Koulujutut vie taas aikaa melko tehokkaasti, tuntuu välistä siltä, että päivät menee koneella istuessa ilman, että saa oikein mitään konkreettista aikaan, vaikka päivät eivät sinällään kulukaan yhtään sen nopeammin, kuin mitä niitä elää läpi ja minkä verran niiden aikana tekee. To do-list pienenee koko ajan, ja kohta pääsee käsiksi taas olennaisempiin asioihin. Sellainen fiilis on, että Pahoinvoinnin Spiraaleja voisi piirtää. Kunhan on ajatus useampaan, kuin kahteen tai kolmeen. Yleensä ne kyllä tulee juuri siinä vaiheessa, kun vaan päättää kirjoittaa ne valmiiksi. Eli hatusta ja hetken mielijohteesta, ainakin parhaat.
Tuossa äsken kirjoitin pari sivua koodaamisesta, Androidista ja sen sovelluksista ja tulevaisuudesta. Vaikka en tajua suuresta osasta asioita oikeastaan yhtään mitään, olen nyt vähän ihastunut koodaamiseen siksi. Sehän on ihan puhtainta mahdollista länsimaista filosofiaa, siinä on logiikka, ehtolauseet ja kausaliteetit suorassa ja välittömässä toiminnassa. Jos nämä tapahtumat tapahtuvat, niin tämä toiminto saa aikaan tuon seurauksen, simple as fuck, and beautiful in its own right. Harmittaa vain, että koska oma kokemus koodaamisesta, termistöstä, kielestä, käytössä olevista ja järjestelmistä ja ennen kaikkea tuosta käytännön matematiikan maailmasta on niin auttamattomalla tasolla, en ymmärrä ja osaa sitä käytännössä kovin hyvin. Silti tuo kurssi koodaamisesta on tarjonnut itselleni oikeastaan todella monta "hei, enhän mä olekaan ihan vitun pälli!"-hetkeä, jolloin on saanut huudahtaa ilosta ymmärtäessään, että on oikeasti tajunnut sen isomman periaatteen siellä takana, kokonaiskuvan ja sen, mitä se juttu varsinaisesti niinkuin tekee. Olen koodannut mm. tämän hienon kissan, joka soittaa pikku pätkän Lionel Richien Hellota, kun sitä koskee tai puhelinta heilauttaa. Kyseessä ei ole virus, vaikka puhelin sitä epäileekin, kun et hakenut sitä Googlen suojelusta nauttivasta Play-kaupasta. Toimii Androidin luureissa. Siitä ne miljoonat lähtee tilille rullaamaan.
Katselin tuossa taas myös pitkasta aikaa Morgan Spurlockin The Greatest Movie Ever Soldin. Löytyy Netflixistä ja kertoo aika hyvin ja suoraan, miten tehokkaasti ja hyvin tuollainen sponsorointihomma noissa leffakuvioissa oikein toimii, monesta eri näkökulmasta. Sen jälkeen katsoin myös Supersize Men, jota en ollut oikeastaan nähnytkään vielä ikinä. Voi kuulostaa yllättävältä, mutta siinä mielessä olen sitä mieltä, että on hyvä että ruokapaikkaketjuja on olemassa, että sitä kautta ruoka voi olla niin halpaa, että saat edes JOTAIN syötävää silloinkin, kun päiväbudjetti on se kaksi euroa päivässä. Olkoonkin, että se ruoka on täyttä paskaa. Ruoan hinta kaupoissa alkaa ainakin tässä duopolimaassa olla jo sitä luokkaa, että kahdella eurolla et kanna sieltä ulos oikeen mitään muuta, kuin perunaa. Olen elänyt elämässäni montakin vaihetta, jossa päiväbudjetti on ollut yksinkertaisesti 0 euroa kuukauden tai parin ajan putkeen, ja silloin mennään lähinnä suklaapatukoilla. Helvetin terveellinen dietti, tiedän, mutta siinä tilassa ei ole koskaan juuri ravintoarvot kiinnostaneet. Yksi suurimpia älynväläyksiä oli tajuta joskus, että sipsipussit maksavat alle kaksi euroa, ja niistä syö yksinään kaksi päivää suolaa ja tärkkelystä, kun oikein säästelee. Nyt, kun paistattelen täällä ammattikorkean suojissa, nauttien korotettua työttömyyspäivärahaani, tuo maailma näyttää kaukaiselta, eikä niin nälkä ole ollut vielä kertaakaan, vaikka tilillä usein onkin 13 senttiä, tai vähemmän. Silti tiedän sen olevan vielä edessä, kun nämä työttömyyskorvaukset syksyllä 2017 loppuvat. Siinä vaiheessa kuukauden tulot eivät riitä enää edes vuokran maksuun. Sitten on pakko miettiä asioita vähän uudestaan. Yksi vaihtoehto on lopettaa koulu, koska siihen ei ole varaa. Toinen vaihtoehto on etsiä vaihto- ja työharjoittelupaikka ulkomailta, irtisanoa kämppä Suomesta ja tehdä loput koulusta jostain sieltä käsin, missä on halvempi asua. Se on todennäköisin vaihtoehto.
Näiden hommien kirjoittaminen saa minut miettimään tätä pyristelyäni ja väkertämistäni vähän isommassa perspektiivissä. Maailmassa saa mitä tahansa, jos on rahaa. Maailmassa pärjää helposti, jos on rahaa. Se mitä monet eivät välttämättä aina ymmärrä tai tajua ajatella tässä elämäntavassani on se, että minulla ei ole olemassa mitään "pääomaa", ei mitään sellaista, mitä laittaa jotta voisi saadakaan mitään. Tai no sinänsä se ei pidä paikkaansa, koska minulla on soittimia, jotka myymällä toki voisi saada pari satasen seteliä ehkä käteen. Mutta auttaisiko se lopulta juuri mitään? Ei. Laskuja tulee kuitenkin sen verta, että sen saisi uppoamaan niihin melkein koska tahansa. Minä en tee näitä hommia köyhyysrajan hujakoilla pyörien, teen ne käytännössä ilman rahaa. Täysin tyhjillä oleva tili on minulle tutumpi näky, kuin se, että siellä olisi rahaa. Vasta viime kuukausina olen oppinut "säästämään" edes auttavasti, mutta ei sekään tuo minulle mitään sen ihmeempää tyydytystä. En minä tee rahalla hevon helvettiä. Ei sillä ole minulle mitään arvoa tai minulla sille mitään tarvetta. Joku numero tilillä ei tuo minulle mitään ajatusta turvasta tai vakaudesta. Paitsi nolla. Siitä tulee aina sellainen olo, että noniin, nyt alkaa elämä, Howlin' Wolfit soimaan ja katsomaan, mistä sitä nyhtää seuraavan ateriansa. Se on elämää, jonka tunnen ja jota myös omalta osaltani myös rakastan. Mutta kun ei elä yksin, ei ole vastuussa enää pelkästään omasta elämästään. Talossa on muitakin, joiden täytyy syödä.
Velkakaan ei ole minulle mikään vaihtoehto, ei edes se opintolaina, joka kaikkien päähän on iskostettu puoli-ilmaisena rahana. Kuinkahan monta kertaa olen kuullut sen? Ja kuinka monta kertaa olen muutaman vuoden päästä katsellut, kun samat ihmiset kiroilevat miten piti ryypätä ne kaikki rahat silloin ja nyt maksella sitten vanhoja kännejään pois. Niinpä niin. Ei velkaa, ei kahletta. Katselen mieluummin sitä tyhjää tiliä. Minulle on selvää, että jos minulla ei ole varaa ostaa jotain, minä en tarvitse sitä. Tai jos tarvitsenkin, niin PIM PIM.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti