keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

King Crimsonin parhaus & kitarasankarointifanitus.

King Crimson on yhtye, jonka merkitystä itselle ei meinaa aina edes tajuta. Tai kun ajattelee tätä sitä vasten, että kuulin sitä vasta yli kahdenkymmenen vanhana, eikä se ole ollut mitenkään nostalgisissa ja raskaissa teini-iän kokemuksissa mukana. Silti tuntuu, että tuossa yhtyeessä on jotain niin äärimmäisen olennaista kaiken tietoisen ja kuolevan ihmiselämän kannalta, ettei yksikään ihminen voisi koskaan ohittaa sitä tunnemäärää, joka jokaiseen ääneen tuossa bändissä on ladattu, ellei pelkää omia tunteitaan ja tahdo väistellä niitä sitten jostain syystä kohdatakseen ne väkisin jossain muussa elämänsä vaiheessa. Tämä on enemmän, kuin progebändi, enemmän kuin minkäänlainen genretys tai rajoittaminen voisi tehdä oikeutta, puhtaasti vain "musiikkia" vailla mitään ahtautta tai karsinaa. Se on luomisen iloa ja vapautta, vaikka Fripp käsittääkseni aika sadistisen tarkka jutuistaan onkin (voin olla väärässäkin, olen onnistunut väistämään tämän yhtyeen kohdalla aivan kaiken ulkomusiikillisen) ja soittaa ne sitten aina aikalailla nappiin.

Frippin soitto on mielestäni täydellistä. Se osaa juttuja, joita en koskaan tule oppimaan vaikka myisin sieluni yhdeksälle saatanalle, silti siinä on tarkka ja koulutettu ote parhaimmillaan ihan helvetin kaukana, kun kitara huutaa ihan puhdasta melua. Näiden asioiden, hallitun soiton ja melun tasapaino onkin mielestäni hienointa, se kontrasti joka on läsnä kaikessa ja se tunne jota ne molemmat ilmentävät...Käsittämättömän hienoa. Rakastan tätä bändiä, enkä ole edes koskaan kuullut kaikkia levyjä. Silti, tässä suuressa levyholokaustissani jätin molemmat omistamani King Crimsonit hyllyyn, koska ne ovat levyjä, joiden ääreen palaa aina. Yritin jättää kaiken ajattoman, sellaiset levyt, jotka seisovat monoliittisessa ja arkkityyppisessä suuruudessaan omilla jaloillaan ajasta tai mielentilasta huolimatta, eivätkä tunnu kymmenenkään vuoden kuuntelun jälkeen vanhentuneen päivääkään. Tom Waitsiltakin jätin hyllyyn vain Blue Valentinesin, Orphansin, Bone Machinen, Mule Variationsin ja Real Gonen.

Frippin ohella myös Waitsin levyillä soittava Marc Ribot on omia kitaraidoleitani. Siltä olen pöllinyt aika paljon noita lattarijuttuja ja joitain jatsihommia. Enpä muuten ole tainnutkaan puhua kitaransoittoidoleistani mitenkään kauheasti, kun en ole mieltänyt itseäni kitaristina sen enempää, kuin mitenkään muutenkaan minkään soittimen soittajana. Mutta Fripp ja Marc Ribot ovat ainakin tärkeimmässä päässä, minkä nyt varmaan voi kuulla soitossani aika selkeästi, jos keskittyy kuuntelemaan vaikka Manan Majoja sillä korvalla. En tietysti ole mitenkään päin yhtä hyvä, mutta samoja fiiliksiä ja sävyjä sillä soitolla yritetään silti välittää.  Myös Sepulturan Andreas Kisser on itselleni aivan helvetin tärkeä, mutta vaikka myös Sepultura on kova, niin ennemmin silti soololevynsä kautta, joka jossain vaiheessa "lipsahti" Last.fmssä ohi kaikista muista levyistä noin 200 kuuntelulla. Se on paras kitaristin tekemä soololevy, koska sen kitarasooloja ei edes tajua kitarasooloiksi, minkä lisäksi siinä on oikeasti vahvoja biisejä. Ainut joka pystyy tekemään yhtä vahvan kitaralevyn on meidän, Mörbid Vomitin ja miljoonan muun bändin Vili. Ilman mitään perseen nuolemisia tai kaverilisiä, en epäile hetkeäkään etteikö hän kykenisi tekemään yksin sellaisen levyn, jota porukka kuuntelee vielä vuosikymmenten päästä monttu auki. Tiedän, koska olen saanut kuulla jo pari biisiä. Ne ovat rehellisesti sanoen aivan järjettömiä. Niin kaunista musiikkia, ettei edes minun tee mieli koskea siihen pitkällä tikullakaan tai hoputtaa sen kanssa juuri millään tavalla. Se tulee juuri sellaisena kuin tulee, juuri siten miten herra marjapuuronsa haluaa. Ja se tulee räjäyttämään tajuntoja. Tunnen oloni etuoikeutetuksi jo siksi, että olen saanut kuulla sitä. Jos luet tämän, niin ei paineita. Sen kun otat iisisti ja annat tulla ihan soittamisen ilosta ulos vaan. Mutta sitä odotellessa suosittelen etsimään tuon Andreas Kisserin Hubris I & II -levyn edes digitaalisena. Itsekään en ole sitä vielä fyysisenä löytänyt.

Nyttemmin pienesti myös Convergen Kurt Balloun luovuus kitaran soitossa on alkanut maistua itselleni aina vain paremmin ja paremmin, minkä lisäksi Neurosiksen ukot taas ova aina napanneet nimenomaan kiertämisen ja vinkumisen mestareina kaiken muun loistavan lisäksi. Lisäksi nostan tähän vielä myös ihmisen, jonka kanssa olen saanut tehdä musiikkiakin, ja jota arvostan muusikkona ja elävänä, hengittävänä ihmisolentona aivan järjettömän korkealle. Hänenkin soittonsa on minun korviini täydellistä. Jos maailmassa olisi oikeutta, tamperelaiset olisivat jo pystyttäneet hänelle kultaisen patsaan Keskustorille, siihen Mäkkärin tilalle.

Musiikki on vaan niin hienoa asia, aivan sama miten surullista yritätte siitä tehdä, saatte minut vain hyvälle tuulelle. Tällaiseksi fanituspostaukseksihan tämä meni, mutta mielestäni on aika tärkeää, että on sellaisia ihmisiä, joita pitää jossain arvossa ja jotka saavat sinutkin skarppaamaan välillä, kun kuuntelet parempiasi soittamassa. Se herättää sellaisen terveen halun kehittyä. En koskaan ole ymmärtänyt muusikoita, jotka sanovat, etteivät oikein kuuntele musiikkia. Sehän on ihan järjetöntä. Toisaalta en oikein tajua sitäkään kliseetä, ettei kuuntele omaa musiikkiaan. Kenelle sitä sitten tekee? en minäkään vanhoja juttuja juuri kuuntele, mutta aina välillä tulee tehtyä vahingossa jotain sellaista, jonka äärelle palaa ja joka auttaa keskittymään vaikka lukemiseen tai muuhun. Jos ei oma musiikki maistu, niin kannattaa varmaan sitten tehdä parempaa musiikkia. Ymmärrän toki, että joku perfektionisti voi kuulla soitossaan vain omat virheensä, mutta suosittelen kehittämään myötätuntoa itseä kohtaan ja ymmärtämään, ettei musiikki ole koskaan valmista. Jokainen nauhoite on tietyn hetken ja tajunnan tilan kuvaus, tottakai kuulet siinä musiikissa aina omat stressinaiheesi ja ahdistuksesi sillä hetkellä, mutta se on osa elämää. Tuskin sitä koskaan tulee tekemään mitään täydellistä, kannattaa vain nauttia siitä tekemisestä itsestään ja pyrkiä ilmaisemaan itseään niin puhtaasti ja välittömästi, kuin mahdollista. Se on tärkeintä. Nauttia olostaan ja leikkiä äänillä, hukkua siihen mitä tekee ja antaa sen viedä täysin mukanaan, ilman kontrollia, ilman sensuuria tai egon rajoituksia siitä, mitä voi ja ei voi tehdä. Soittaminen muuttuu ihan helvetin antoisaksi touhuksi. Mutta kylläpä uskon, että tiedätte nämäkin hommat jo.

2 kommenttia:

  1. Ribot on tehnyt hyvää musaa myös mm John Zorn:in ja monen muun kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, itse pidän myös todella paljon Prosthetic Cubans -levystä, sitä on hauska kuunnella kylminä ja lumisina talvi-iltoina ja haaveilla tropiikin öistä. :)

      Poista