Douglas Hofstadterilla oli tuossa kirjassaan hyvä analogia (monien muiden muassa, sehän on vähän niinkuin kaverin erikoisalaa), jonka laajempaa sovellutusta hän ei välttämättä edes ymmärrä. Hän selvensi pienen mittakaavan tapahtumien irrelevanttiutta isossa mittakaavassa ottamalla esimerkiksi iltapäivän, jolloin lapsena kuuli ensimmäistä kertaa jonkin Chopinin etydin. Jos hänen äitinsä olisi laittanut neulan uralle hetkeä myöhemmin, kaikki huoneen molekyylit olisivat olleet järjestyneet jo toisin, eikä yksikään sama molekyyli olisi ollut samassa paikassa, mutta olisiko se estänyt häntä kuulemasta tuota etydiä ja rakastumasta siihen? Olisiko musiikki jäänyt toimittamatta lapsen tajuntaan? Ei. Jos olisit ollut jokin yksittäinen molekyyli huoneessa, kohdallasi kaikki olisi ollut toisin, olisit törmäillyt jo eri molekyyleihin ja sinkoutunut kauas omasta paikastasi, mutta musiikki olisi silti kulkenut ilman läpi lapsen korviin.
Näin ajattelen koko maailmankaikkeuden ja ennen kaikkea ihmisten vapaan tahdon toimivan. Deterministit ja fatalistit, joihin esimerkiksi suurin osa uskonnoista putoaa, ajattelevat kaiken olevan jo säädetty ja päätetty, eikä ihmisellä ole mitään valtaa omiin valintoihinsa, kun jokin sadistinen jumaluus on jo ohjannut ihmisen elämän valmiiksi ja nyt vain katsellaan, kuinka tämä suuri suunnitelma toteuttaa itseään. Koska fysiikan valossa kaikki aika on jo olemassa, kyse on vain ajan ja paikan ja tarkastelupisteen suhteesta, meille jää käsiimme vapaan tahdon ongelma. Onko ihmisellä minkäänlaista vapaata tahtoa? Joskus käytin vertauskuvana vähän käppäistä ajatusta pöydästä, joka on kaiverrettu täyteen uria. Ihmiselämät ovat uria, joihin kaadetaan vettä. Kun vettä on riittävästi, se tulee urista yli ja täyttää pöydän kumminkin. subjektiivinen kokemus omasta urasta vain luo harhan siitä, että olisit tekemässä jotain merkittävää, mutta kaikki urat tulee täytettyä kumminkin, kaikki tulee menemään juuri niinkuin pitää.
Vaikka vertaukseni olikin vähän käppäinen, yrittää se sanoa samaa, kuin tämä Hofstadterin versio: pienen mittakaavan asiat ovat irrelevantteja isommissa tapahtumissa. Näkemykseni mukaan meidän elämämme tuntuvat merkityksellisiltä meille, mutta todellisuudessa me lopultakin vain täytämme ajan ja paikan meille asettamia velvoitteita. Silti meillä on tätä kautta myös vapaa tahto. Me voimme valita, olemmeko me mukana tekemässä jotain vai emme, mutta mikäli päätämme olla olematta mukana jossakin, luonto täyttää jättämämme tyhjiön seuraavalla taloudellisimmalla mahdollisella vaihtoehdolla. Eli joku muu ihminen, jonka eteenpäin ajavat motiivit eroavat omistamme, tekee sen, mitä meinasimme jättää tekemättä. Koska kaikki pitää kuitenkin tulla tehdyksi. On siinä mielessä siunaus, että olemme isossa mittakaavassa merkityksettömiä. Se jättää meille mahdollisuuden vapauteen ja päätösvaltaan omista tekemisistämme, vaikka olosuhteet tuntuisivatkin kovasti tyrkkivän meitä tiettyyn suuntaan. Me olemme ilmamolekyylejä huoneessa, välittämässä viestejä tai törmäilemässä jossain muualla, mutta emme voi estää välttämättömiä asioita tapahtumasta. Kaikki tulee olemaan juuri niin kuin pitää, oli se meidän perspektiivistämme sitten millainen asia hyvänsä.
Tietysti näkemykseni näyttää myös fatalistiselta tai deterministiseltä, ellei ymmärrä sen keskeistä sisältöä, joka on tehdä ero suuren ja pienen mittakaavan tapahtumien välille. Suuri mittakaava on, kuten fysiikka on käsittääkseni tähän mennessä melko aukottomasti osoittanut, melko deterministinen, mutta meidän subjektiivinen olemisemme ei, koska se on kaikkeuden kannalta niin murto-osainen ilmiö, ettei sillä pohjimmiltaan ole sille mitään merkitystä. Ehkä näkemykseni kehittyy, kun näen lisää elämää ja opin ymmärtämään sen olemista vielä paremmin, mutta tässä kohtaa seison nyt, kahdenkymmenenkuuden vuoden iässä.
Toki tämä kaikki on vain pseudofilosofista mutua ja ajanhukkaa, mutta selvinpäin sitä on ollut aikaa mutuilla vaikka millaisia teorioita olemassaolostaan. En tarkoita niitä välttämättä otettavaksi liian vakavasti, vaan mielenkiintoisina ajatusleikkeinä joilla saa vähän tulta neuroneihin. Todellisuudessa en usko mihinkään, vähiten todellisuuteen ja tietoisuuttakin on mielestäni tervettä epäillä ja testata aina mahdollisimman paljon. Silti olen kiitollinen siitä, että saan pohdiskella tällaisia yhdentekeviä asioita sen sijaan, että taistelisin vaikka selviytymisestä jossain vähän ankarammissa oloissa. Tai en tiedä. Ehkä olisin onnellisempi ja hyväksyisin kuoleman paremmin, jos se johtuisi siitä, etten vain ole riittävän hyvä elämään. Kai se on muutettava johonkin metsään ja kokeiltava.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti