sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Risteyksessä



Raimo katseli miten äidit työnsivät lapsiaan rattaissa ja lapset äitejään pyörätuoleissa, eikä voinut olla tuntematta jonkinlaista epämääräistä melankoliaa tänä harmaana kevätpäivänä. Tälle kadunpätkälle näkyi mahtuvan koko inhimmillinen elämä, koko kaari, toisella puolella katua menevät, toisella tulevat, hän itse seisoi siinä välissä toimettomana, kyvyttömänä liikkumaan ja silti niin kiireisenä.
Tuo yksi katu näytti niin täydelliseltä analogialta elämälle, ettei hän kyennyt edes päättämään tai arvaamaankaan, mihin suuntaan hänen oikein tulisi kävellä. Hän ei kyennyt liikkumaan taaksepäin, koska mikään ei ajan nuolen vastaisesti voi kulkea taaksepäin, mutta eteenpäin meneminen hirvitti häntä liikaa. Hänen elämänsä oli jumissa, keski-iän ruuhkaisessa ahdistuksessa, jossa kaikki tuntui olevan aina muista ihmisistä kiinni, eikä mistään oikein saanut otetta. Aika tuntui valuvan ohitse, lapset kasvoivat, vaimo vanheni, hänen vanhempansa vanhenivat, eihän kukaan ollut kertonut elämän olevan oikeasti tällaista!
Hän ei oikein tiennyt mitä oikein oli ajatellut elämän olevan, mutta juuri tätä se nyt kuitenkin oli. Hän ei koskaan ollut ollut riittävän rikas voidakseen olla riippumaton, ja irtisanomisten jälkeen hän oli useiden työvuosien jälkeen pudonnut nöyryyttävästi työttömyyskassan jäseneksi. Hänellä ei ollut pokkaa sanoa lapsilleen, ettei heillä oikeasti ollut varaa kalliisiin harrastuksiin, jääkiekkoon ja ratsastukseen, joten heidän taloudessaan oli sitten tingitty muista asioista, toinen auto oli myyty ja sähkösopimukset oli kilpailutettu, kaikki bonukset keskitettiin yhteen paikkaan, kaikki tuo tuntui omalla tavallaan silti niin hämmentävän ahdistavalta kaikessa turvallisuudessaan, ettei Raimo tiennyt miten päin nahassaan oikein olisi, ja nyt tämäkin tilanne vielä, tämä täydellinen, ahdistava analogia jonka edessä hänen sielunsa tuntui tyhjenevän täysin. Hän täyttyi puhtaasta pakokauhusta, hän ei saanut henkeä, rintaa puristi ja suussa maistui metalli. Hän putosi polvilleen koristen ja lopulta kupsahti naama edellä loskaiseen katuun. Ihmiset vain väistivät häntä ilmeettöminä, kuka menossa, kuka tulossa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti