotain hienoa. Niin eläimissä kyllä aina on, kun niitä näkee ilman ihmisiä.

Musea ja musajuttuja.

Tämän aamua olen lähinnä luukuttanut Fleshpressiä ja tapellut Adobe Musen kanssa. Vituttaa, kun kouluhommana pitäisi virtaviivaistaa yhtä käyttöliittymää iisimmäksi, ja tietäisin täsmälleen mitä tahtoisin tehdä ja miltä tahtoisin sen näyttävän, mutta ainakaan valmiina ilman jotain plugareita koko ohjelmassa ei ole niitä namiskoita, joita siihen haluaisin tunkea, minkä lisäksi ainoat lomakkeet ovat yhteystietolomakkeita, joista ei saa Lähetä-nappia otettua pois mitenkään. Koita tällä sitten tehdä mitään, kun se ei ensinnäkään ole mahdollista, minkä lisäksi vituttaa se, että ohjelma itsessään jumittaa Adoben ohjelmien tapaan melko paljon. Ärsyttävintä noissa on se, ettei ikinä tiedä onko kyse omasta osaamattomuudesta ja tyhmyydestä, vai siitä, että ohjelma jumahti hetkellisesti. Toki ne on helposti opiskeltavia ja yleisiltä käyttöliittymiltään niin risteäviä, että opetellessaan yhden oppii kaikki, se on tietysti hyvä homma, mutta luotettavuus olisi nähdäkseni yksi aika keskeinen ominaisuus, jossa olisi vielä vähän hiomista.

Tämä Fleshpressin luukutus on saanut miettimään sitä, että täältä Lahdestakin tulee kyllä aivan järjettömän paljon hyvää musaa, sellaista jolla saa kyllä kiertää vaikka ympäri maapalloakin, mutta joka ei kiinnosta suomalaista musiikkimediaa yhtään. Tämä on mäkimontun suojiin piilotettu vaivaannuttavan rehellinen serkku, joka ei ole yhtä trendikäs ja kohtelias kuin Helsinki, eikä kapinassaan yhtä salonkikelpoinen kuin Tampere. Puhtaan musiikillisesti täältä tulevat bändit ei kyllä häviä oikein millään asteella noiden kaupunkien virityksille, mutta kun välistä katselee kavereiden pyristelyä ja duunin määrää, niin kyllä täällä saa tehdä nelinkertaisen määrän hommia siihen nähden, mitä Helsingissä tai Tampereella. Toki se vaikuttaa aivan suoraan, että suurin osa kaikista päätoimituksista sijaitsee noissa kaupungeissa, ja tutkiin on aika paljon helpompi osua siellä missä toimituksetkin ovat, mutta kyllä joku osa meikästä huutaisi sitä läpinäkyvyyttä tuohonkin touhuun. Siis sitä, että ainakin siellä medioissa osattaisiin tunnistaa se, ettei sitä nyt mitenkään kyllä koko Suomen musiikkikenttää noista kahdesta kaupungista näe, vaikka aina aika ajoin tajuaisikin nostaa jonkun muualtakin tulevan bändin hetkelliseen valokeilaan. Tampereella asuessakin näki aika nopeasti, kuinka pienet piirit siellä pyörii, ihan niinkuin kaikkialla muuallakin. Mutta kun miettii, että tästäkin kylästä on tullut vaikka juuri Fleshpress tai Haikara, jonka lahtelaisuus valkeni itsellekin vasta kuukausi tai pari takaperin, ja joka ei musiikin eeppisyyden puolesta häviä edes King Crimsonille, niin onhan tässä jotain vähän hassusti. Mutta samapa tuo, ehkä se itselle on osaltaan juuri se syykin, miksi minusta on mukava duunailla musiikkijuttuja täällä, saa ainakin olla rauhassa omien hommiensa kanssa.

Huomaan pakoilevani tuon Musen vittumaisuutta yhdentekevien musiikkipohdintojen maailmaan. Mätänevä käteni aiheuttaa myös päänvaivaa, kun en muista oikein missään välissä sen olevan kipeä, ennen kuin sohaisen sen johonkin. Sunnuntai. Tekisi mieli soittaa kitaraakin ja tehdä vähän musiikkia, mutta pitäisi hakea kitara veljen luota, kun jätin sen toissapäivänä sinne. Huomaan olevani tätä nykyä melko kiireinen, mikä tuntuu aina hetkellisesti etäännyttävän kirjoitushommastakin, mutta toivottavasti sitä nyt pääsee tässä jossain välissä taas rauhottumaan. Ensi viikolla on tiistaina englannin näyttökoe, keskiviikosta perjantaihin Cut To Fit-keikkoja ja joka päivä pitäisi keretä kouluunkin. Harhakuviakin saa soitella muutamia keikkoja lisää, torstain jälkeen tuntuu olleen taas vaikka minkä näköistä lupailua, juttua ja kuhinaa. Meikää lievästi aina rasittaa kaikki keikkojen jälkeinen sössötys ja sellainen, mieluummin menen eteenpäin ja kohti seuraavaa, kuin jään mehustelemaan vanhoja. Onhan se ymmärrettävää, jos joku samana iltana haluaa kertoa, että oli hyvä keikka, mutta sitten voidaan jo mieluummin kääntää katsetta eteenpäin.  No, nyt lopetan tämän todellisuuspakoilun ja otan interfacea sarvesta kiinni. Huh.

Keikat tältä viikolta soiteltu.

Eilinen, tai nyt jo toissapäiväinen Harhakuvien keikka oli yksi parhaista joita olen koskaan saanut elämäni aikana soittaa. Jatkossa pitänee ilmoittaa, että meidän setin pituus on jotain 30-90 minuuttia. Eilen soiteltiin tuollainen 55 minuuttia, se oli aivan järjettömän hauskaa. Tuntuu, että mitä enemmän soittaa, sitä palkitsevammaksi, hienommaksi se muuttuu. Joka ikisen keikan jälkeen olo on kiitollinen, ihan vain jo siitä, että on saanut soittaa ihmisille musiikkia, mutta vielä myös siitä, että saa soittaa sitä aika hienojen ihmisten kanssa. Tämän jälkeen ymmärsin jotenkin myö sen, että meikän bänditouhuissa on aina kyse jostain kokeilusta, sekoilusta ja psykedeliasta, hyvin vahvasti myös Cut To Fitissä, vaikka se onkin "vaan grindiä". Vaikka siellä on paljon toki helppoakin kamaa, niin yritän aina vaikuttaa siinä touhussa juuri siihen, että väistettäisiin kaikki perinteiset rakenteet ja liian helpot jutut. Se on se pieni panos, joka minulle tuossa touhussa myönnetään, jätkät saa duunailla mitä tahtoo, ja meikä on sitten se veitsi, joka sanoo, että "ei tähän biisiin tarvita toista säkeistöä ollenkaan". Proosan kirjoittaminen on paljon mielekkäämpää, kun ei tarvitse toistaa itseään.

Harhakuvien keikasta opin ennen kaikkea sen, että nämä rastat alkaa olla jo vähän liian pitkät siihen, että voisin soitella kitaraa nämä auki. Tai siis jotain riffejähän nyt tykittelee miten päin tahansa, mutta on aikalailla antikliimaksin sanakirjamääritelmä soitella pitkiä huiluääniä, jotka demppaantuvat rastoihin heti. Homma helpottui huomattavasti, kun laittoi pärstänsä ojennukseen. Soittaminen oli niin helvetin hauskaa, että tämän päivää olin paitsi väsynyt, myös jossain epämääräisessä vieroitusoireessa keikkojen soittamisesta. Voisin soittaa ihmisille jokapuolella maailmaa, tai ihan vain Suomea tai Lahteakin vaikka jokaisena päivänä vuodessa, vaikka monta keikkaa päivässä. Mutta kaipa se on ainakin toistaiseksi tehtävä elämässä jotain muutakin, jotta soittaminen tuntuu yhtä hyvältä.

Tänään olenkin sitten ollut niin väsynyt, etten oikeastaan edes ymmärrä miksi olen yhä hereillä. Kohta varmaan menenkin jo nukkumaan. Olisi tehnyt mieli mennä tänäänkin Torveen pällistelemään Fleshpressiä, mutta rahat on niin vähissä ettei olisi kuitenkaan voinut ostaa uusinta levyä, ja se olisi ollut väistämätöntä. Huomenna pitää mennä silti ihmettelemään Spelljammerit, Musta Risti ja muut. Etenkin epämääräisen oloinen Bedeng kiinnostaa. Huomennahan sen näkee. Törmäsin eilen tällaiseen Teron ottamaan kuvaan Sekavan Musan Jameista, ja siinä oli fiilis niin kohdallaan, että mun pitäisi aina kulkea joka paikkaan tuollaisen mystisen sinisen usvan verhoamana.  Ensi viikolla onkin melkein joka illalle jotain, kun on tiistaina englannin näyttökoe, ja siitä eteenpäin kolme Cut To Fit-keikkaa. Kyllä taas viikonloppuna uni maittaa.

16.3, Tero Doukas kuvasi.