Hofstadter saapuu kirjansa puolivälin paikkeilla sellaisten konseptien äärelle, jotka tahdoin lukea ja sisäistää kokonaan ennen kuin kirjoitan niistä. Sisäistäminen oli toisaalta helppoa, koska omalla tavallaan ne vastasivat myös omaa käsitystäni tietoisuudesta ja informaatiosta sinällään, vaikka käyttämäni termit saattavat olla erilaisia. Hofstadter puhuu kirjassa avoimesti vaimonsa kuolemasta ja pohtii tietoisuutta ja sen olemassaoloa kuoleman näkökulmasta. Hän esittää näkemyksen siitä, että ihmisen kuoltua tämän tietoisuus on olemassa lähimmäisten tietoisuudessa, karkeampana ja huonommin tallennettuna kuvana alkuperäisestä, muttei silti yhtään vähempää todellisena tai aktiivisena. Ihmisen tietoisuuden laatu vain on kiinni lähinnä siitä, miten hyvin ympäröivät ihmiset hänet ja hänen ajattelutapansa tunsivat, ja kuinka uskollisesti heidän ajatuksensa pystyvät tämän ihmisen tietoisuuden ja sen toiminnan simuloimaan.
Hän perustaa näkemyksensä sille, että puhuessamme jonkun ihmisen kanssa, ajatellessamme jotain ihmistä, oli tämä sitten elävä tai kuollut, aivoissamme aktivoituvat aivan samat alueet ja hermoratojen kuviot, jotka ovat tällöin tämän ihmisen "hallinnassa", koska he kykenevät manipuloimaan tietoisuuttamme tai tapaa ajatella. Aivan samalla tavoin minä juuri nyt sytyttelen neuroneita teidän päässänne ja kaappaan tietoisuutenne täksi ajaksi, jona simuloitte päässänne minun subjektiivisen olemiseni muotoa, joka valuu tekstinä ulos sormistani sitä mukaa, kun ajattelen sitä eteenpäin. Olemme siis jonkinlaisessa jaetussa tietoisuudessa, jossa minä juttelen teille äänenä päässänne, te käsittelette sitä informaatiota ja suhteutatte sitä omassa tietoisuudessanne kantamaanne painolastiin itsestänne ja omasta maailmankatsomuksestanne sitä mukaa, kun luette eteenpäin. Tämä esimerkki itsessään selventää, tai jos ei selvennä niin ainakin todistaa melko puhtaasti sen, mitä minä ja Douglas tässä yhteydessä yritämme sanoa.
Minulla on tällaisesta simuloinnista erittäin voimakkaita kokemuksia, niin elävistä kuin kuolleistakin ihmisistä. Itseasiassa se on pääasiallinen syy siihen, miksi pidän lukemisesta niin paljon, koska se on suora yhteys toiseen tajuntaan, sellainen jonka välittämiseen ei kykene mitkään muut elementit, kuin teksti ja musiikki, joka omalla tavallaan on itsellenikin sanatonta tekstiä, jolla on aina oma kontekstinsa, tarinansa, alkunsa ja loppunsa. Siinä on omat lauserakenteensa ja oma kielioppinsa, niin olen käsittänyt sen aina ja kirjoittanut siitä joskus aiemminkin. Se on tapa aktivoida ja manipuloida toisen ihmisen tajuntaa. Yksi selkeimmistä ilman tällaisia välittäjä aineita tapahtuneista simuloinneista tapahtui isoisäni hautajaisissa. Luettiin adresseja, ja jonkun puolitutun nimen kohdalla näin papan selkeästi eteisessä, silmälasit nenällä, pää kenossa ja selkä tutusti mutkalla selailemassa adresseja läpi ja mutisemassa itsekseen, että "ai noiltakin on ihan adressi tullut, hyvä kun muistivat.." Näky oli niin vahva ja selkeä, etten voinut olla itkemättä, sekä ilosta että suuresta menetyksestä. En omastani, vaan siitä, jonka hänen tietoisuutensa koki kuolemassa. Se on minulle hautajaisissa aina raskainta. Ei välttämättä niinkään se, että minä en näe niitä ihmisiä enää, vaan se, että heidän tietoisuutensa ei koe enää todellisuutta kuten me sitä vielä koemme. Se, että noiden ihmisten elämän ajalliset tapahtumat on nyt kirjoitettu loppuun.
Mutta kuten pappakin sanoi minulle vain pari päivää ennen kuolemaansa, hän uskoi nimenomaan siihen, että ikuinen elämä on muissa ihmisissä. Lapsissa ja lapsenlapsissa, joihin jää jälki ja jotka jatkavat elämää ja siirtävät sen kaiken eteenpäin. Itkin kuullessani tämän, koska minusta oli ensinnäkin hienoa kuulla oman isovanhempani suusta jotain noinkin syvään ja tarkkaan mietittyä, eikä vain jotain turvallista "sinne taivaankotiin minä kai sitten menen"-juttuja. Kuulin tuon ihmisen aivan selkeästi sanovan, että kuoleman jälkeen ei ole hänelle enää mitään, ruumiit ovat maassa ja elämä on ihmisten päässä. Se oli mielestäni kaunista, samoja asioita, joita Schopenhauerkin jo aikanaan puhui. Nyt tämä sama ajatus sai vahvistusta vielä ihmiseltä, joka on tutkinut tietoisuutta ja pohtinut asiaa melko monelta kantilta. Minun on helppo samastua tähän ajatukseen ja kokea se omakseni, koska se on myös oma käsitykseni. Vaikka minua surettaakin omankin tajuntani tuleva sammuminen samalla tavalla, kuin jokaisen tajunnan sammuminen, löydän edes jotain lohtua siitä, että tajuntani on jo nyt koskettanut useampia ihmisiä, kuin mitä olisin koskaan voinut kuvitella. Jonkinlainen jälki siitä jää kaikkiin näihin ihmisiin, ja se liukenee hitaasti osaksi teidän tajuntaanne. Lopultakin me kaikki absorboimme toistemme tietoisuutta koko ajan vähän itseemme ja annamme sen liueta osaksi itseämme, ja tajuamattammekin siirrämme kaikki sitä eteenpäin ja tulemme yhä selkeämmin "yhdeksi" suureksi yhteisöksi. Se oli opetus, jonka pappa teki minulle selväksi kuolemalla heti tämän keskustelun jälkeen. Sitä ennen en ymmärtänyt, millainen hänen suhteensa isäänsä oli, kun hän kertoi minulle tuosta ihmisestä ja soitti tämän lauluja kasetilta, mutta heti kun hän kuoli, se tuntui joltain viimeiseltä opetukselta perinnöstä, tietoisuudesta, rakkaudesta ja ihmisyydestä. Minuun sattui myös se, etten voinut kertoa hänelle ymmärtäväni nyt tämän asian, mutta toisaalta osa minusta uskoo, että juuri minun tietoisuuteni kautta jokin häviävä osa hänen tietoisuuttaankin sen ymmärtää, ennen kuin hiipuu joskus minun mukanani pois.
Hofstadter perustelee tämän kahden tietoisuuden päällekkäisyyden sillä, että me ihmiset olemme universaaleja koneita, jotka monimutkaisen järjestäytymisensä kautta ovat ylittäneet alkuperäisen tarkoituksensa pelkästään selviytyjinä, metsästäjinä ja keräilijöinä, ja saavuttaneet jonkinlaisen yleispätevyyden ja transsendenssin. Tästä syystä, kun tajuntamme teho on ylittänyt alkuperäiset tehtävänsä, myös tietoisuutemme on kehittynyt itseään ja toimintojaan tarkkailevaksi systeemiksi, jossa tietoisuus minästä on lopultakin vain yksi konsepti muiden joukossa. Se on väistävä ja vaikea konsepti, mutta konsepti yhtä kaikki. Tästä syystä ei myöskään ole mahdotonta, ottaen huomioon miten helposti kykenemme manipuloimaan ja ohjailemaan toistemme tietoisuuksia, että näitä konsepteja mahtuisi omaan systeemiimme enemmän, kuin yksi. Vaikka emme aina erota, mikä tästä tietoisuudesta on "omaa", pääasiallista tajuntaamme, ja mitkä näitä pienemmässä, mutta silti merkittävissä asemassa olevia sivuääniä. En välttämättä ajattele tietoisuuden olevan itsestään tietoinen tai kokevan uutta enää missään kuoleman jälkeen, koska tämä "minä"-konsepti kuolee sen koneen mukana, joka sitä pyörittää (elikkäs siis aivosi). Mutta tietoisuus itsessään saattaa olla paljon pelkkää minää suurempi konsepti, koska se sisältää niin monen tasoisia ja moniulottuvuuksisia asioita, jotka ylittävät "minän" jokaisen ihmisten keskenään jakaman sosiaalisen ulottovuuden kautta.
Tiedän, että kuolema on suuri, äärimmäisen vaikeasti hahmotettava ja monipuolinen konsepti, josta en varmaan koskaan tule saamaan minkäänlaista lopullista selkoa. Mutta aina toisinaan löydän joitain tällaisia pieniä välietappeja, jotka eivät välttämättä vaikuta järjellisiltä, jos lähestyy todellisuutta vain ja ainoastaan arkikokemuksensa ja sen todenmukaisuuden kautta, mutta sen suhteellisuuden olen osoittanut melko vedenpitävästi jo moneen kertaan muutenkin. Lopultakin kaikki on vain pyörittelyä ja käsienheiluttelua, eikä tässä millään totuuksilla leikitä muutenkaan, kun niitä ei luultavasti ole olemassakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti