Minä en voi kuolla, koska minä en ole olemassa

No, ei se suoranaisesti aivan noin yksinkertaista ole, mutta tänään, lukiessani tuon Douglas Hofstadterin I Am A Strange Loopin loppuun sain jonkinlaisia selvyyksiä monille sellaisille ajatuksille, joita en ole ennen osannut pukea sanoiksi. Tuntuu, että tämä melko vaatimattomasti itsensä näkevä filosofi on naulannut aivan täydellisesti lattiaan koko sen käsityksen, joka minulla on ollut itsen käsitteestä, ja jota olen yrittänyt pukea sanoiksi melkolailla koko ikäni. Tässä muutamien viime päivien aikana mielessäni on pyörinyt yksi lause, joka juuri äsken hioutui jotenkin lopulliseen, täydelliseen muotoonsa, ja joka vangitsee täydellisesti näkemykseni siitä, mitä itseys ja oleminen oikein on.

"I"

is a lie

I tell myself

in order

to maintain

the 

"I". 

Paitsi että se on sitä ajatuksen tasolla, se on täydellinen myös visuaalisessa mielessä. Minä, koko konsepti kaikkine epämääräisyyksineen ja ristiriitoineen, on pelkkä hallusinaatio, illuusia, harhakuva. Minä en syntynyt tähän ruumiiseen sieluna, vaan minun ruumiini, altistettuna niille kokemuksille ja sille ympäristölle jossa se oli, synnytti minut. Yritän selittää tämän niin järkeenkäyvästi ja yksinkertaisesti, kuin minulle on mahdollista, mutta varoitan jo etukäteen, että jos ei ajatusmaailmani ja tämä minun (haa, ansassa taas) itsemutilaationi metodi ole tuttua kauraa, se voi hypähtää reippaasti yli hilseen. Hofstadter osoitti kirjassaan, että kun systeemit monimutkaistuvat ja kehittyvät, ne alkavat väistämättä muodostaa paradokseja ja itseensä viittaavia lausekkeita (tai Gödel tämän oikeammin osoitti matematiikalla synnyttäessään oman lausekkeensa Russelin puhtaan logiikan sisään, mutta Hofstadter sovelsi sitä koneisiin, tietoisuuteen ja erilaisiin symbolisilla kuvioilla toimiviin järjestelmiin, jollainen tietoisuus itsessäänkin ennen kaikkea on), kääntävät huomion itseensä ja tutkivat itseään. Luonto taas pyrkii pitämään kaiken mahdollisimman taloudellisena ja yksinkertaisena. Tästä syystä mehiläisten kennot ovat heksagoneja ja kaikki muodot ja rakenteet soluissa ja kaikessa ylipäätään noudattavat kompleksisuuden huomioon ottaen yksinkertaisinta mahdollista mallia. 

Tätä vasten on nähdäkseni myös melko helppo sisäistää ajatus siitä, että ihmisaivot pyrkivät yksinkertaistamaan kaikkea mahdollista, minkä Hofstadter toteaakin olevan oikeastaan niiden ensisijainen tehtävä: ne purkavat monimutkaisista konsepteista yksinkertaisempia jakamalla ja kategorisoimalla ne erilaisiin, pienempiin kokonaisuuksiin. Ihmismielen todellinen ihme ei olekaan suoranaisesti minä, vaan voima sen takana: havainnointi. Hofstadterin "outo piiri", kumma looppi, mikä tahansa, on pohjimmiltaan juuri tässä. Kun havainnointi kehittyy, aivan samoin kuin mikä tahansa muu järjestelmä, se alkaa jossain vaiheessa väistämättä ihmetellä, kuka tai mikä tätä kaikkea havaitsee? 

Tätä selventääkseen aivot kehittävät minän, joka on PAITSI itseään ruokkiva, itseään tutkiva ja itseään ylläpitävä illuusio, myös aivan loistava työkalu konseptien kategorisointiin ja purkamiseen. Ihmisen muisti on äärimmäisen tehokas siksi, ettei tieto ole tallentunut johonkin yhteen aivosoluun, jolloin tila täyttyisi äkkiä, vaan nimenomaan erilaisten hermoyhteyksien muodostamiin kuvioihin, jolloin yhdistelmiä voi muodostaa lähestulkoon rajattomasti, ja jolloin ne voivat aktivoida uusia yhteyksiä ja synnyttää uusia yhteyksiä aiemmin erillisten konseptien välille. Olen testaillut tätä koko päivän, ja todennut episodisen muistin olevan tässä aivan järjettömän tehokas työkalu. Ihminen ei helposti unohda asioita, kun niihin liittyy minua koskevia muistoja ja tapahtumia. Tästä syystä tämä minä on aivojen ja havainnoinnin kannalta tässä mittakaavassa välttämätön ja äärimmäisen käytännöllinen työkalu. 

Pohjimmiltaan minua ei kuitenkaan ole olemassa. Minä en ole sidottu mihinkään sieluun tai tiettyyn kohtaan aivoissani, en pelkkään materiaan, joka vaihtuu solujeni mukana tiuhaan. Minä olen ennen kaikkea konsepti itsestä, jonka olen vakuuttanut itse itselleni äärettömän monia kertoja, lukinnut sen jokaisessa mahdollisessa yhteydessä jämäkämmin osaksi "itseäni". Suurin osa ihmisistä ei varmasti koskaan kyseenalaista itseään, aistejaan, todellisuuttaan. Minä en oikeastaan ole koskaan uskonut niihin kumpaankaan täysin. Hofstadterilla oli nähdäkseni täydellinen analogia tähänkin: ihmiset kykenevät uskomaan useisiin todellisuuksiin samaan aikaan. Me ajattelemme järkitietoisuudessamme maan kiertävän aurinkoa, mutta silti puhumme arkitodellisuudessa auringon nousemisesta ja laskemisesta ilman mitään ylimääräistä ristiriitaa. 

Täsmälleen samalla tavalla voimme ymmärtää tämän minän olevan pelkkä harha, mutta arkitasolla me tarvitsemme sitä joka tapauksessa jokaisella hetkellä, eikä havainnointi ilman sitä välttämättä ole mahdollistakaan. Tässä kohtaa kirjailija mielestäni polkaisi zeniläistä lähestymistapaa käsittämällä sen ehkä vähän amerikkalaisesta näkökulmasta pyrkimyksenä minän kieltämiseen, vaikka siinä puhutaan nähdäkseni ennemmin samasta asiasta, todellisuuden olemisena intuitiivisesti, sen saman minän koko painolla ilman sitä palikkaa, jonka on pakko tunkea oma sanansa joka väliin (siis tämän, joka kirjoittaa tätä tällä hetkellä, verrattuna siihen joka istuu turpa kiinni soittamassa musiikkia vailla mitään yritystä analysoida musiikkia. Molemmat yhtä tarpeellisia osia ihmisyydessä, ja lopultakin aivan se ja sama asia).

Toki tämän harhaisen, valheellisen ensimmäisen persoonan kokemuksen näkökulmasta tekstin otsikko on pelkkä valhe. "Sori siitä." Meidän jokaisen "oma kokemuksemme" "minästä" loppuu sillä hetkellä, kun tämän yksikön havainnointi ja sitä kautta tarve kategorisoinnille ja muistamiselle lakkaa (siten myös Alzheimerin kaltaisissa sairauksissa jopa ennen kuolemaa). Silti meidän olemassaolomme jatkuu muiden ihmisten kokemuksesta meistä, ystävien ja läheisten jälkinä, ikäänkuin lämpimän kosketuksen haipumana, jota nämä ihmiset kantavat enemmän tai vähemmän selkeänä elämänsä loppuun asti. Vähitellen meidän jälkemme sulautuu kaikkiin muihin, unohdumme ja katoamme. Eihän tässä mitään välttämättä kovin lohdullista ole, mutta en tainnut sellaista luvatakaan. Koen vain tietynlaisten asioiden loksahtaneen paikoilleen päässäni ainakin hetkellisesti, ennen kuin saan näihinkin perspektiiviä ja saan ne veitselläni vielä ainakin puoliksi tai ehkä iteroitua (tuo sana on vainonnut minua nyt jonkun aikaa) vielä pienemmiksi. Tällaisten ajatusten jälkeen on helvetin mukava vain laittaa South Park pyörimään, ajatella sitä, miten helvetin hienoja ihmisiä tämä täysin sattuman varainen elämä on heittänyt eteen, ja miten todellinen tämä minäni on toivottavasti edes suurimmalle osalle heistä, vaikka en itse siihen täysin uskoisikaan. Kiitos, että olette olemassa, antamassa olemassaololleni jonkinlaisen tarkoituksen. Tuossa on kyllä kirja, joka jokaisen tietoisen olennon tulisi lukea, mielellään vielä englanniksi. Tilatkaa se itsellenne, ei maksa paljoa.