lauantai 5. maaliskuuta 2016

Loopit. Varmasti vasta ensimmäinen monista.

Loopit ovat äärimmäisen kiehtova asia. Kun lukee kirjaa I Am A Strange Loop, palaa väistämättä miettimään näin hassusti, että "mitä loopit merkitsevät sinulle omassa elämässäsi?" Mitä enemmän asiaa mietin, sitä enemmän näen olevani erittäinkin kiinnostunut loopeista, lähinnä metafysiikan ja itsensä viittaamisen kautta. Oli kyse mistä tahansa, niin meikäläisen saa kostumaan aina heittämällä sekaan jotain itseensä viittaavaa, siis tekstin sisään kirjoitettua tekstiä, joka irrottaa ko. tekstin tavallisesta, kaksiulotteisesta pinnasta ja lisää siihen kolmannen ulottuvuuden, jota vasten tätä muodostuvaa tekstiä tarkastellaan. Mikäli katsoo vaikkapa kaikkea kirjoittamaani tätä vasten, huomaa sen olevan läsnä aikalailla joka puolella. Novelleista runoihin ja biiseihin, joskus jopa kyllästymiseen asti. Syytän siitä ennen kaikkea South Parkia ja Monty Pythonia, jotka ovat tässä suhteessa melko sama asia. Vaikka monet ylistävät South Parkin "poliittisesti anarkistista" otetta, minulle se on täydellisimmillään juuri sellaisena intertekstuaalisena siltana yleissivistykseen ja ihmisen tajuntaan, kertomisen menetelmiin ja välineisiin. Esimerkiksi kun Cartman hammaskeiju-asussa roikkuessaan käskee kavereitaan heilauttamaan itseään vasemmalle, ja sen jälkeen korjaa heitä, että "eikun kameran vasemmalle!", niin meikä, anteeksi vulgaari ilmaus, kusee hunajaa. Monty Python nyt on aina ollutkin pelkkää metafyysistä tykitystä, ja juuri siksi itselleni niin rakas,

Kyseessä ei ole isot asiat. Ne ovat useimmiten äärimmäisen pieniä vihjauksia ja viittauksia, ja juuri silloin ne ovatkin parhaita. Kun ne pulpahtelevat ulos tavallisina, kasuaaleina ja itsestäänselvinä, ne rakentavat kolmiulotteisuutensa kaikkein luonnollisimmalla tavalla. Kun jokin ihmisten tekemä ja ei-todellinen tiedostaa olevansa ei-todellinen, se paradoksaalisesti vahvistaa omaa todellisuuttaan, koska tiedostaa todellisen olemisensa luonteen ja tilan. Ymmärsittekö? Ei-todellinen on todellisesti ei-todellinen. Se on jo paljon varmempi ja selkeämpi kuvaus, kuin mitä pystyn monesti antamaan varmaksi omasta tajunnastani ja tietoisuudestani.

Osa minusta tahtoo ajatella, että myös maailmankaikkeus on omanlaisessaan loopissa. Se tuntuisi jotenkin kaikkein luonnollisimmalta ajatukselta, että olisimme jossain oskilloivassa kierrossa, jossa maailmankaikkeus syntyy, sykähtää, supistuu ja alkaa alusta. Syke, beat, värähdys,  kierto, mitä tahansa. Lapsesta asti se tuntui loogiselta ja järkevältä, koska vuodenajat kulkivat aivan samanlaisessa kierrossa, ja kaikki tuntui olevan redusoitavissa takaisin luontoon ja luonnollisiin tapahtumiin. Se, mikä tässä ajatuksessa mahdollisesti hirvittää olisi ajatus siitä, että kaikki toistuisi aina samanlaisena, ja olisin elänyt tämän elämäni jo äärettömiä kertoja täsmälleen samanlaisena, ahdistuen täsmälleen samoista asioista, ja mikä pahinta, muistamatta mitään edellisistä kerroista. Onnekseni tälle ei kai nykytieteen valossa ole kovinkaan selkeitä todisteita, ja saan ahdistua kuolevaisuudestani vain kerran. Kai..

Voin katsella looppaavia asioita, gifejä, videoita tai mitä tahansa, suunnilleen ikuisuuden. Näin ensimmäisen videolooppini vasta ollessani ehkä kolmentoista vanha. Sitä ennen en koskaan ollut tajunnut osoittaa videokameralla telkkariin. Muistan, että Eetun kanssa tuijoteltiin sitä näkyä helposti pari tuntia. Nyt pitäisi kaivaa jostain sellainen kamera, jonka saa telkkariin kiinni, jotta voisin myös kuvata tuollaisia videoita varten. Voin myös kuunnella looppien varassa kulkevaa musiikkia suunnilleen ikuisuuden, ja harmistun aina, kun joku puolen tunnin, tai vaikka puolentoista tunnin jumitus loppuu. Kun ensimmäisen kerran tein sellaista musiikkia, koin jonkinlaisen pienimuotoisen valaistumisen. Ymmärsin ensinnäkin miten hienoa se on jo filosofisista lähtökohdista, kyetä tekemään looppien varaan perustuvaa musiikkia, toisekseen iloitsin siitä, että voin tehdä koko bändin korvaavia asioita yksin ja kykenen välittämään tunteeni ilman suurempia kompromissejä. Se oikeastaan poisti sen ajatuksen, että tahtoisin kloonata itseäni jonkun neljä-viisi kappaletta, että voisin soitella niiden kanssa sitten (playing with myself). En kyllä jaksaisi tapella neljän tai viiden itseni kanssa jostain yhdentekevistä bändihommista yhtään, että nuo loopperipedaalit ovat siinäkin mielessä pienimuotoinen pelastus. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti