Raimo katseli miten äidit
työnsivät lapsiaan rattaissa ja lapset äitejään pyörätuoleissa, eikä voinut
olla tuntematta jonkinlaista epämääräistä melankoliaa tänä harmaana
kevätpäivänä. Tälle kadunpätkälle näkyi mahtuvan koko inhimmillinen elämä, koko
kaari, toisella puolella katua menevät, toisella tulevat, hän itse seisoi siinä
välissä toimettomana, kyvyttömänä liikkumaan ja silti niin kiireisenä.
Tuo yksi katu näytti niin
täydelliseltä analogialta elämälle, ettei hän kyennyt edes päättämään tai
arvaamaankaan, mihin suuntaan hänen oikein tulisi kävellä. Hän ei kyennyt
liikkumaan taaksepäin, koska mikään ei ajan nuolen vastaisesti voi kulkea
taaksepäin, mutta eteenpäin meneminen hirvitti häntä liikaa. Hänen elämänsä oli
jumissa, keski-iän ruuhkaisessa ahdistuksessa, jossa kaikki tuntui olevan aina
muista ihmisistä kiinni, eikä mistään oikein saanut otetta. Aika tuntui valuvan
ohitse, lapset kasvoivat, vaimo vanheni, hänen vanhempansa vanhenivat, eihän
kukaan ollut kertonut elämän olevan oikeasti tällaista!
Hän ei oikein tiennyt mitä
oikein oli ajatellut elämän olevan, mutta juuri tätä se nyt kuitenkin oli. Hän
ei koskaan ollut ollut riittävän rikas voidakseen olla riippumaton, ja
irtisanomisten jälkeen hän oli useiden työvuosien jälkeen pudonnut
nöyryyttävästi työttömyyskassan jäseneksi. Hänellä ei ollut pokkaa sanoa
lapsilleen, ettei heillä oikeasti ollut varaa kalliisiin harrastuksiin,
jääkiekkoon ja ratsastukseen, joten heidän taloudessaan oli sitten tingitty
muista asioista, toinen auto oli myyty ja sähkösopimukset oli kilpailutettu,
kaikki bonukset keskitettiin yhteen paikkaan, kaikki tuo tuntui omalla
tavallaan silti niin hämmentävän ahdistavalta kaikessa turvallisuudessaan,
ettei Raimo tiennyt miten päin nahassaan oikein olisi, ja nyt tämäkin tilanne
vielä, tämä täydellinen, ahdistava analogia jonka edessä hänen sielunsa tuntui
tyhjenevän täysin. Hän täyttyi puhtaasta pakokauhusta, hän ei saanut henkeä,
rintaa puristi ja suussa maistui metalli. Hän putosi polvilleen koristen ja
lopulta kupsahti naama edellä loskaiseen katuun. Ihmiset vain väistivät häntä
ilmeettöminä, kuka menossa, kuka tulossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti